Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. elokuuta 2014

Ruotsia koko elokuu

Tänään se sitten alkoi, moneen kertaan mainittu virkamiesruotsin kurssi.

Olin vähällä myöhästyä, sillä Turun keskustassa oli jotain niinkin tavatonta kuin ruuhka. En osannut odottaa sitä, sillä Turun kaltaisessa pikkukaupungissa ei voi puhua oikeista ruuhkista, ei edes neljän maissa iltapäivällä mutta nyt, kun kadut taas kerran olivat syystä tai toisesta työmaina ja kaistoja oli vähennetty, liikenne todella mateli.

Olin autolla kun kerran tulin täältä maalta enkä Turun Portsasta, jossa virallisesti asun.

Kurssi on ihan täynnä ja tulijoita olisi ollut enemmän kuin voitiin ottaa. Esittelykierroksen jälkeen tiesin, että suurin osa oppilaista on siellä samasta syystä kuin minäkin: on pakko jos aikoo saada tutkinnon joskus valmiiksi. Ainakin kaksi ihmistä taisi sanoa, että opinnot ovat jo muuten valmiit, vain tämä kurssi puuttuu. Joukossa oli myös kaksi viittä vaille tohtoria.

Luulen, että selviän ihan hyvin. Tehtävänippu, jonka saimme, näyttää kohtuulliselta ja opettaja vaikuttaa leppoisalta. Kurssin lopussa on sekä suullinen että kirjallinen tentti.

Tähän tämä elokuu nyt menee. Ajaminen Laitilasta Turkuun ja takaisin neljä kertaa viikossa on ehkä kurssin raskain osuus ja sekin helpottaa, jos ilma viilenee.

Tänään me kirjoitimme pienen tekstin ja keskustelimme pareittain. Miten se puhuminen onkin niin vaikeaa, vaikka mielessään pystyy muodostamaan ihan tolkullisia lauseita? Uskon, että asenne ja mielentila vaikuttavat tässäkin asiassa tosi paljon. Jokainen tietää, miten parin lasillisen jälkeen vieraan kielen puhuminen sujuu ällistyttävän hyvin, jopa sellaisenkin vieraan kielen jota ei ole edes opiskellut. Niinpä kyse ei olekaan siitä, etteikö osaisi vaan siitä, ettei rohkene.

Muut kurssilaiset ovat paljon nuorempia kuin minä. Heille opiskelu on vielä jatkoa kouluvuosille ja valmistumisen jälkeen on tarkoitus aloittaa työt. Vähän minua hirvitti kun kuuntelin esittelykierroksella näitä naistutkimuksen, kulttuurintutkimuksen tai museologian opiskelijoita ja mietin, mistä heille kaikille aikanaan löytyy töitä?

  

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Höpönhöpöä ja yksi viisas ajatus

Istuin hampurilaisravintolassa ja luin aikani kuluksi hinnastoa.

- Pehmyt 1,20€.
- Pehmytin lisätäyte 0,50€,

Miten suloinen sana: pehmytti. Muumilaaksossa syödään pehmyttejä, luulen. Pehmytit sopivat vain leppoisille, hyväätarkoittaville ihmisille. Pehmytti on vaaleanpunainen tai -sininen. Ihana.

Tosi söpöä. Voi olla, että pehmyen vääntäminen pehmytiksi on ihan luvallista, en tosissaan tiedä. Sanojen taivuttaminen muuttuu ja nykyään ollaan aika vapaamielisiä.

Noista hinnoistakaan en ole varma. Jos ostatte pehmytin lisätäytteellä älkää pettykö, jos se maksaakin enemmän.

Muutin taas työpaikkaa. Siinä ei ole mitään dramaattista, sillä vaihtelen työpaikkojani mielialan mukaan, joskus hyvinkin usein. Nyt muutin työpaikkani salin sohvaryhmästä tuvan pitkän pöydän päähän. Syynä oli salin rauhattomuus mihin puolestaan on syynä muuan mies, joka katselee siellä televisiota. Täällä tuvassa kukaan ei häiritse minua ja syvämietteitäni.

Työpaikanvaihdos piristi ja sain sujuvasti kirjoitettua siihen asti vastaan hangoitelleen jutun viljelijöiden ympäristönhoitotoimista. Olin valtavan tyytyväinen.

Päätin myös tarttua pontevasti ruotsin kertaamiseen. Kirjallinen ruotsini kaipaa - olin aikeissa sanoa jotain ahkeroinnista tai sellaisesta, mutta päätin olla rehellinen - ihmettä. Otin lehtiön, kynän ja vanhan ruotsinkirjani esiin ja kirjoitin pontevasti seuraavaa: "Jag tillbringar påsken på landet. Internet har blivit en kanal för alla tänkbara temadagar."  Lopetin harjoittelun ja ajattelin, että jos opettelen lauseet hyvin ulkoa, se on joka tapauksessa enemmän kuin ei mitään. Kurssi alkaa kahden viikon päästä.

Olen lukenutkin. Kirjoja ja vanhoja naistenlehtiä. Yhdessä oli Hans Välimäen haastattelu. Olin taannoin seuraamassa Välimäen julkista esiintymistä ja hän antoi itsestään aika ylimielisen kuvan. Tässä lehtijutussa hän kuitenkin sanoi jotain todella järkevää. Oli kyse huippukokkina olosta, mistäpä muusta, ja siitä, millaisia ominaisuuksia huippukokilla pitää olla. Välimäki sanoi, ettei hän omasta mielestään ole mikään kokkinero, mutta hän päätti tulla hyväksi. Ja kun haluaa olla hyvä jossain asiassa, pitää harjoitella hirvittävän paljon ja tehdä ihan kaikki asian hyväksi.

Näin yksinkertaista se on. Ja vaikeaa.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hidas elämä hyvin hallussa

Tietokirjoittamisen kurssin oppimistehtävä etenee h i t a a s t i mutta etenee kuitenkin. Tiedän, että vaikka kirjoittaisin sitä vain vähän joka päivä, se tulee silläkin tavalla valmiiksi.

