Eino Leinon elämäkerta

Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.

Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.

Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.

Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.

Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.

Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.

Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?

Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?

  

Tolkusta, liikutuksesta ja kökkökielestä

Hyvä ja yllättävä päätös tälle viikolle oli se, että

katsoin televisiota

sieltä tuli kiinnostavaa ohjelmaa,

sillä sitä ei usein tapahdu. Enkä pelkästään katsonut vaan kudoin samalla sukkaa, enkä pelkästään katsonut ja kutonutkaan, vaan myös itkin. Vain elämää -sarja, jota nyt katsoin ensimmäisen kerran, osui juuri olemaan kohdassa, jossa Paula Koivuniemi tulkitsi Lapin kesää. Voi taivas, miten hienoa.

Eikä siinä kaikki. Kolmoselta tuli Teemu Selänteestä kertova dokumentti. En ole koskaan ollut jääkiekko-ottelussa, tuskin menenkään, mutta dokumentti oli kiinnostava. Niinpä samalla kun katsoin televisiota, kudoin sukkaa ja itkin, vaihdoin vähän väliä kanavaa nähdäkseni jotain molemmista.

Raskasta on.

Viimeksi sanoin, että asioihin on saatava tolkkua ennen kuin pystyn taas keskittymään opiskeluun. Nyt asiat ovat ainakin sikäli tolkuissaan, että kaikki kansalaisopiston kurssini ovat käynnistyneet. Maanantaina olin Raisiossa, keskiviikkona Laitilassa ja torstaina Uudessakaupungissa.

Muitakin töitä on ollut ihan kiitettävästi. Hauskaa ja vähemmän hauskaa jutuntekoa.

Kirjoitin esimerkiksi yhden mainostekstin ja lähetin sen tilaajan tarkastettavaksi. Se tuli takaisin varustettuna "pienillä muutoksilla", mikä tarkoittaa sitä, että tavallinen kieli oli vaihdettu mukamas hienoon kökkökieleen. Siinäpä sitten toimittaja nielee ylpeytensä ja antaa mennä kun tilaaja kerran maksaa.

En vain mitenkään lakkaa ihmettelemästä, miksi jotkut ihmiset ovat niin ihastuneita sellaisiin ilmauksiin kuin mahdollistaa tai laadukas tai - pahin kaikista - edukas? Tuota viimeistä ko. tekstissä ei sentään ollut enkä olisi siihen suostunutkaan, maksoi kuka maksoi.

Tekstejä tulee ja tekstejä menee. Useimmat unohtuvat. Olen monta kertaa katsonut jotain vanhaa lehtijuttua ja yrittänyt muistaa, olenko kirjoittanut sen vai kuka sen on tehnyt. Ei se mitään taidetta ole.
Eino Leinon tekstit sen sijaan ovat, suuri osa. Ja Perttu Hietasen sävellykset Leinon runoihin ja Vesa-Matti Loirin tulkinnat niistä. Ja tänään Paula Koivuniemen.

Ja siksi minä nyt pyyhin kyyneleitä ja lupaan, että huomenna tähän aikaan olen kirjoittanut seuraavaa oppimistehtävääni ainakin yhden sivun.

Vihdoinkin asiaan

Nyt otan vähän sanojani takaisin kirjallisuuden opiskelun ankeudesta. Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on nyt lopulta sitä, mitä kuvittelin tämän olevan.

Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.

Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.

Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.

Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.

Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.

Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.

Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.

Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset? 

Ei mikään, tietenkään.