keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Nimisokeus lie joku oikea tauti

Olen ehkä joskus ennenkin kertonut, että minulla on vaikeuksia nimien kanssa. Annan ihmisille vääriä nimiä, enkä huomaa sitä. Jäin siitä taas kiinni kun nimesin haastateltavani ihan päin seiniä, vaikka varmasti - ihan varmasti- istuin hänen vieressään, katsoin silmiin, kysyin hänen nimeään ja kirjoitin sen huolellisesti lehtiööni. Kirjoitin siihen huolellisesti väärän nimen.

Jos haastateltavan nimi on Niemi, mutta hän näyttää minun mielestäni Peltoselta, hänestä tehdään Peltonen.

Tapahtuu, on tapahtunut, pahempaakin. Jutussa Peltosesta tulee seuraavassa kappaleessa Peltomäki ja vielä ennen kuin kahdentuhannen merkin juttu on lopussa, Peltoniemi.

Luen juttuni aina huolellisesti läpi ennen kuin lähetän niitä eteenpäin. Luen ainakin yhden kerran, usein monta kertaa. Silti väärät peltoset voivat mennä ohitseni ilman, että tajuan niitä. En vain näe.

Piti tämäkin nyt kertoa, vaikka noloahan tämmöinen on.

  



2 kommenttia:

  1. Minulla on täydellinen sanasokeus -la/-lä- ja -nen-loppuisten sukunimen suhteen. Mäkilä, Mäkelä ja Mäkinen vaihtavat paikkaa sujuvasti ja puhun Mäkilän Jormasta yhtä hyvin Mäkelän kuin Mäkisen Jormana. Ketään Marja-Leenaa tai -Liisaa en todennäköisesti ole kutsunut oikealla kombinaatiolla. Nykyään sanonkin varmuuden vuoksi Marja-Leena-Liisa.

    VastaaPoista