Valmistuminen tietysti lykkääntyy tuota tuonnemmaksi ja siitä muistutankin itseäni vähän väliä. Jos ja kun aion suorittaa tutkinnon, on pakko tehdä työtä sen eteen. Kukaan muu ei tee sitä. Minulle(kaan) ei myönnetä armosta tutkintoja, ei edes sen takia, että olen niin vanha.

Palautin edellisen tehtävän tasan kaksi viikkoa sitten. Vaikka käyttäisin tietokirjoittamisen tehtävään vielä kaksi viikkoa, olisin kuitenkin tehnyt sen kuukaudessa. Viisi opintopistettä kuukaudessa tekee vuodessa 60 opintopistettä. Tahti on kohtuullinen. Itsenäisiä oppimistehtäviä ahkerasti tekemällä se tosin voisi olla paljon kovempikin.

Tällä kurssilla pohditaan esimerkiksi sitä, mitä tietokirjallisuus on. Se ei olekaan ihan niin yksiselitteinen asia kuin äkkiseltään luulisi.

Tietokirjallisuuden tehtäväkin on muuttunut.

 Ostin joskus nuorena - osamaksulla - suomen kieltä eri kanteilta käsittelevän, kuusiosaisen kirjasarjan.

Käytän sarjaa edelleen. Kolme paksuinta on varpaitteni alla, kun istun kirjoittamassa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Jotain rajaa

Joskus tekee mieli sanoa todella rumasti. Esimerkiksi nyt.

Luin eräältä keskustelupalstalta vastauksia jonkun opiskelijan opintopisteiden kertymistä koskevaan kysymykseen. Opiskelija halusi tietää, onko realistista tavoitella tiettyä määrää pisteitä tietyssä ajassa (en muista määriä tarkkaan, mutta mielestäni ne olivat realistisia).

Vastaajien joukossa oli sekä asiallisia että niitä, joiden on pakko päästä kehumaan. Eräs superopiskelija vastasi näin: "Itse suoritin 65 opintopistettä kuudessa viikossa eikä tehnyt edes tiukkaa. Toki kävin myös töissä samaan aikaan".

Toki. Tokihan se näin menee.

Ei se minulta pois ole, jos joku ihan oikeasti on noin tehokas ja älykäs. Silti tekee mieli sanoa, että haista paska, senkin ylimielinen rotta.

Ikävien tuntemusteni taustalla on tietenkin se, että moiset huippuopiskelijat saavat minut tuntemaan itseni toivottoman hitaaksi ja  tyhmemmäksi kuin uskoinkaan. Sillä jos minä yrittäisin kaapia kasaan 65 opintopistettä kuudessa viikossa, en tokikaan kävisi töissä samaan aikaan enkä silti pystyisi.

Voi tietysti olla, ettei koko juttu ole totta. Sitä kirjoittajaa se ei auta, sillä jos hän ei ole ylimielinen niin onpa valehtelija kuitenkin.

Muutenkin on kurja olo. Olen pitkästä aikaa kipeä. Ensin alkoi piinallinen yskä ja sitten valtava nuha. Ei muuten niin haittaisi, mutta tämä on se viikko, kun olen tehnyt ensimmäiset juttuni uuteen lehteen. Viime yönä, aina kun heräsin, mietin sitä, miten ihmeessä onnistun tekemään aamun haastattelun niin, etten saa kamalaa yskänkohtausta tai joudu koko ajan räkimään. Olin ihan oikeasti huolissani siitä.
Ihme kyllä, sitten kun menin töihin, kaikki sujui hyvin. Aivan kuin ei mitään tautia olisikaan. Ja loppupäivän olen kuitenkin ollut ihan raato.

Ehkä tämä oli todistus siitä, mihin luja tahto pystyy. Ehkä se pystyy uskomattomiin opintosuorituksiinkin.
Ehkä en vain tahdo tarpeeksi.

Tätä pitänee miettiä ensi yönä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Aikuisen opiskelijaelämä

Aikuisen opiskelijaelämä on monessa suhteessa samanlaista kuin nuoren opiskelijan. Rahaa on vähän ja mieltä painaa koko ajan se, että töitä pitäisi a) saada ja b) tehdä, mutta toisaalta - kaiken aikansa saa hyvin kulumaan opintoihinkin.

Tämä on yksi asia.

Toinen on se, että aikuisen on suoriuduttuva ihan samoista vaatimuksista kuin nuorten. Hassua kyllä, mutta tätä eivät kaikki ymmärrä.Esimerkiksi kun osallistuin ylioppilaskirjoituksiin muutama vuosi sitten, eräs 18-vuotias abiturientti kysyi ihan tosissaan, että osallistunko minä samoihin kirjoituksiin kuin hän. Että eikö meille vanhoille ole mitään omia, helpotettuja ja selkokielisiä kokeita, joista armolla ja suopeudella voisimme päästä läpi? Ei hän tätä kaikkea sanonut, minä vain ilkeässä mielessäni sen siihen lisäsin.

Muuten opiskelijaelämä ei ole yhtään samanlaista kuin nuorilla. Mitään iltaohjelmaa ei koskaan ole. Yksiinkään haalaribileisiin ei ole tullut kutsua. Ei olisi haalareitakaan.

Alkoholia ei kulu yhtään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Tänään olen kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historian oppimistehtävää. Tehtävä on sikäli vaikea, että minun pitäisi laatia katsaus sekä antiikin että keskiajan kirjallisuudesta ja saada tämä kaikki mahtumaan noin neljälle sivulle. Pelkästään Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia käyttää samaan aiheeseen lähes kaksisataa sivua, joten tiivistämistä riittää.

Lisäksi olen taas kerran ihmeissäni lähdeviittausten kanssa (olisi pitänyt käydä se tieteellisen kirjoittamisen kurssi!). En tiedä, pitääkö minun laittaa lähdeviitteitä vai ei, joten varmuuden vuoksi laitan. Se taas näyttää hassulta, koska niitä voisi laittaa vaikka joka lauseen perään. Eihän tällainen katsaus ole mikään essee, jossa esittäisin omia näkemyksiäni, enpä edes Vartiaisen näkemyksiä vaan yleisesti tunnettua kirjallisuuden historiaa.

