Kirja julkaistiin - mitä sen jälkeen on tapahtunut

 Tänään on tasan kaksi vuotta siitä, kun Tätiratsastajan tarinoita julkaistiin.

Mikä yllätti?

Ei mikään. Kaikki on mennyt kuten sen kuvittelinkin menevän, eli ilman suuria käänteitä tai tunteita.

Olen saanut pääasiassa kiittävää palautetta. Joku on sanonut kirjaa tylsäksi, mutta enemmistö kuitenkin hyvin kirjoitetuksi, hauskaksi ja mikä tärkeintä, kannustavaksi. Parhaat palautteet ovat niitä, joissa lukija kertoo saaneensä rohkeutta tehdä jotain, jonka tekemistä on pelännyt.

Odotin, että joku olisi puuttunut hevosihmisten ilkeyteen tai tallien kurjiin ilmapiireihin, mutta kukaan ei ole sanonut niistä mitään. Ehkä kirjassa kuvaamani asiat eivät olleet tarpeeksi rajuja tai sitten asiat ovat kerta kaikkiaan muuttuneet paremmiksi. Sopii toivoa.

Minulla on ollut muutamia esiintymisiä kirjan takia. Ensin olin kustantajan kutsumana Helsingin Kirjamessuilla ja sitten Helsinki International Horse Show´ssa omasta ehdotuksestani. Olen myös ollut hevostarvikeliikkeen asiakasillassa esiintymässä. 

Kirjasta on tehty juttuja Hevosurheilu Ratsastukseen, Maaseudun Tulevaisuuteen, Turun Sanomiin, Laitilan Sanomiin ja Uudenkaupungin Sanomiin. Itse lähestyin juttuehdotuksella ET-lehteä, sillä heidän lukijakuntansa olisi mitä otollisinta kohdeyleisöä, mutta sieltä ei ole kuulunut mitään.

Kustantaja ei ole markkinoinut kirjaani yhtä Facebook-postausta enempää, eikä sellaista luvannutkaan. Heti alussa oli selvää, että minun on itse markkinoitava minkä pystyn. Aika uutterasti sitten tuuppasinkin kirjani kantta Facebookiin, Instagramiin ja blogeihini. Olisin voinut tehdä vielä paljon enemmän, teipata autoni kirjan kuvilla, tarjoutua kirjastovierailuille tai esiintymisiin muissa hevosihmisiä tavoittavissa paikoissa. Suomen lukuisat hevostallit olisivat mainioita paikkoja, mutta niistä olen pysynyt poissa.

Markkinoinnissa on pidettävä järki ja maltti mukana. Kuinka paljon kannattaa käyttää aikaa ja rahaa siihen, että joku lukee kirjan ja minä saan siitä muutamia kymmeniä senttejä tai jopa pari euroa? En kirjoittanut kirjaani rikastumisen toivossa ja jos olisin niin tehnyt, pettymys olisi hirmuinen.

Kirjaa on myyty, mutta tarkkaa lukua en tiedä. Käsittääkseni kustantaja on kuitenkin saanut omansa pois ja minäkin muutaman kympin. Lainauskorvauksia tulee nyt syksyllä ensimmäisen kerran, kokonaista 150 euroa.

Nyt on siis kulunut kaksi vuotta kirjan ilmestymisestä. Sen jälkeen olen kirjoittanut kahta uutta käsikirjoitusta. Toinen kävi jo kustantamoissa, mutta ei kelvannut heille. Toinen on vielä enemmän kesken.

Välillä - ei niin harvoinkaan - tulee mieleen, että mihin tämä maailma minun kirjoituksiani tarvitsee? Silloin yritän ryhdistäytyä ja muistaa, etteivät ne muut kirjoittajat ole sen kummempia. Tavallisia ihmisiä me kaikki olemme ja jos joku kirjoittaa kirjoja, se johtuu vain siitä, että hän toden totta kirjoittaa kirjoja eikä vitkuttele.

