Työ etenee. Hitaasti, mutta hitaasti hyvä tulee. Kirjoittamisen kohdalla voi tosin sanoa, että hyvä tulee hitaasti ja uudestaan ja uudestaan tekemällä. Ehkä.
Joskaan en vielä ole ratkaissut kirjoittamisen perimmäistä arvoitusta, olen kuitenkin oppinut sen, että kirjoittamisen kanssa ei tarvitse eikä saa hätäillä. Kirjallinen tuotos ei ole mikään kohokas, joka joko onnistuu kerralla tai ei onnistu, sitä saa muotoilla niin monta kertaa kuin tahtoo.
Tämä on todella vapauttava tieto.
Vaikka aineopintojen tekstikokoelmakurssini on vielä pahasti kesken, ilmoittauduin myös Palautteen antamisen perusteet -verkkokurssille. Se alkaa vasta maaliskuun lopussa, mutta ilmoittauduin nyt, että mahdun varmasti mukaan. Verkkokurssia voi hyvin suorittaa, vaikka meneillään olisi myös joku itsenäinen suoritus. Niiden kahden verkkokurssin perusteella, jotka tähän mennessä olen suorittanut, suoritustapa on kätevä ja totta puhuen helpompi kuin itsenäisten tehtävien tekeminen.
Palautteen antamisen perusteet kurssin nimenä kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku alkeisalkeiskurssi. En huomannut katsoa, tuleeko myöhemmin joku Palautteen antamisen syventävä kurssi; kai tulee, kun nyt opetetaan vasta alkeet.
Eikun vakavast. Palaute on kuolemanvakava asia.
Olisi kauheaa joutua antamaan palautetta kirjoittajalle, jonka vahvin puoli kirjoittajana on polttava halu tulla kirjailijaksi. Miten ikinä voi toista loukkaamatta sanoa, että kyvyt ja halut eivät tule koskaan kohtaamaan? Vai pitääkö sanoa?
Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjoittajaohjaajat menettelevät tällaisissa tilanteissa. Sen tiedän, että tilanteita tulee.
Olipa palautteen sisältö mikä hyvänsä, se pitää paketoida niin, ettei vastaanottaja menetä toivoaan. Pahinta palautetta on sellainen, minkä jälkeen vastaanottaja tuntee itsensä huonoksi eikä viitsi yrittää enää mitään.
Aivan ehdottomasti kauheinta on saada palautetta joltain, joka osaa kyseisen asian huonommin. Tätäkin tapahtuu, työpaikalla esimerkiksi voi joutua nielemään kiltisti asiantuntemattomia palautteita vain siksi, että palautteen antaja on esimies.
Missä taas on yksi hyvä syy olla freelancer.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
maanantai 5. tammikuuta 2015
Palaute tuli, nyt töihin!
Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.
Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.
Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.
Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.
Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.
Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.
Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.
Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.
Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.
Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.
Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.
Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.
Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.
tiistai 27. toukokuuta 2014
En tahdo olla banaalileila
Lainasin kirjastosta eilen Maija Vilkkumaan kirjan Nainen katolla. Se oli näitä vähän siinä ja siinä -kirjoja, ottaako vai ei kun ensi vilkaisu ei vielä vakuuttanut. Nyt olen kuitenkin jo kiinnostunut kirjasta ja käyttäisin tämänkin ajan sen lukemiseen ellen haluaisi kertoa mitä ajatuksia teksti herätti.
Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.
Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.
Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:
"Muistiinpanoja elämän polulta
Eilen lanseerattiin uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."
En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.
Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).
Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.
Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:
" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."
Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.
Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.
Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.
Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.
Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:
"Muistiinpanoja elämän polulta
Eilen lanseerattiin uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."
En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.
Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).
Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.
Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:
" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."
Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.
Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Mihin runoilija tarvitsee apurahaa
Harvoin mikään dokumentti on koskettanut yhtä paljon kuin eilen Teemalla esitetty Vivian Maierin salaisuus. Tarina salaperäisestä ja taitavasta katuvalokuvaajasta oli haikea, kaunis ja jotenkin pelottava: Maier on ollut jonkinlainen pimeällä puolella varustettu Maija Poppanen. Huh. Katsokaa Areenasta jos ehditte, tästä päivästä on vielä kuukausi aikaa.
Maier tallensi kuviinsa tavallista elämää. Tavallisen elämän tallentaminen on niin sanoakseni lähellä sydäntäni. Eikä se suinkaan ole vierasta monille muillekaan, katsotaan vaikka Facebookia.