Luin lähdeviittausten ohjeet. Jos asia on yleisesi tiedetty, viitteitä ei tarvita, niissä sanotaan. Mutta onko esimerkiksi se, että hellenismin runous suuntautui laveaa epiikkaa vastaan niin tunnettu seikka, ettei sen sanominen vaadi lähdeviitettä?

Tällaisissa pohdinnoissa siis sujuu aikuisen opiskelijan perjantai-ilta. Seuraavaksi lähden kiehtovanomituiseen oppilaitokseen vanhaan Tartoon, herra Mauruksen ensimmäisen luokan kouluun. A.Tammsaaren Koulutie sopii erinomaisesti iltalukemiseksi, uni tulee varmasti muutaman sivun jälkeen.

 


tiistai 7. tammikuuta 2014

Aikuisopiskelijan motivaatiota koetellaan

Opiskelu on monta vuotta ollut elämässäni tärkeimpiä asioita. Suoritin ensin nuoruudessa kesken jääneen lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin sitten nämä avoimen yliopiston opinnot. Nyt opintopisteitä on koossa noin sata.

Motivaationi on koko ajan ollut korkealla. En ole kertaakaan, en iltalukiossa enkä nyt myöhemmin, ajatellut jättää kesken. Enkä nytkään ajattele. Välillä - onneksi harvoin - tulee vain jotenkin kurja olo. Joku luukadon ja suonikohjujen vaivaama mummeli sisälläni kuiskuttelee ivallisesti, ettei tästä ole mitään hyötyä, käyttäisit aikasi hauskemmin!

Tänään on ollut sellainen päivä. Eikä se helpottunut (taisi peräti johtua) siitä, että hain uusia kurssikirjoja ja huomasin, että yhden niistä oli kirjoittanut Andreas.

Opiskelimme Andreaksen kanssa draamakirjoittamista - siis elokuvien, näytelmien ja sen sellaisten käsikirjoittamista - samalla kurssilla vuosituhannen vaihteessa. Andreas oli kaunis nuori poika, vähän ujo. Olisin melkein voinut olla hänen äitinsä.

Ei.
Rehellisesti: olisin voinut olla hänen äitinsä.

Me siis opiskelimme käsikirjoittamista samalla kurssilla. Nyt opiskelen taas käsikirjoittamista kirjoittamisen perusopintojen draamakurssilla ja yhden kurssikirjoistamme on kirjoittanut Andreas.

Joku tuntuu nyt olevan nurinkurisesti. Tai joka tapauksessa siten, että tunnen itseni liian vanhaksi tähän, vähän naurettavaksikin kun yritän niin kamalasti ja otan kaiken niin vakavasti. Parempi olisi harrastaa sauvakävelyä ja vesijumppaa.

Tällaisia epäuskon hetkiä tulee varmaan muillekin opiskelijoille, nuorille ja vanhoille. Niistä täytyy vain päästä yli ja mennä eteenpäin. Onhan kuitenkin niin, että mitä tahansa teemme, joku meitä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpi on jo tehnyt sen paremmin.

Ja jos ei paremmin, niin on ainakin tehnyt.  


tiistai 31. joulukuuta 2013

Uskaltakaa heittäytyä

Vuoden 2013 opiskelut on nyt opiskeltu. Laskin, että olen saanut tänä vuonna tehtyä 59 opintopistettä. Suorituksia on tosin kirjattu tämän vuoden puolelle 69 pisteen verran, mutta osan työstä tein jo viime vuonna.
Voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Taidan jopa täyttää päätoimisen opiskelijan kriteerit, vaikka en mielestäni olekaan päätoiminen.

Noh, pakko tunnustaa: palkkatyön tekeminen on ollut luvattoman vähäistä koko syksyn. Vain pari aikakauslehtijuttua ja kansalaisopiston kirjoittajapiiri. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tämmöinen vetele vaan johonkin on ryhdyttävä. En ole kuitenkaan katunut sitä, että jätin keväällä vankasti seisovan, mutta onnettoman vähän hedelmiä tuottavan leipäpuuni, sen viemää runsasta energiaa olen nyt käyttänyt henkisen pääoman kokoamiseen.

Aikuisopiskelu vaatii järjestelyjä ja valintoja. Kaikille se ei ole taloudellisesti mahdollista vaikka kuinka olisi haluja. Mutta jos (ja kun) joku on nyt siinä tilanteessa jossa miettii, uskaltaisiko heittäytyä opiskelijaksi vaikka on luovuttava autosta, harrastuksesta, ulkomaanmatkasta tai uusista vaatteista tai lykättävä oman asunnon ostoa tai vaihtoa tuota tuonnemmaksi niin kannustan lämpimästi uskaltamaan. Olen ainakin 99-prosenttisen varma, ettei ratkaisu kaduta enää sen jälkeen, kun opinnot ovat ohi - niiden aikana ehkä hetkittäin.

Ilmoittauduin tänään kahdelle viimeiselle kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvalle kurssille, länsimaisen kirjallisuuden historiaan ja kirjallisuuden analyysiin. Toisen suoritan verkkokurssina mikä tietää sitä, että saan kirjallisuuden perusopinnot valmiiksi vasta huhtikuussa kun kurssi päättyy. Samoihin aikoihin valmistunevat kirjoittamisen perusopinnot. Sitten minulla onkin neljä perusopintokokonaisuutta tehtynä kun suomen kieli ja aikuiskasvatustiede ovat jo valmiit. Jos en välittäisi arvosanoista, voisin haalia loput kandidaatintutkintoon tarvittavat opintopisteet hyvinkin nopeasti. Mutta minä välitän koska haluan myös oppia jotain, en pelkästään suorittaa.

Tänään olen viimeistellyt proosakurssin kakkostehtävää ja aloitellut kolmatta. Kerroin aikaisemmin, että havahduin lähdekirjallisuuteen vasta, kun tehtävä oli jo kertaalleen tehty ja jouduin aloittamaan alusta. Ilmaus "aloittaa alusta" tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että luin lähdekirjat ja poimin sieltä valmiiseen tekstiini sopivia viittauksia jotka kovalla vaivalla istutin tänään paikoilleen.

