Kirjoittamisen - ja myös kirjallisuuden - opiskelu on muuttanut tapaani lukea. Siinä, missä ennen vain luin joko saadakseni tietoa tai huvittaakseni itseäni, kiinnitän nyt huomiota tekstin rakenteeseen ja mietin, miten se on tehty ja olisiko se voitu tehdä jotenkin toisin.
Tätä kai sanotaan oppimiseksi.
Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.
Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.
Mitä tästä voisi päätellä?
Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.
Sekin sopii.
Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.
Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.
Sen olen jo oppinut. Senkin.
Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijan opiskelupäiväkirja. Sivupoluilla kuljetaan kirjailijoiden jalanjäljillä ja puhutaan kirjoista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opettaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opettaminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 21. marraskuuta 2014
lauantai 13. syyskuuta 2014
Voi, miten ihana aamu
Luulin, että minulla olisi vapaa viikonloppu, mutta eilen illalla tuli vielä kutsu juttukeikalle. Aihe oli mitä parhain: luontoretki tänä aamuna. Tuskin mikään muu aihe olisi jaksanut innostaa lauantaiaamuna kahdeksalta, mutta tämä jaksoi.
Tosin olin vähällä myöhästyä, herätyskello ei soinut. Vakituiset herättäjäni, Koira Joka Laskee Päänsä Rinnalleni ja Tuijottaa sekä Kissa Joka Kävelee Päälläni Kunnes Nousen, eivät olleet vielä töissä, oli liian aikaista.
Olen hidasaamuinen. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen paljon aikaa enkä halua puhua kenenkään kanssa. Haluan juoda kahvini kaikessa rauhassa ja yksin. Se ei ole mikään vamma, se on ominaisuus.
Luontoretki oli erinomainen tapa aloittaa päivä, sillä olen saanut tänään paljon aikaan. Vapaa viikonloppu ei kuitenkaan toteudu millään tavalla, sillä huomenna pitää kirjoittaa pari juttua ja valmistella maanantaina alkavaa työväenopiston kurssia.
Luovan kirjoittamisen kurssini on peruttu, osallistujia ei tullut tarpeeksi. Sen sijaan kolme muuta kirjoituskurssiani alkavat.
Opintojeni suhteen en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Tuntuu, että on niin paljon ajateltavaa ja asioita, jotka pitää ensin hoitaa ja saada jollekin tolalle ennen kuin voi kunnolla keskittyä. Kuulostaa tekosyille.
Muuten en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten erilaisia ihmiset ovat. Sen jälkeen, kun joskus oivalsin, että useimmat ihmiset ovat paitsi erilaisia kuin minä vielä keskenäänkin kovin erilaisia, olen yrittänyt ymmärtää miten tämä ilmenee ja miten siihen pitäisi suhtautua.
Otetaan nyt esimerkiksi uusien asioiden oppiminen.
Olen parin päivän sisällä tavannut kaksi minua paljon vanhempaa ihmistä ja puhunut heidän kanssaan opiskelusta. Toinen kertoi menevänsä taas kansalaisopistoon opiskelemaan englantia, jotta kykenee keskustelemaan kaukaisen sukulaisensa kanssa.
Toinen valitti ensin elämän tarkoituksettomuutta ja tylsyyttä. Ehdotin, että hän voisi mennä vaikka kansalaisopistoon, siellä on valtava valikoima kiinnostavia kursseja.
- Ai minä vai! Ja mitä opiskelemaan muka? En varmaan mene.
Niin. Mutta elämä on kuitenkin tylsää ja ihan varmasti pysyykin tuolla asenteella.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Kaikenlaisia vastoinkäymisiä
Mukavuusalueelta poistuminen voi johtaa varsin ikäviin seurauksiin. Lupauduin taas pariksi päiväksi hoitoalan töihin ja toin kotiin tuomisiksi noroviruksen. En ollut koskaan aikaisemmin sairastanut vatsatautia, nyt olen. Jouduin peruuttamaan kansalaisopiston kurssini enkä kykene vieläkään syömään normaalisti.
Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.
Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.
Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.
Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.
Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.
Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.
Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.
Vielä yksi juttu.
Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.
Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.
Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.
Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.
Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään
KUNATEKRY
-eikun...
KNATREKY
-noh, jopas...
KUNAREKYY
Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.
Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.
Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.
Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.
Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.
Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.
Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.
Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.
Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.
Vielä yksi juttu.
Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.
Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.
Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.
Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.
Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään
KUNATEKRY
-eikun...
KNATREKY
-noh, jopas...
KUNAREKYY
Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.
Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Epäaidon erottaa heti
Olen ihmetellyt yliopiston opintotietojärjestelmää, Korppia. Siellä on paitsi tietoja kursseista, myös tietoja siitä, kuinka moni ja millä arvosanoilla kursseja on suoritettu. Se, mikä minua on ihmetyttänyt on kurssisuoritusten vähäisyys. Esimerkiksi oma viimeisin suoritukseni, Omaelämäkerrallisen kurssin suoritus, ei näkynyt siellä ollenkaan.
Kysyin asiaa ja nyt tiedän, että kaikki suorituksia ei näytetä Korpissa, riippuu siitä, kuka suorituksen arvioi. Hyvä tietää, etten enää ihmettele, jos kurssille on ilmoittautunut 80 ihmistä ja suorituksia tulee vain 20.
Muuten olen vetkutellut monta päivää proosakurssin aloituksen kanssa. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa tosipohjainen kertomus. Helppoa kuin mikä, luulisi.Sain kuitenkin kehitettyä aloittamisesta niin suuren ongelman, että yöunetkin olivat vaarassa. Kunnes sitten tänä aamuna keksin, mistä kirjoitan ja nyt kertomus on valmis.
Kertomuksessa kiroillaan aika paljon. Sille ei mahda mitään, ihmisten täytyy saada puhua niin kuin puhuvat. Näen heti - kaikki muutkin näkevät - jos tarinan henkilöt puhuvat epäaidosti.
Kiroilemisessakin täytyy olla aito. Minulla oli kerran, hirveän kauan sitten, poikaystävä, jonka lempilausahdus ja järein kirosana oli: "Voi herranpieksut". Eihän semmoisesta mitään voi tulla, mies kiroilee kuin eunukki.
Asiasta toiseen. Kerään parhaillaan rohkeutta voidakseni tarjoutua kouluihin sijaiseksi. Olen selannut nettikeskusteluja sijaisena työskentelemisestä ja yrittänyt päästä perille, olisiko minulla mahdollisuuksia. Voisi olla.
Haluaisin kokeilla opettajan työtä tavallisessa koulussa. Olenhan minä nyt kansalaisopistossa opettajana, mutta se on erilaista.
Mitään haaveita ja unelmia ei pitäisi hautoa loputtomiin. Kaikkea, mistä haaveilee ja mikä on mahdollista, pitäisi edes kokeilla. Sen takia kerään nyt rohkeutta soittaakseni jollekin rehtorille ja kysyäkseni töitä.
Nettikeskustelujen perusteella sijaiseksi pyrkiminen tosin voi olla jokseenkin itsetuhoinen hanke.
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Pikapostia
Olipa nopeaa toimintaa: palautin Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtäväni edellispäivänä ja jo tänään sain siitä arvion. Sain taas viitosen, mistä tietysti olen hirmuisen tyytyväinen.
Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.
En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.
Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!
Taidan olla vähän lapsellinen.
En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.
Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.
Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.
Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.
En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.
Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!
Taidan olla vähän lapsellinen.
En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.
Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.
Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Kirjoittamisen ilo löytyi
Totta se on, tänään huomasin ensimmäisen kerran, että haluan kirjoittaa.
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Hankalat aikuiset oppilaat
Perjantaisessa opettajainkoulutuksessa käsiteltiin muun muassa hankalan oppilaan käsittelyä.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)