Kirjoittaminen on hyvä tapa tallentaa elämää. Valokuva tosin on rehellisempi, se ei juuri valehtele.
Kirjoittakaa! Päiväkirjaa. Pieniä merkintöjä kalenteriin. Kirjeitä, joita ei lähetetä. Muistoja. Tarinoita. Jotain edes.
Ja säästäkää ne huolellisesti. Arvokkaampaa perintöä ette voi jättää.
Arkisempaa kirjoitustyötä tein äsken kun kirjoitin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisen kurssin tehtävää. Kurssin nimi on Kirjoittamisen tutkimus ja historia. Sain äsken valmiiksi osan, jossa kerron, miten nykytutkimus lähestyy kirjoittamista ja kirjoittajia. Luin sitä varten kaksi kirjaa, Juri Joensuun toimittaman Luovan lajin sekä Elina Jokisen väitöstutkimuksen Vallan kirjailijat.
Jokinen tutki sitä miten apurahat vaikuttavat kirjailijan työhön. Tulos ei yllätä, apurahoilla on tärkeä merkitys ja usein ne ovat jopa edellytyksenä kirjojen syntymiselle.
Selvä se. Kuinka moni pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä jos ei tiedä, saako siitä euroakaan? Ja jos saakin, saa vuosien päästä ja hyvin vähän.
Olen joskus ilkeästi ja kateellisesti ajatellut, tainnut jopa sanoa ääneen, etteivät runoilijat sentään tarvitsisi pitkiä apurahoja. Ettei runoileminen voi millään olla niin vaativaa työtä, etteikö sitä pystyisi rahoittamaan tavallisella palkkatyöllä.
En ole runoilija, en siis tiedä. En tiedä sitäkään, olenko muuttanut mieleni.
Kirjailijoiden apurahat ovat muuten mielestäni perusteltuja ja välttämättömiä. On tietysti ikävää, että apurahojen ja satunnaistöiden varassa eläminen on epävarmaa, mutta mikä oikeastaan on varmaa?
Teatteriapurahoja olen joskus kritisoinut kovastikin, erityisesti niitä, joita annetaan harrastajateattereille. Käytäntö kun on ainakin ollut se, että kuka tahansa voi perustaa teatteriryhmän ja ryhtyä vaatimaan sille omia toimitiloja ja kaupungin avustuksia (tämä Turun näkökulmasta, josta omat kokemukseni ovat).
Mitä vikaa siinä sitten on? Eikö nuorten ihmisten hyviä harrastuksia pitäisikin tukea?
Pitäisi. Mutta mitä vikaa nuoret ihmiset näkevät siinä, että liittyisivät jo olemassa oleviin teatteriryhmiin? Ei jokaista seitsenvuotiasta varten uutta kouluakaan perusteta, kyllä ne joutuvat menemään kiltisti jo toimiviin kouluihin.
Mutta nyt eksyin aiheesta, anteeksi.
Kirjallisuuden verkkokurssin viimeisen ryhmätehtävän deadline on tänään. Ryhmämme on analysoinut Canthin Työmiehen vaimoa. Nyt täytyy kyllä sanoa, että analyysi on sujunut laiskanpuoleisesti.
Muuten kirjallisuuskurssilla on jäljellä enää lopputehtävä, runo- ja novellianalyysi. Olen jo tehnyt ne mutta en vielä palauttanut.
Seuraavaksi selvitän, missä sijaitsee Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto. Se on nimittäin ainoa paikka, missä pääsen lukemaan kirjaa, jota tarvitsen kirjoittamiskurssin seuraavaa tehtävää varten. Niitä - kirjoja - on Turussa yksi kappale eikä sitäkään anneta lainaksi.
Tämmöistä. Monitieteellistä.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Romaanin kirjoittamisesta
Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.
Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.
Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.
Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.
Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.
Tämä on se Juttu.
Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.
Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.
Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.
Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.
Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.
Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.
Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.
Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.
Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.
Tämä on se Juttu.
Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.
Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.
Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.
Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.
Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Ajatukset harhateillä
Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.
Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.
Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.
Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.
Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.
Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?
Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.
Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.
Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.
Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.
Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:
- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo.
Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.
Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.
Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.
Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.
Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?
Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.
Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.
Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.
Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.
Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:
- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo.
perjantai 13. joulukuuta 2013
Turhia unelmia ja huonoa omaatuntoa
Piti käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja. Kävin, mutta en palauttanut vaan lainasin uusia.
Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.
Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.
En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.
Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.
Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.
Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.
Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.
Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:
Saattelin junalle vanhan
leppoisan ukon.
Jätin yön selkään, yksin
tekemään matkaa,
vaikka jo todellisuuden
piiristä väistyy,
ajasta väistyy hän jo
ajattomuuteen.
Ei ole pojalla aikaa
seuranpitoon.
Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.
Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.
En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.
Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.
Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.
Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.
Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.
Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:
Saattelin junalle vanhan
leppoisan ukon.
Jätin yön selkään, yksin
tekemään matkaa,
vaikka jo todellisuuden
piiristä väistyy,
ajasta väistyy hän jo
ajattomuuteen.
Ei ole pojalla aikaa
seuranpitoon.
torstai 7. marraskuuta 2013
Tasaisen hyvä joskaan ei erinomainen
Nyt minulla on 75 opintopistettä koossa. 50 niistä olen suorittanut Jyväskylän avoimessa yliopistossa, loput Turussa. Kandidaattitieni puoliväli on pian käsillä.
Hyvin tasaista tämä on ollut. Opintosuoritusotteessa on vain kolmosia ja nelosia, kun ykkönen, kakkonen ja viitonenkin olisivat mahdollisia. Olen siis suoriutunut "hyvin" joskaan en "erinomaisesti".
Sain tänään arvion Kirjallisuustieteen perusteet -kurssista, joka oli työläs ja hankala ja jota teinkin monta viikkoa. Sain siitä kolmosen, vaikka opettaja käytti arvostelussaan sellaisia sanoja kuin "kummallinen" ja "aika erikoinen ratkaisu". Kolmosen sain, koska siellä kuitenkin oli myös sanoja "mielenkiintoinen" ja "sovelias".
Ja vielä hän sanoi
arvatkaamitäarvatkaamitä
"perehdy vielä ohjeisiin lähdeviitteiden merkitsemisestä".
Jos olisin nuori kirjoittajanalku, sanoisin tähän
VITTUOLENPEREHTYNYTMILJOONAKERTAA!!
Mutta en tietenkään käytä noin rumaa kieltä vaan totean, että lähdeviittausten oikeaoppiminen merkitseminen nyt vain näyttää olevan minulle hieman haasteellista.
Se, mikä työssäni oli opettajan mielestä kummallista oli suppeahko kuvaukseni kirjallisuudentutkimuksen kehityksestä; olin keskittynyt lähes yksinomaan kuvailemaan historiallista tilannetta Englannissa tiettynä ajanjaksona Eagletonin mukaan. Jo sitä tehdessäni tiesin, että se on kummallista, mutta en kuollaksenikaan löytänyt lähdekirjoistani tietoja, jotka olisivat valaisseet asiaa. Epäilemättä niitä siellä oli, en vain osannut ottaa. Luulen, että tällä kurssilla luennoille osallistumisesta olisi ollut suuri hyöty.
Sain muuten Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssistakin kolmosen. Se oli se kurssi, jonka oppimistehtävää oli tosi hauska tehdä.
Eikun eteenpäin. Kirjoittamisopintojen Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssi alkaa olla loppusuoralla ja valmistautuminen kirjallisuuden verkkotenttiin jatkuu. Keittiölukemisena on parhaillaan Maria Jotunia, sängyn vieressä odottaa F.E.Sillanpää.
Jotunin ihmiset puhuvat hauskasti, niistä ei tiedä, ovatko ne ylenmäärin itsetietoisia vai vähän hitaammanpuoleisia järjenkäyttäjiä.
- Lopeta jo se lörpöttely ja mene maate!
- Saatanhan tuota mennä.
- Mitä siinä sitten enää istut, joudu!
- Voinhan joutua.
(Jotunia mukaillen)
Hyvin tasaista tämä on ollut. Opintosuoritusotteessa on vain kolmosia ja nelosia, kun ykkönen, kakkonen ja viitonenkin olisivat mahdollisia. Olen siis suoriutunut "hyvin" joskaan en "erinomaisesti".
Sain tänään arvion Kirjallisuustieteen perusteet -kurssista, joka oli työläs ja hankala ja jota teinkin monta viikkoa. Sain siitä kolmosen, vaikka opettaja käytti arvostelussaan sellaisia sanoja kuin "kummallinen" ja "aika erikoinen ratkaisu". Kolmosen sain, koska siellä kuitenkin oli myös sanoja "mielenkiintoinen" ja "sovelias".