Proosakurssin kolmantena tehtävänä on keksiä tarina ja kirjoittaa siitä kaksi erilaista versiota. Olen jo keksinyt tarinan ja aion kirjoittaa siitä romaanin, sitä toista versiota en ole vielä päättänyt.

Ei ole mikään pieni tehtävä, romaanin kirjoittaminen. Mutta kirjoittamisopinnoissa tätäkin sopii odottaa. Tosin romaania ei tarvitse kirjoittaa täysin valmiiksi, synopsis ja muutaman sivun näyte riittävät.

Nyt ei muuta kuin hyvää Uutta Vuotta! Toivon voimia ja intoa kaikille opiskelijoille, eritoten kurssikavereilleni sekä ihan kaikille muillekin.

j.k. Tuntuuko teistäkin, että kukaan ei enää soita eikä lähetä edes tekstiviestiä toivottaakseen hyvää uutta vuotta? Mehän olemme kaikki nyt niin sosiaalisia ja toivottelemme facebookissa ja tykkäämme kaikesta emmekä koskaan näe ketään. 

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kirjoittaja tarvitsee oppia tullakseen paremmaksi

Eilen moitin Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka -kirjaa. Tänään avasin Asko Martinheimon kirjan Parempi lause. Kirjat kertovat samoista asioista, mutta siinä, missä Rimmon-Kenan on piinallisen sekava ja vaikeaselkoinen, Martinheimon teksti oikein houkuttelee lukemaan. Että voikin olla kaksi niin erilaista opusta samasta asiasta.

Sanon nyt todella painokkaasti, että jos joku kaipaa hyvää kirjoittamisopasta, hankkikoon Martinheimon kirjan. Se on ilmestynyt vuonna 2000 WSOYn kustantamana.
Valitettavasti kiitokseni ei enää tavoita kirjoittajaa itseään.

Hyvästä kirjoittamisoppaasta on paljon apua. Samoin hyvistä kirjoittajakursseista. Yksi kirjoittajanuran tärkeimmistä kilometripylväistä on se, jonka kohdalla tunnustaa lisäopin tarpeellisuuden.

Lääkärinurasta haaveilevat nuoret tuskin kyseenalaistavat opiskelun tarpeellisuutta. Opettamisesta kiinnostuneet pyrkivät niin ikään yliopistoon. Ratsastuksenohjaajiksi tahtovat hakevat kiltisti Ypäjän Hevosopistolle.Mutta mitä tekevät kirjailijoiksi tahtovat nokkelat kynäniekat?

Eivät mitään. Haaveilevat ja jättävät perusopinnotkin sikseen. Mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää, sillä todella harvat, jos ketkään, ovat niin lahjakkaita, ahkeria, määrätietoisia ja sinnikkäitä, että tekevät haaveistaan totta ilman kenenkään apua.

Jostain syystä kirjoittamista taiteenlajina ajatellaan ikään kuin sitä ei voisi opiskella. Lapsia kannustetaan ja kuljetetaan soittotunneille ja kuvataidekouluihin siinä toivossa, että heistä tulisi alan ammattilaisia, ehkä kuuluisiakin. Kirjoittaminen nähdään jonain luonnonilmiönä, joka "tulee" jostain. Yksi syy on tietysti se, ettei sanataideopetusta ole tarjolla niin paljon kuin muiden taiteenlajien kouluja. Arvostuksen puutteesta tuskin on kyse, sillä kirjailijan ammatti on tietääkseni ainakin yhtä arvostettu kuin muusikon tai kuvataiteilijan.

En ole tehnyt mitään tutkimusta asiasta, enkä lukenut toisten tekemiä. Tämä oli pelkkää mutu-tuntumaa. Joku on ehkä eri mieltä?

Martinheimo oli kuitenkin tämän päivän ilopilkku. Todiste siitä, että kun osaa kirjoittaa, osaa kirjoittaa mistä tahansa siten, että lukija ymmärtää. 



sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Takaisin lähtöruutuun

Rakas, mainio arki!
Lukuun ottamatta tietysti ylihuomista piinapäivää, jota vuosi vuodelta inhoan yhä enemmän. Kaikista mahdollisista juhlapäivistä viettäisin mieluummin vaikka pitkänperjantain kahteen kertaa kuin kuuntelisin sitä helvetillistä pauketta kertaakaan.
Tällaiseksi tulee vanhemmiten ja eritoten koiranomistajana.

Olen edelleen jumissa proosakurssin kanssa. Pääsin tosin hyvinkin eteenpäin, kirjoitin monta sivua pohdintojani ja analyysejani kunnes muistin, että työpöydällä olevassa kirjapinossa on muutamia tähän kurssiin liittyviä kirjoja joita en ollut vilkaissutkaan.

Niillekin piti tehdä jotain. Itse asiassa niitä olisi pitänyt käyttää lähteinä pohdinnoissani ja analyyseissani. Ei muuta kuin takaisin lähtöruutuun.

Yksi lähteistäni, Shlomith Rimmon-Kenanin Kertomuksen poetiikka sanoo esimerkiksi näin: " Syvä- ja pintarakenteen käsitteet ovat peräisin "generatiivisesta transformaatiokieliopista", joka pyrkii luokittelemaan (kuvaamaan) tietyn kielen rajattoman lausejoukon esittämällä rajallisen määrän syvärakennesääntöjä (lauserakennesääntöjä) ja joukon transformaatiosääntöjä, jotka muuntavat syvärakenteen pintarakenteeksi."

Ja näinkin se sanoo: "Alimman tason sekvenssit liittyvät yleensä kompleksisiksi sekvensseiksi jollakin seuraavista tavoista:
1. Ketjuuntuminen eli eteneminen "selätysten": yhden sekvenssin lopputulos (funktio3) on yhtä kuin (,=,) seuraavan sekvenssin potentiaalisuusvaihe (funktio 1)", jne.

