maanantai 28. marraskuuta 2016

Ei elettäkään pannun suuntaan

Kahvi on kiinteä osa minun (työ)elämääni. En lopeta kahvinjuontia ikinä, en koskaan enää saa niin vakavaa terveysherätystä, että sen tekisin. Kahviin liittyy myös tämä pikku juttu joka minulle sattui:

olin jutunteossa, kuinkas muuten. Haastateltava oli varustanut (tai ehkä hänen äitinsä oli) hienon kahvitarjoilun, joka odotti valmiina neuvottelupöydällä. Haastateltava kysyi minulta heti aluksi, maistuuko kahvi. Kiitos kyllä, sanoin minä.

Sitten kävi kuitenkin niin, ettei sitä kahvia tarjottukaan. Tai minä en ainakaan tunnistanut mitään merkkiä, joka olisi saanut minut tarttumaan pannun kahvaan ja kaatamaan itselleni. Ei se oikein kai minun hommaani ollutkaan, emännöiminen.

Haastateltava puhui vuolaasti eikä siis tehnyt elettäkään pannun suuntaan. Tuoreet pullat ja herkulliset voileivät tuoksuivat minun nenäni alla. Sain haastattelun tehtyä, kuvat otettua ja loppulauseet lausuttua. Puin takkia ylleni, kun haastateltava sanoi, että olisi siinä kahviakin ollut.

- No, jospa sitten toisella kertaa, sanoin minä.

Kumpi meistä nyt mahtoi toimia väärin? Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta kun tämmöistä tapahtuu.

Kotimatkalla huomasin mielenkiintoisen pikku kaupan ja päätin pistäytyä sisällä. Puodissa oli sen omistaja, nainen, joka ensi töikseen tahtoi tietää, olenko saanut hiljattain kahvia.

- En ole, sanoin,

ja ennen kuin huomasinkaan, istuin hauskassa pikku keittiössä syömässä kakkua ja juomassa kahvia. Paikalla oli myös muuan takki päällä kahvia ryystävä mies, jolta minä tiedustelin, onko hän talon väkeä vai onko hänetkin temmattu kadulta tänne Huvikummun keittiöön kahvittelemaan. Ei ollut, talon väkeä siis ja kyllä vaan, hänet myös oli kutsuttu vieraaksi; hän oli jakeluauton kuljettaja.

Meillä oli tosi mukava juttutuokio.

- Et usko, miten hyvään saumaan tämä tuli, sanoin minä emännälle kun tein lähtöä.

Kun sitten ajoin kotiin, ajattelin, miten mukavaa olisi, jos tuollainen Huvikummun emäntä olisi ystävänä. Voisi noin vain mennä käymään, ilman kalenteria ja sopimista ja ilman, että kukaan siivoaa hulluna monta päivää.

Kiitos siitä, kahvista ja kaikesta muusta.

2 kommenttia:

  1. Tuli mieleen toimittajaystävän tarina siitä, kun hän juttua yhdestä kahvilasta teki ja koko juttukeikan ajan odotti, että koskas sitä kahvia tarjoillaan ja kas, kuivin suin joutui lopulta lähtemään... sitä vaan pohdimme, että miten voi olla ylipäätänsä mahdollista, että jutuntekijälle ei kahvilassa tule mieleen tarjota kahvia...

    VastaaPoista
  2. Ei ollut ensimmäinen kerta minullekaan. Kerrankin olin yhdessä pitopalvelussa maaseudulla - he olivat itse pyytäneet juttua itsestään - istuin täyden kahvipannun vieressä mutta eipä tarjottu. Kyllähän minä pystyn kahvin itselleni ostamaan jos tahdon, mutta silti tällaisesta jää hassu olo.

    VastaaPoista