Ja vielä hän sanoi
arvatkaamitäarvatkaamitä
"perehdy vielä ohjeisiin lähdeviitteiden merkitsemisestä".
Jos olisin nuori kirjoittajanalku, sanoisin tähän
VITTUOLENPEREHTYNYTMILJOONAKERTAA!!
Mutta en tietenkään käytä noin rumaa kieltä vaan totean, että lähdeviittausten oikeaoppiminen merkitseminen nyt vain näyttää olevan minulle hieman haasteellista.
Se, mikä työssäni oli opettajan mielestä kummallista oli suppeahko kuvaukseni kirjallisuudentutkimuksen kehityksestä; olin keskittynyt lähes yksinomaan kuvailemaan historiallista tilannetta Englannissa tiettynä ajanjaksona Eagletonin mukaan. Jo sitä tehdessäni tiesin, että se on kummallista, mutta en kuollaksenikaan löytänyt lähdekirjoistani tietoja, jotka olisivat valaisseet asiaa. Epäilemättä niitä siellä oli, en vain osannut ottaa. Luulen, että tällä kurssilla luennoille osallistumisesta olisi ollut suuri hyöty.
Sain muuten Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssistakin kolmosen. Se oli se kurssi, jonka oppimistehtävää oli tosi hauska tehdä.
Eikun eteenpäin. Kirjoittamisopintojen Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssi alkaa olla loppusuoralla ja valmistautuminen kirjallisuuden verkkotenttiin jatkuu. Keittiölukemisena on parhaillaan Maria Jotunia, sängyn vieressä odottaa F.E.Sillanpää.
Jotunin ihmiset puhuvat hauskasti, niistä ei tiedä, ovatko ne ylenmäärin itsetietoisia vai vähän hitaammanpuoleisia järjenkäyttäjiä.
- Lopeta jo se lörpöttely ja mene maate!
- Saatanhan tuota mennä.
- Mitä siinä sitten enää istut, joudu!
- Voinhan joutua.
(Jotunia mukaillen)
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Vihdoinkin asiaan
Nyt otan vähän sanojani takaisin kirjallisuuden opiskelun ankeudesta. Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on nyt lopulta sitä, mitä kuvittelin tämän olevan.
Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.
Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.
Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.
Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.
Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.
Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.
Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.
Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset?
Ei mikään, tietenkään.
Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.
Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.
Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.
Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.
Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.
Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.
Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.
Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset?
Ei mikään, tietenkään.
tiistai 1. lokakuuta 2013
Isä on perheen ulkojäsen
Harvoin, jos koskaan, olen lukenut kirjaa jossa mies kuvaisi naisia yhtä tarkkasilmäisesti kuin Joonas Konstig tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Totuus naisista (Gummerus). Ehkä Sami Rajakylän Pätkärunoilija pääsi lähelle, mutta lähestymiskulma oli vähän toinen. Konstigin kirjassa päähenkilö, Tapani, on isä ja nimenomaan isän tunnoista on kyse.
Tapanilla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä ja vaimo, jonka mies luuli tuntevansa. Tavalliselta ja tavallisen onnelliselta näyttävässä perheessä tapahtuu kaikenlaista ja lopussa kaikki on kuten joskus ennen eikä mikään silti ole koskaan enää samaa.
![]()
Konstig on omistanut kirjansa kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Minä en antaisi tätä isänpäivälahjaksi ainakaan miehelle, jonka isyys tyttärien kanssa on tuore, sen verran raadollinen Konstigin isyyskuva on. Ei niin, etteikö Tapani osaisi rakastaa tyttöjään, päinvastoin: hän on valmis koska tahansa heittäytymään auton alle tai rikkomaan lakia tai antamaan kaikki rahansa tai ihan mitä tahansa vain rakkaudesta lapsiinsa. Tapani on loistava isä, oikein täyskymppi isäksi. Silti mikään, mitä hän tekee, ei riitä edes siihen, ettei isä tuntisi itseään armottoman ulkopuoliseksi.