Kun tämmöistä yrittää ymmärtää joulusuklaapöhnässä niin tiukkaa tekee. Analyysi ja pohdinta taitaa venyä.
Niille, jotka ymmärtävät yhtä hitaasti kuin minä itse selvennän, että sitaatit liittyvät kirjoittamiseen, kirjoittamisen teoriaan.

Opiskelutaipaleeni on opettanut minulle ainakin yhden asian. En ole tippaakaan analyyttinen. Ja siitä, jos mistä, olisi nyt hyötyä.

Muuten olen täynnä intoa ja hyviä päätöksiä. Opiskelen entistä ahkerammin ja jos valvon uudenvuodenyönä teen sen vain siksi, että voisin ilmoittautua eräälle kirjallisuuden verkkokurssille jonka ilmoittautuminen on mahdollista heti keskiyön jälkeen.

Ja nyt takaisin selättämään Rimmon-Kenania.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Väärät sanat


Kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -etätentistä tuli kolmonen. Siihen on tyytyminen.

Vaikka itsenäinen etäopiskelu on mukavaa ja sopii minulle, olisi lähiopiskelusta joskus hyötyä. Luennoilla joku osaavampi selittäisi asioita, kertoisi olennaisen. Tietysti ihminen pystyy ottamaan näistä itsekin selvää, mutta se vie aikaa, on vaivalloista ja epävarmaa. Tulokset näkyvät kolmosina.

Nyt minulla kuitenkin on 95 opintopistettä koossa. Tänä vuonna enempää ei tule. Olen jumissa kirjoittamisen proosakurssin kanssa enkä edes kuvittele tekeväni sille enää mitään ennen joulua. En kerta kaikkiaan kykene ajattelemaan niin monia asioita kuin minun pitäisi kun nyt olen kakkostehtävän B-kohdassa. Tehtävä kuuluu näin: " Lue Löytyn ja Launiksen tekstit sekä Neikala-Papinniemen kirjasta joko osio Kuolema, Syntymä tai Rakkaus. Pohdi erilaisia tapoja tulkita proosatekstejä. Valitse novelli ja analysoi se. Pohdi tekstin teemoja ja erittele sitten tekstiä edellisen tehtävän käsitteiden avulla. Tarkastele teematulkintojasi lähiluvun tulosten avulla. Tiivistä eri tulkintatapoja koskevat pohdintasi ja analyysisi esseeksi. 4-6 sivua."

Siis lue, pohdi, valitse, analysoi, pohdi uudestaan, erittele, tarkastele ja tiivistä.

 Ihan liikaa, ihan vääriä sanoja.

Joulunaluksen oikeat sanat ovat pese, imuroi, silitä, kiillota, kuori, paista, keitä ja paketoi. Näistä selviän, en noista toisista. Nyt.

Hyvää joulua!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ensimmäinen etätentti

Ensimmäinen etätenttini on ohi. On ollut jo puolitoista tuntia; vastaukset piti palauttaa viimeistään klo 20.30. Palautin ne varttia yli kahdeksan. Kun aloitin urakkaani tasan puoli viideltä jolloin kysymykset ilmestyivät nettiin, kuvittelin selviytyväni nopeammin.

Kirjoitin noin 12000 merkkiä. Siinä on vastaus kolmeen kysymykseen eli siihen, miten jossakin Vänrikki Stoolin tarinoiden runossa käsitellään sotaa ja miehisyyttä, miten Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran erosivat aikansa muista runoilijoista ja kuinka Minna Canth ja Maria Jotuni käsittelevät feministisiä teemoja.

Osasin mielestäni aika paljon. Kyllä se ainakin läpi menee, siitä olen varma.

Valmistauduin tenttiin paitsi lukemalla annetut kymmenen kirjaa, tekemällä lyhyen tiivistelmän jokaisesta kirjailijasta ja kirjasta. Näin minun ei tarvinnut etsiä lähdeteoksista esimerkiksi sitä, mitä tyylisuuntaa mikäkin teos edustaa.

Paitsi nyt tunnustan, että Vänrikki Stoolia en lukenut. Se on aina ollut mielestäni toivottoman tylsää luettavaa. Omistan sen kyllä ja kirjalla on jopa vankka muistoarvo: isoisäni on saanut sen muistoksi armeijasta vuonna 1927. Saiko muistoksi vai lohdutukseksi, sitä tosin en tiedä, isoisältä kun jäi sinne armeijareissulle toinen silmä.

No mutta nyt on etätenttiminenkin kokeiltu. Voin suositella, teknisesti se on ihan helppoa. On, jos nettiyhteys toimii - sitä sainkin jännittää tänään, kun Soneran yhteydet eivät toimineet aamulla.

Minulla taitaa olla kirjallisuuden perusopinnoista enää kaksi kurssia jäljellä. Ennen joulua en kyllä aloita enää mitään, teen vain hiljaksiin kirjoittamisen proosakurssia. Ja luen mitä itse tahdon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kauniit ja rohkeat Aleksis Kiven tapaan

Sain viimeisen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin tulevan kirjan luettua. Se oli Aleksis Kiven näytelmä Kullervo. Eipä olisi tullut luettua, jos ei olisi ollut pakko.

Kullervo ilmestyi 1864. Kivi osallistui sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailuun ja voitti sen. Tarina perustuu kalevalaiseen Kullervon tarinaan ja sillä on yhteyksiä myös germaanisessa perinteessä tunnetun veljessodan myyttiin. Saattaapa tarinassa olla hiven tottakin. Joka tapauksessa se on juoneltaan kuin Kauniit ja Rohkeat: kuolleet nousevat haudoistaan ja rakastettu osoittautuukin omaksi sisareksi. Kullervo itse on kuin Ridge Forrester, komea ja vahva mies, joka pelottaa syöksyy seikkailusta toiseen.

Kiven kieli on rikasta ja koukeroista. Näin tuumii Kullervo kolmannen näytöksen alussa:

" Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien."

Niin mitä? Kullervo on kortistossa, onko hän siis työtön? Työtön ongella?