Minusta tuli kuin tulikin kirjailija

 Vähän nyt on kieli poskessa tehty otsikko, mutta on se totta. Kaikkien kirjoittamisvuosien, kirjoittamistuskien, hylkäysten ja sen sellaisten jälkeen minulta julkaistaan kirja ihan justiinsa. Se on niin iso juttu, että sen takia kannatti palata tänne Kirjoittamoon pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Kuis se sitten kävi?

Sillä tavalla, että tarvitsin itse kirjaa, joka kertoisi, mitä vanheneminen vaikuttaa ratsastukseen. En löytänyt sellaista opusta ja ajattelin, että pitää itse ryhtyä asialle. Esitin idean kirjasta kustantamoon lokakuussa 2023, kirjoitin kustannussopimuksen tammikuussa 2024 ja kirja ilmestyy syyskuussa 2024 eli tätä kirjoittaessani ihan pian.

Miltä nyt tuntuu? Elämäni suurin unelma on toteutunut.

Ei tunnu oikein miltään. Ehkä sitten alkaa tuntua, kun saan kirjan käteeni, mutta tässä vaiheessa lähinnä ihmettelen, miten helposti kaikki sujui. Kirjan kirjoittamisen piti olla tuskaa ja vaivaa, helvetillisen raskasta ja upottaa tekijänsä näkyjen ja harhojen maille, arkielämän ulottumattomiin. Ei se ollut lähellekään sitä, joskin se melko vaatimaton tarinallinen tietokirja, jonka keväällä tein, ei ehkä vaatinut samanlaista heittäytymistä kuin joku kunnianhimoisempi teos. Esimerkiksi sellainen kuin Knausgårdin Kolmas valtakunta, jonka juuri luin ja jota lukiessani tunsin kyllä selkeästi oman paikkani kirjoittajien yhteisössä. Tässä katsannossa se on vähän niin kuin pöydän alapäässä, pylvään takana.

Tässä on  linkki kirjani esittelyyn. Kuva on kirjan kansiehdotuksesta, jonka muutama viikko sitten sain ja tuollainen kannesta tulikin, en muuttanut siitä mitään. Kuvassa olen minä itse ja vuonohevostamma Line. Hevonen ei ole minun, sen omistaa Viivi Varjonen.

 

Hain uuteen koulutukseen

Voi olla, että tarinointi täällä saa jatkoa: lähetin tänään hakemuksen Helsingin Yliopiston kirjallisuusterapiakoulutukseen. Jos pääsen sinne, opinnot alkavat syyskuussa.

Koulutus on poltellut pitkän aikaa. Punnitsin asioita puolesta ja vastaan.

- Olen jo täyttänyt 60. Kannattaako opiskelu enää rahallisesti? Ei.
- Onko se tärkeää, se raha? Ei ole.

Eniten haluaisin koulutukseen, koska se vaikuttaa valtavan mielenkiintoiselta. Tietysti siitä olisi myös hyötyä työssäni kansalaisopistossa kirjoittajaohjaajana. Ehkä siitä voisi jotain muutakin kehittää.


Jos pääsen, kerron sitten kaiken täällä.

Valmis

Jyväskylän yliopisto lähetti tämän pöllön ja viralliset todistukset suoritetusta tutkinnosta.

Tämä tarina päättyy nyt tähän. Pöllön toisella puolella lukee kuitenkin: "Kiitos ja menestystä maisteriopintoihisi!"

Ai, että nyt kutkuttaa...

Palaan tänne jos kerrottavaa on, näkyypähän.

Lähetin tutkintohakemuksen

Tänään lähetin hakemuksen humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnosta. Vielä perjantai-illalla lähetin tiedekuntaan todistukset suorittamistani kieliopinnoista, sillä jostain syystä en onnistunut ensimmäisellä lähetyksellä todistamaan niitä tarpeeksi. En siltikään, vaikka minulla on kielikeskuksen päätös siitä, että Turussa suorittamani opinnot hyväksytään Jyväskylässä.

Ehkä lähetin aluksi jonkun väärän paperin ja mitäpä sillä enää on väliä. Tänään kuitenkin opintosuoritusotteeni oli päivittynyt ajan tasalle eli siihen malliin, että minulla on 183 opintopistettä ja oikeus hakea tutkintoa.

Hakemuksen teko oli helppoa, tein sen sähköisesti Korpissa. Nyt sitten vain odotan päätöstä.