Konstig osaa asettaa sanansa. Kirjassa Tapani miettii katkerana, miten niinä kertoina, kun heillä lapsille on huudettu tai niitä on kohdeltu kaltoin, tekijänä on ollut äiti eikä hän "---tunneköyhä Tapani, hän joka on aina tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, oli synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen joka uhkaa näitä, oli valmis risteyksissä syöksymään auton eteen jos sillä pystyisi sysäämään autoa edes sen verran, etteivät tytöt jäisi alle --- hän, joka teki kaksitoistatuntisia työpäiviä puolet 90-luvusta, että tytöillä pysyisi talo alla ja muutakin kuin neljänviljanpuuroa pöydässä ja että ne saisivat laulutuntinsa ja cd-soittimensa ja uudet talvikengät - häntä kohdellaan kuin olisi jotenkin söpöä että hän pitää huolta lapsistaan."
Ei käy isiä kateeksi. Ei ainakaan niitä, jotka tosissaan yrittävät eivätkä silti koskaan pääse perheen sisäpiiriin.
Lunastaako kirja lupauksensa ja kertoo totuuden naisista? Ikävä sanoa, mutta taitaa lunastaa.
Tapanilla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä ja vaimo, jonka mies luuli tuntevansa. Tavalliselta ja tavallisen onnelliselta näyttävässä perheessä tapahtuu kaikenlaista ja lopussa kaikki on kuten joskus ennen eikä mikään silti ole koskaan enää samaa.
Konstig on omistanut kirjansa kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Minä en antaisi tätä isänpäivälahjaksi ainakaan miehelle, jonka isyys tyttärien kanssa on tuore, sen verran raadollinen Konstigin isyyskuva on. Ei niin, etteikö Tapani osaisi rakastaa tyttöjään, päinvastoin: hän on valmis koska tahansa heittäytymään auton alle tai rikkomaan lakia tai antamaan kaikki rahansa tai ihan mitä tahansa vain rakkaudesta lapsiinsa. Tapani on loistava isä, oikein täyskymppi isäksi. Silti mikään, mitä hän tekee, ei riitä edes siihen, ettei isä tuntisi itseään armottoman ulkopuoliseksi.
Konstig osaa asettaa sanansa. Kirjassa Tapani miettii katkerana, miten niinä kertoina, kun heillä lapsille on huudettu tai niitä on kohdeltu kaltoin, tekijänä on ollut äiti eikä hän "---tunneköyhä Tapani, hän joka on aina tehnyt kaiken tyttöjensä vuoksi, oli synnytyssalista asti valmis tuhoamaan jokaisen joka uhkaa näitä, oli valmis risteyksissä syöksymään auton eteen jos sillä pystyisi sysäämään autoa edes sen verran, etteivät tytöt jäisi alle --- hän, joka teki kaksitoistatuntisia työpäiviä puolet 90-luvusta, että tytöillä pysyisi talo alla ja muutakin kuin neljänviljanpuuroa pöydässä ja että ne saisivat laulutuntinsa ja cd-soittimensa ja uudet talvikengät - häntä kohdellaan kuin olisi jotenkin söpöä että hän pitää huolta lapsistaan."
Ei käy isiä kateeksi. Ei ainakaan niitä, jotka tosissaan yrittävät eivätkä silti koskaan pääse perheen sisäpiiriin.
Lunastaako kirja lupauksensa ja kertoo totuuden naisista? Ikävä sanoa, mutta taitaa lunastaa.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Miten kirjoitukset syntyvät
Sain kutsun kirjoittaa yliopiston blogiin http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/.
Lupasin, tietysti, ja odotan nyt, milloin sopiva aihe putkahtaa päähäni. Tästä sainkin aiheen pohtia sitä, miten kirjoitukset syntyvät.
Sattumalta luin juuri aiheeseen liittyvän tekstin, Enid Blytonin 2006 ilmestyneen elämäkerran liitteissä olevan kirjeen. Sen Blyton lähetti 1953 psykologian professorille, joka tutki kirjailijoiden luovia prosesseja. Blyton kirjoittaa: "Aivan ensimmäiseksi teidän on ymmärrettävä, että kun aloitan uuden kirjan, jossa on uudet henkilöhahmot, minulla ei ole aavistustakaan, millaisia näistä hahmoista tulee, mikä on kirjan näyttämönä tai millaisia seikkailuja ja tapahtumia siinä on.--- Tarina alkaa kehittyä melkein kuin minulla olisi edessäni oma yksityinen valkokangas.--- Minä näen ja kuulen kaiken ja kirjoitan muistiin kirjoituskoneella.--- En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.--- Toinen outo juttu on se, että "piilomieleni" ilmeisesti kykenee vastaanottamaan sellaisia ohjeita kuin esimerkiksi "tarinan on oltava 40 000 sanan pituinen". Ja totta tosiaan, on aivan sama, kuinka pitkä kirjasta pitäisi tulla (pituudet vaihtelevat valtavasti), sillä tarinan päättyessä kirja on oikean pituinen - melkeinpä yhden sanan tarkkuudella." (Barbara Stoney 2006, Enid Blyton, 205-206, Ajatus Kirjat).