Ei kai sentään. Kortisto tarkoittanee jotain kaislikon reunaa, jossa Kullervo heittää onkea veteen ja joko saa sillä pieniä kaloja tai lippoaa niitä lipolla. Hätärä-silmäinen taitaa kärsiä herkistä silmistä, mutta kyysän pahdetta en ymmärrä. Äkkiseltään siihen voisi sovittaa vaikka kotilieden kuumuuden, mutta kyysä tarkoittaa kääpiötä.

Ei ymmärrä. Minkähänlaisia ne muut SKS:n näytelmäkilpailuun osallistuneet tekstit olivat?

Kullervo on tragikomedia, jossa traagista ainesta on verrattomasti enemmän kuin komiikkaa. Aina en edes tiennyt, onko minun mielestäni hauska kohta sellaiseksi tarkoitettu. Huumoritajuni on vähän kyseenalainen.

Tämä ainakin nauratti minua: Kullervo tapasi Ainikin ja koki tämän kanssa lyhyen ja kiihkeän romanssin. Sitten kävi ilmi, että he ovat sisaruksia. Tyttö juoksi epätoivoissaan jokeen ja hukuttautui. Kaksi paimenta sattuivat näkemään tapauksen ja  kertoivat siitä Kullervolle, joka ei vielä tiennyt asiasta. Paimenet eivät pystyneet auttamaan Ainikkia, syystä että:
" Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo: ja siinä ei voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi, niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida."  


keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Epäaidon erottaa heti


Olen ihmetellyt yliopiston opintotietojärjestelmää, Korppia. Siellä on paitsi tietoja kursseista, myös tietoja siitä, kuinka moni ja millä arvosanoilla kursseja on suoritettu. Se, mikä minua on ihmetyttänyt on kurssisuoritusten vähäisyys. Esimerkiksi oma viimeisin suoritukseni, Omaelämäkerrallisen kurssin suoritus, ei näkynyt siellä ollenkaan.
Kysyin asiaa ja nyt tiedän, että kaikki suorituksia ei näytetä Korpissa, riippuu siitä, kuka suorituksen arvioi. Hyvä tietää, etten enää ihmettele, jos kurssille on ilmoittautunut 80 ihmistä ja suorituksia tulee vain 20.

Muuten olen vetkutellut monta päivää proosakurssin aloituksen kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa tosipohjainen kertomus. Helppoa kuin mikä, luulisi.Sain kuitenkin kehitettyä aloittamisesta niin suuren ongelman, että yöunetkin olivat vaarassa. Kunnes sitten tänä aamuna keksin, mistä kirjoitan ja nyt kertomus on valmis.

Kertomuksessa kiroillaan aika paljon. Sille ei mahda mitään, ihmisten täytyy saada puhua niin kuin puhuvat. Näen heti - kaikki muutkin näkevät - jos tarinan henkilöt puhuvat epäaidosti.

Kiroilemisessakin täytyy olla aito. Minulla oli kerran, hirveän kauan sitten, poikaystävä, jonka lempilausahdus ja järein kirosana oli: "Voi herranpieksut". Eihän semmoisesta mitään voi tulla, mies kiroilee kuin eunukki.

Asiasta toiseen. Kerään parhaillaan rohkeutta voidakseni tarjoutua kouluihin sijaiseksi. Olen selannut nettikeskusteluja sijaisena työskentelemisestä ja yrittänyt päästä perille, olisiko minulla mahdollisuuksia. Voisi olla.

Haluaisin kokeilla opettajan työtä tavallisessa koulussa. Olenhan minä nyt kansalaisopistossa opettajana, mutta se on erilaista.

Mitään haaveita ja unelmia ei pitäisi hautoa loputtomiin. Kaikkea, mistä haaveilee ja mikä on mahdollista, pitäisi edes kokeilla. Sen takia kerään nyt rohkeutta soittaakseni jollekin rehtorille ja kysyäkseni töitä.

Nettikeskustelujen perusteella sijaiseksi pyrkiminen tosin voi olla jokseenkin itsetuhoinen hanke.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pikapostia

Olipa nopeaa toimintaa: palautin Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtäväni edellispäivänä ja jo tänään sain siitä arvion. Sain taas viitosen, mistä tietysti olen hirmuisen tyytyväinen.

Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.

En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.

Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!

Taidan olla vähän lapsellinen.

En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.

Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.

Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Lopultakin

Nyt, kun minulla on koossa 80 opintopistettä, sain ensimmäisen erinomaisen arvosanani. Faktan ja fiktion sekoittuminen kirjoittamisessa -kurssi tuotti sen kaivatun viitosen. Olen saanut viitosen aikaisemmin vain yhdestä osatehtävästä, en kokonaisesta kurssista.

Tällä kertaa myös lähdeviittaukset olivat lähes oikein, vain yhdestä pisteen paikasta huomautettiin.

Olen aikuisopiskelutaipaleellani joutunut nöyrtymään sen totuuden edessä, että vaikka yrittäisin parhaani, en saavuta parhaita arvosanoja. Sitä on ollut vaikea hyväksyä, kun kuitenkin on vähän perfektionismiin taipuvainen.

Muistan oikein hyvin, miten lapsena ja nuorena, kun koulunkäyntiä hoideltiin miten sattui, äiti sanoi minulle usein, että jos sinä vain yrittäisit, pystyisit mihin tahansa. Uskoin äitiä, tietysti, vaikka en silloin yrittänytkään. Nyt joudun siis paitsi nöyrtymään oman rajallisuuteni edessä, myös huomaamaan, ettei äiti tiennytkään kaikkea.

Nykykoulussa ei käsittääkseni usuteta lapsia vertaamaan itseään toisiin. Ennen sitä käytettiin kannustimena: "Katsokaa, miten Tainan kaula kaartuu tässäkin liikkeessä," sanoi voimistelunopettaja ja me muut, joiden paksut kaulat eivät edes kääntyneet saati kaartuneet, tuijotimme ihanaa Tainaa kateellisina.