Kun aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa, en tiennyt tämän päättyvän tutkintoon. En kai edes tiennyt, että avoimen väylän kautta on mahdollista opiskella näinkin pitkälle. Aloin vain opiskella aikuiskasvatustiedettä syistä, joita en enää jaksa muistaa. Nyt kuitenkin näen, että kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut hyödyllistä ja kaikesta huolimatta myös johdonmukaista. Elämässä menee usein näin, ainakin minulla on mennyt.

Opiskelutaipaleellani ei edes ole mitään harhapolkuja. Perusopinnot aikuiskasvatustieteestä, suomen kielestä, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Kirjoittamisen aineopinnot. Pakolliset kieli- ja viestintäopinnot. 183 op. Siinä kaikki.

Juuri nyt minusta tuntuu, etten kykenisi opiskelemaan yhtään mitään. Luin iltalehdestä, että minulla on aivojumi. Tai ei siellä kirjaimellisesti niin  sanottu, minä tulkitsin sen niin ja sitä se on.

Aivojumi. Se on vakavaa.

Maturiteetti hyväksyttiin

Hyväksyttiin se, vaikka otsikko jäi tekemättä. Arviointi valmistui nopeasti, kiitos siitä.

Tänään kokosin kaikki todistukseni suoritetuista opinnoista ja yritin sitten selvittää, minne niitä pitää lähettää, jotta yliopiston opintosuoritusotteeni saataisiin ajan tasalle ja pääsisin anomaan tutkintoa.

Skannasin todistukset ja kun löysin mielestäni sopivan osoitteen, pistin menemään. En silti ole yhtään varma, että tein oikein, mutta kaipa vastaanottaja sen kertoo.

Tässä alkaa ihan tosissaan häämöttää yhden opiskelutaipaleen päätepiste. Ei nyt vielä kuitenkaan sanota hyvästejä, odotetaan vielä tutkintoa.

Minulla on muuten edelleen ne kaksi käsikirjoitusta yhdessä kustantamossa, josta en ole saanut vastausta. Kun käsikirjoitusten lähettämisestä on kulunut jo puolitoista vuotta en enää usko, että mitään vastausta edes tulee. Varsinkin nyt, kun luin Hannu Mäkelän oivallisen Otavan aika -kirjan, siinä nimittäin annetaan todella synkkä kuva mitä tulee tavallisten ihmisten mahdollisuuksiin saada kirjoja julki.

Maturiteetti on tehty -ainakin kertaalleen

Palasin äsken Jyväskylästä, jossa kävin yliopistolla tekemässä maturiteetin eli kypsyyskokeen.

Löysin helposti oikean salin mutta en tietenkään ottanut mitään riskejä asian suhteen: olin oven takana puolitoista tuntia ennen sen aukeamista.

Aihe, jonka omasta kirjekuorestani löysin, kuului. "Kirsti Ellilän kirjailijantie". Kandidaatintyössäni haastattelin Ellilää.

Tehtävä oli helppo ja sain aika nopeasti konseptin täyteen viimeistä ruutua myöten. Harmi vain, että kun sitten lähdin pois ja kävelin taas kohti keskustaa, tajusin, etten laittanut kirjoitelmaani otsikkoa. Maturiteettiohjeiden ensimmäinen kohta taitaa koskea hyvää otsikointia.

Perästä kuuluu. Jyväskylän-reissu oli muutenkin vähän epäonninen, sillä taidan olla hiukan kipeä. Siellä kalliissa hotellihuoneessa, josta aiemmin kerroin, hikoilin, palelin, valvoin ja odotin tuskaisesti aamua päästäkseni pois. Ei ollut yhtään kivaa.

Jyväskylässä on muuten silmiinpistävän paljon katujuoppoja. Aamulla, kymmenen maissa näin esimerkiksi kävelykadulla kolme nuorta miestä tai lähes vielä poikaa selkeästi juovuksissa kaljakantamusten kanssa. Nuorukaiset eivät näyttäneet miltään pitkäksi venähtäneistä opiskelijabileistä tulevilta humanisteilta vaan ihan alan miehiltä.