perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hankalat haastateltavat

Nuorena toimittajanalkuna päätin, etten ikinä tule ylimieliseksi ja ilkeäksi. Tämä johtui siitä, että törmäsin muutamiin kovasti arvonsa tunteviin vanhempiin naistoimittajiin, jotka tietysti suhtautuivat minuun kuin olisin hupaisa ja mennen tullen ylikäveltävä pikku anekdootti heidän suurenmoisessa elämässään. Jos sitäkään.

Nyt voin sanoa, että olen pysynyt päätöksessäni. En ole ylimielinen enkä ilkeä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut ihmiset minua joskus ärsyttäisi oikein raskaimman jälkeen. Jotkut haastateltavat ovat kerta kaikkiaan hankalia.

Ehkä 98 prosentissa jutuntekoja kaikki menee hyvin, kaikille jää hyvä mieli.

Sitten ovat ne loput.

Ne, jotka tahtovat "oikovedoksia" ja kuvittelevat, että heillä on oikeus kirjoittaa juttu uudestaan otsikkoa myöten. Pahimpia ovat ne, jotka luulevat olevansa armoitettuja kirjoittajia ja "korjaavat" kieliasua päin persettä.

Ne, jotka tahtovat nähdä myös valokuvat ja kuvittelevat, että heillä on oikeus päättää, mitkä kuvat jutun yhteyteen laitetaan.

Haastateltavat, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja ja asian vierestä. Raskasta porukkaa.

Haastateltavien puolisot, jotka puhuvat vuolaasti, ilman taukoja, eivätkä anna haastateltavan itsensä sanoa mitään. Olen törmännyt näihin neljänkymmenen vuoden aikana vain kolme kertaa, mutta en unohda tapauksia ikinä. On äärimmäisen piinallista nähdä, miten se, jota olen tullut haastattelemaan, häpeää ja kiemurtelee, kiristelee hampaitaan ja punoittaa kun se, jota ei ole tultu haastattelemaan mutta joka siitä huolimatta on kaiken aikaa suuna päänä, selostaa toisen asioita kuin omiaan. Kaksi näistä kammotuksista oli naisia, yksi mies. Säälin heidän puolisoitaan.

Mustasukkaiset naiset. Ihan totta. Joskus olen aistinut heti, kun tulen haastattelupaikan pihalle, että siellä hallitsee nainen, joka ei päästä ketään reviirilleen. Se, että olen tullut haastattelemaan naisen miestä jostain asiallisesta asiasta, ei auta. Nainen vihaa minua heti. Tämä on johtanut jopa siihen, että juttu on jäänyt julkaisematta. Onneksi tämä on hyvin harvinaista. Ja sekin on sanottava, että kaikista niistä miehistä, tuhansista, joita olen haastatellut, voisin kuvitella jotain muuta kuin haastateltavan vain - ööh - voinko yhdestäkään? En ainakaan niistä ukkeleista, joita niin verenhimoisella kiihkolla on vartioitu.

Kaksimielisten juttujen kertojat. Hohhoijaa.

Kaikenlaista on nähty. Kerran olin haastattelemassa yhtä autokauppiasta hänen kotonaan ja minulla oli harjoittelijakin mukana. Mies oli ihan kauhean kova puhumaan. Kovin ystävällinen hän silti oli kuten nämä puheripuliset usein ovat, esitteli minulle kotiaan ja taidekokoelmiaan. Vaimo kattoi kahvit ja päädyimme lopulta jopa juomaan sitä. Mies puhui ja puhui ja halusi lopulta näyttää valokuvia. Hän kantoi pöytään kenkälaatikollisen kuvia ja ryhtyi esittelemään niitä seikkaperäisten selostusten kera. Lomakuvia pääasiassa. Monissa kuvissa mies poseerasi nuorten naisten kanssa kaulakkain ja piteli naisten rinnoista kiinni. Me nyökkäilimme kuville, vaimokin siinä edelleen istui vaikka ei näköjään ollut päässyt matkoille mukaan. Millään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa minkä vuoksi minä olin paikalla.

Miksi nämä juuri nyt tulivat mieleeni? Varmaan sen takia, että olen kuluneella viikolla ollut lievästi ärsyyntynyt kun minun kykyäni ymmärtää ja kirjoittaa on selvästi kyseenalaistettu. Olin nimittäin muutama päivä sitten tekemässä juttua eräästä luontoon ja metsästykseen liittyvästä asiasta ja haastattelin pitkän linjan jämäkkää asiantuntijaa. Lähetin jutun nähtäväksi sähköpostilla, kuten tapani on ja kuten sovimme.

Asiantuntija soitti parin päivän päästä ja ilmoitti, että hän haluaa käydä jutun erittäin tarkasti läpi minun kanssani, ihan siis silmätysten eikä sähköpostilla. En voinut suostua siihen ja niinpä asiantuntija lupasi perehtyä sähköpostiinsa kun ehtii. Pari päivää sen jälkeen hän soitti uudestaan vain kertoakseen, ettei ole ehtinyt avata sähköpostiaan mutta koska juttu on äärimmäisen tärkeä, se on käytävä todella huolellisesti läpi. Jäin taas odottamaan (totta puhuen ajattelin, ettei hän osaa käyttää sähköpostia).
Tänään mies soitti ja kertoi vihdoin lukeneensa jutun. Siinä ei ollut mitään korjattavaa. Hän kysyi, olenko ollut paljonkin ko. asioiden kanssa tekemisissä kun osasin kirjoittaa niin hyvin. Sanoin, etten ole, mutta olen minä muutaman jutun joskus tehnyt.

Ei tämä nyt ollut kauhean paha, mutta silti ärsytti. Nainenkin voi osata kirjoittaa jutun mistä tahansa vaikka olisikin vaalea ja sinisilmäinen.

3 kommenttia:

  1. Voi hyvää päivää... Ei voi mitään, nauratti, ja samalla pöyristytti. Varmaan tarvii joskus nipistää itseään, jotta onko tämä totta... Mutta loistavia tyyppejä ja tilanteita sketseihin ja kuunnelmiin ja pakinoihin!

    Tuntuu, että omasta naapurustosta ja työkavereista ja avantotutuista löytyy sekä särmiä että kammottavia tyyppejä. Kammottavat lähinnä omasta tai naapurikylästä. Alkuperäisenä maalaisena ei vain aina jaksa edes hämmästyä mistään. Ehkä taritsen blogissa ällistyttävimpiä muisteluksia kylänmiehistä ja -naisista.

    Hiukan olen hermostuneena pohtinut millainen haastateltava itse olen joskus ollut - varmaan nuorempana ja epävarmempana on ollut tarve lukea juttu tarkasti ja kommentoida jotenkin. Ettei vain tulisi väärää kuvaa :-).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotan mielenkiinnolla juttujasi!

      Äläkä huoli siitä, millaisen kuvan olet antanut itsestäsi haastateltavana; korkeintaan päädyt jonkun kyllästyneen vanhan toimittajan blogiin irvailtavaksi...

      Tuo viimeisin ärsytykseni kääntyikin nyt niin, että tämä luontoasiantuntija ihastuikin minun taituruuteeni niin kovasti, että piti minua ihan poikkeuksellisen oivaltavana ja haluaa minut heidän metsästysporukoihinsa raportoimaan. Jotenkin en nyt ole innostunut siitäkään.

      Poista
  2. Hahhah. Ei sulle sitten mikään kelpaa.

    VastaaPoista