On todella hienoa, jos lapset opetetaan kilpailemaan vain itsensä kanssa. En kuitenkaan usko, että ihmisen luontainen vertailunhalu vielä sillä häviäisi. Vertaamalla itseämme muihin tunnustelemme omaa paikkaamme yhteisössä ja siinä toimivat syvemmät vaikuttimet kuin pelkkä opittu käyttäytyminen.

Niinpä minäkin mielelläni olisin hyvä siinä mitä teen. Mieluummin hyvä kuin huono.

Saan Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen -kurssin pian valmiiksi. Yhden tarinan loppu antaa vielä odottaa itseään, sitten ei tarvitse kuin viimeistellä. Huomaan, että kirjoittaessani tarinoita jätän lopun mielelläni auki. Lukijana sellainen ärsyttää, haluan tietää, miten tarinan henkilöille käy.

Ehkä muillekin kirjoittajille loppujen keksiminen on vaikeaa. Mikä silloin onkaan helpompaa kuin jättää loppu avoimeksi.

Siinä on, keksikää itse loput.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Kirjoittamisen ilo löytyi

Totta se on, tänään huomasin ensimmäisen kerran, että haluan kirjoittaa.
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.

Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.

Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.

Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.

Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.

Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.

Vai mitä:

"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."


tiistai 5. marraskuuta 2013

Olipa kehno aloitus

Sain tänään palautteen ja arvosanan Kirjoittamisen perusopintojen ensimmäisestä kurssista Kirjoittajan yhteisöt. Sain kolmosen, mikä oli ihan hyvä kun ottaa huomioon, että lopputehtävä oli kehno.

"Mikä oli ihan hyvä..."

 Kissan viikset. Tässä minä valehtelen täyttä päätä. Ei se mikään hyvä ollut ja nyt minua harmittaa.

Paras vain tehdä sitä, mitä herkästi neuvomme muille kun tulee töpeksittyä. Katsotaan peiliin, siellä se syy luuraa.

Olin kirjoittanut lopputehtävässä asian vierestä ja käsitellyt vähäisenkin oikean asian liian pintapuolisesti. Kaiken lisäksi lähdeviittaukset olivat taas kerran väärin. Tuskailin tätä samaa edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa monet kerrat ja alan uskoa, etten opi lähdeviittauksia ikinä.

Tässä kohtaa on pakko huomauttaa, että kun törmäätte keskustelupalstoilla avauksiin joissa kysytään: "Olenko liian tyhmä yliopistoon," niin minä en ole niitä tehnyt vaikka voisin kyllä.

Nyt minulla kuitenkin on 68 opintopistettä plakkarissa ja seitsemän melko varmasti tulossa kunhan kirjallisuuden tarkastettavana olevat tehtävät tulevat.

Kirjoittamisen opintoni eivät käynnistyneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta silti olen ollut erittäin tyytyväinen Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Tehtävät on tarkastettu nopeasti, kysymyksiin vastataan viipymättä ja ystävällisesti ja kaikki systeemit toimivat muutenkin hyvin. En valita Turun avoimestakaan, mutta sieltä minulla ei ole etäopiskelukokemuksia, Jyväskylästä ei muuta olekaan.

Keskustelin juuri Kreikassa asuvan serkkuni kanssa opiskelusta. Hän kertoi miettineensä opiskelun aloittamista ja oli kovin kiinnostunut minun kokemuksistani.

- Voisinhan minä mennä yliopistoon Ateenassakin, mutta mitä järkeä on ensin ajaa sinne kauheassa ruuhkassa ja sitten todeta, että yliopisto on taas kiinni, kun opettajat eivät ole tulleet töihin? Sitä tapahtuu yhtä mittaa, hän sanoi.

Vakuutin, että Suomessa kaikki toimii, tervemenoa vain ilmoittautumaan etäopiskelijaksi.

Opiskelu kaikkine ylä- ja alamäkineen on niin palkitsevaa, että sitä voi tehdä ihan huvin vuoksi vaikka ei tähtäisi tutkintoon tai tarvitsisi opintoja työn takia.

Tähän sopii hirmuisen hyvin myös varoitus, jonka huomasin tänään kirjakaupassa:

"LUKIJAT KUOLEVAT SIVISTYNEEMPINÄ."



 

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hankalat aikuiset oppilaat

Perjantaisessa opettajainkoulutuksessa käsiteltiin muun muassa hankalan oppilaan käsittelyä.

Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.

Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.

Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on

a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta 

Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.

Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.

Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.

- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.

Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?

Peijoonit!

Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.  

perjantai 25. lokakuuta 2013

Jälkiä jättämättä

Kirjoitin kirjoittamisen perusopintojen johdantokurssin lopputehtävän ja lähetin sen. Siitä on jo kaksi päivää ja kaksi päivää minua on kalvanut ajatus, että olen kirjoittanut asian vierestä.

Lehtijuttuja tehdessäni olen usein havahtunut siihen, että luulen kirjoittavani asian vierestä. Sitten kaivan briiffin esiin ja tutkin tarkkaan, mitä siinä sanotaan. Joskus pelkoni on ollut oikea ja kaikki on pitänyt aloittaa alusta. Nyt en kuitenkaan aio tehdä niin; meni miten meni, yksi lopputehtävä ei ratkaise näissä opinnoissa sitä eikä tätä. Tarkoitus on oppia kirjoittamaan paremmin.

Ilmoittauduin saman tien uusille kursseille. Kirjoittamisessa paneudutaan seuraavaksi faktan ja fiktion vuoropuheluun ja kirjallisuudessa kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseen. Viimeksi mainittua kurssi ajattelin taannoin lykätä kevääseen ja sen takia otin kotimaisen kirjallisuuden historian tehdäkseni, sen hauskan kurssin.