Tässä on jotain tuttua. Käytän itse samaa menetelmää silloin, kun pitää keksiä jotain; annan sen tehtäväksi itselleni ja jätän sitten hautumaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että kun alitajunta saa työn valmiiksi, idea kyllä tulee.
Toimittajan työssä tällaista voi soveltaa vain harvoin. Siinä työskennellään rutiinien voimalla, kerätään ainekset, syötetään myllyyn, pyöräytetään ja tarkastetaan valmis tuote. Jälki on kelvollista, mutta ei erinomaista.
En olekaan aikaisemmin tarkemmin miettinyt tätä asiaa, sitä, miten kirjoitukset syntyvät ennen kuin niistä tulee näkyviä merkkejä. Olisi hauska tietää, miten muut menettelevät, kun kirjoittavat vaikkapa novelleja, romaaneja tai blogeja? Pidän itseäni kurinalaisena kirjoittajana, joka pystyy tarvittaessa kirjoittamaan mistä tahansa määräpäivään mennessä tarvitsematta mitään inspiraatiota. Mutta onko se sittenkään totta? Jospa se idea onkin yhtä kuin inspiraatio? Olen kuvitellut inspiraatiota jonkinlaiseksi innoituksen ja kirkkauden korkeaksi hetkeksi, mutta ehkä se onkin vain arkinen idea.
Sen olen ainakin oppinut, että kylmiltään on turha yrittää keksiä mitään omaa. Lehtijuttu on eri asia, se on työtä ja siinä, kuten jo sanoin, pelataan paljon rutiineilla. Mutta jos yrittäisin kirjoittaa vaikka novellin, istuisin tähän ja päättäisin, etten nouse, ennen kuin novelli on valmis, saisin istua hamaan kuolemaan saakka jos minulla ei jo istuutuessani olisi mitään tietoa sitä, mitä olen aikeissa kirjoittaa.
Tuo Blyton-elämäkerta on muuten oikein mielenkiintoinen. En tiennytkään, miten valtavan tuottelias kirjailija Blyton oli. En tiennyt hänestä ennetään juuri mitään. Lapsena rakastin Viisikko-sarjaa, mutta luulin, että kirjoittaja on mies.
Viisikoista tulee aina mieleen ruoka. Kirjoissa eväillä ja syömisellä on näkyvä osuus. Elämäkerrassakin viitataan siihen, liiteosuudessa. Siellä psykologi Michael Woods sanoo sivulla 222: "Ruuat tuovat enemmän mieleen orgiat edvardiaanisessa tavaratalossa kuin vastaavat nykyaikaisten lasten käsitystä kunnon kekkereistä".
Muistan hyvin, miten ihmettelin Viisikon runsaita eväitä ja erityisesti sitä, että he joivat inkivääriolutta. Kaikki kinkut, piirakat, keitetyt kananmunat ja eksoottiset juotavat toivat veden kielelle 60-luvun lapselle, jonka tyypillinen retkieväs oli siivu setsuurilimppua ja pullo mustaa viinimarjamehua. Limpunsiivu ja hapan mehukaan ei ollut ihan sitä, miten "nykyaikainen lapsi" mielsi kunnon kekkerit.
Blyton oli muuten vankasti sen puolesta, että lapsille ei saa kirjoittaa mitään liian pelottavaa. Valitettavasti hän epäonnistui ainakin minun kohdallani. Nimittäin vieläkin, kun ajattelen noita rakkaita Viisikoita, muista aina myös Morganin.
Morgan edustaa minulle kaikkea pahaa, mustaa ja pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei tämä ole totta, minusta tuntuu, että kaikissa Viisikko-kirjoissa oli Morgan, valtava, tumma hahmo, joka halusi tappaa kaikki lapset. En ikipäivinä voisi luottaa kehenkään Morgan-nimiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)