Lykkäysaikeeni johtui siitä, että kotimaisen kirjallisuuden tuntemus -kurssia varten pitää lukea kymmenen kirjaa plus osia kahdesta kirjallisuushistoriasta. Kurssia ei voi suorittaa itsenäisenä oppimistehtävänä vaan se pitää tenttiä. Tenttimahdollisuuksia puolestaan on kahdenlaisia: joko mennä paikan päälle Helsinkiin tai Jyväskylään tai sitten osallistua 10.12. pidettävään verkkotenttiin. Silloin pari viikkoa sitten kun punnitsin kahden kurssin välillä arvelin, etten millään ehdi valmistautua tuohon verkkotenttiin ja Helsingin reissu tulee liian kalliiksi. Ja nyt sitten kuitenkin olen aloittamassa tuota kurssia, kaksi viikkoa ensimmäisen perumisen jälkeen. Saahan sitä yrittää.

Surffailen aika paljon netissä ja luen erilaisia keskustelupalstoja. Yhdellä niistä oli keskustelu yliopisto-opinnoista; keskustelun aloittaja kysyi, miten hyvin muut opiskelijat muistavat opiskelemiaan asioita.

Ketjuun tuli paljon vastauksia. Suurimmassa osassa kerrottiin, että yliopisto-opiskelijat eivät muista opiskelemistaan asioista yhtään mitään tai hyvin vähän. Tieteellistä kirjallisuutta lukemalla ei varsinkaan opi mitään, väitettiin. Jos jotain on opittu, se on tapahtunut tiedettä tai muita tosiasioita popularisoivista kirjoista.

Tämän ketjun lukeminen oli tosi lohdullista. En ole yksin enkä ehkä ihan umpityhmäkään, vaikka tieteelliset kirjat eivät juuri jätä jälkiä pääparkaani. Sen sijaan kiinnostavasti kirjoitettu kirja, kertoipa mistä tahansa, on helppo muistaa.

Kuulostaa tosi yksinkertaiselta, mutta on mahdotonta siirtää oikeaan elämään. Tieteellinen kirjoittaminen on oma lajinsa ja sitä harrastetaan yliopistoissa. Sen kuuluu olla kuivaa ja vaikeaselkoista sillä se on kirjoitettu enemmän toisille kuivia ja vaikeaselkoisia kirjoja kirjoittaville kuin niille, joiden pitäisi oppia kirjoista jotain.

Ehkä väitteeni on lapsellinen, ymmärtämätön. Mutta sellaisia me oikeat ihmiset olemme.    
  

tiistai 22. lokakuuta 2013

Hyvä päivä vaikka vähän huolestuttaa

Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin tapahtui se historiallinen juttu, että sain erinomaisen arvosanan. Elokuvakäsikirjoituskatkelmani arvioitiin viitosen veroiseksi ja se on todella minun ensimmäinen yliopistosta saamani viitonen. Lähes kaikki muut arvosanani ovat kolmosia ja nelosia. Ja ne muutamat - mutta niitä on vain muutamia.

Toinen hyvä asia on se, että sain kotimaisen kirjallisuuden historian kurssin suoritettua. Tai oikeammin sain oppimistehtävän valmiiksi ja lähetin sen arvioitavaksi.

Ajantajuni on hämärtynyt. Luulin, että tehtävän tekemiseen meni korkeintaan kolme päivää ja sitten kun tarkistin asian näin, että siihen oli kulunut kokonainen viikko.

Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on hauskin, mitä tähän mennessä olen suorittanut. Tein tehtävää kuin parastakin kaunokirjallista teosta JA SE jos mikä ennustaa huonoa. Jos jotain olen tieteellisestä kirjoittamisesta oppinut niin sen, että hauskaa se ei ole. Ei saa olla. Ei voi.

Kahden opintopisteen arvoiseen kurssiin käytin kahtatoista lähdeteosta. Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa hienolta. En tietenkään lukenut kirjoja, enhän minä viikossa olisi millään ehtinyt.

Alussa, kun aloitin avoimet yliopisto-opinnot luulin tosissani, että kaikki kirjat pitää lukea kannesta kanteen. Oppimistehtävien ohjeet kun yleensä alkavat jotenkin siihen tyyliin, että "tutustu lähdekirjoihin huolellisesti". Luin siis kirjoja yksi kerrallaan. Hitaasti, jotta ymmärtäisin, mitä niissä sanotaan.

Se menetelmä ei tuntunut toimivan.

Kerran laskin, että sillä vauhdilla, jolla "huolellinen tutustuminen" edistäisi opintojani, menisi kandidaatin tutkinnon suorittamiseen noin kaksitoista vuotta.

Nykyään teen niin, että luen tehtävänannon huolellisesti. Sitten silmäilen kirjojen sisällysluettelot ja poimin sieltä tärkeimmät kohdat. Ryhdyn heti kirjoittamaan ja etsin tietoja sitä mukaa kuin tarvitsen niitä. Yritän saada nopeasti jonkunlaisen yleiskuvan aiheesta. Sillä tavalla voi käsitellä kaksitoista kirjaa viikossa, enemmänkin.

En oppisi asioista yhtään enempää, jos edelleen yrittäisin lukea kirjat kannesta kanteen. En oppisi edes sen vertaa mitä nyt, sillä minä en opi yksin lukemalla.

Opiskelusta puheenollen: kuuntelin eilen kauhulla uutista siitä, miten opiskelupaikkaa ei enää voisi saada, jos on jo opiskellut jossain. Tarkoittaa siis sitä, että kun 16-vuotias Mikko päättää peruskoulun ja pääsee ammattiopiston autonasentajalinjalle, hänen on käytännössä tehtävä alan töitä loppuelämänsä. 16-vuotiaan pitäisi siis tietää, mitä hän elämältään haluaa.

Katsoin Krista Kiurun pyöreitä silmiä ja mietin, onko rouva ministeri itse aina tiennyt aivan varmasti, mitä tahtoo? Sikäli kuin olen nuorisoa seurannut, he eivät ole yhtään sen varmempia tulevaisuudensuunnitelmistaan kuin itse olin nuorena. Eivät senkään vertaa.

Toivottavasti olen ymmärtänyt opetusministerin suunnitelmat väärin. Ymmärrän hyvin, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta ei se hyvänen aika sillä tavalla onnistu, että heitä estetään opiskelemasta.
Eiköhän se onnistuisi paremmin niin, että työpaikkoja ja asiallisia työehtoja olisi olemassa, myös nuorille.