Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.
Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.
Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.
Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.
Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.
Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.
Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?
Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aino Kallas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aino Kallas. Näytä kaikki tekstit
tiistai 30. toukokuuta 2017
tiistai 9. toukokuuta 2017
Kallas-elämäkerta on luettu
Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.
Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.
En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.
Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.
Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.
Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.
Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.
Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.
Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.
En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.
Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.
Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.
Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.
Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.
Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Kallas-asioilla taas kerran
Olin eilen - sain olla! - Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa todistamassa Aino Kallaksen elämäkerran julkaisua. FT Silja Vuorikuru on saanut monen vuoden työn valmiiksi ja yksi kappale tuota arvokasta teosta on nyt minun sängylläni odottamassa, että pääsen kohta jatkamaan siitä, mihin eilen jäin.
Aino Kallaksesta, hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu paljon ja olen lukenut sen kaiken monta kertaa. Tuntuu tosi hienolta että nyt on jotain uutta luettavaa, olkoonkin, että tapahtumat ovat suurelta osin tuttuja.
Kuvassa Vuorikuru kirjoittaa omistuskirjoitusta minun kirjaani. SKS:n sali oli muuten ihan täynnä, vaikka kuvasta ehkä saa sen käsityksen, ettei ollut.
Luin kirjaa koko junamatkan Helsingistä Turkuun, vaikka se tuntui vähän tuhlaukselta. Kun saa jotain hartaasti odotettua vihdoin käsiinsä, siitä pitäisi nauttia vain hyvin valmistautuneena, kaikessa rauhassa.
En osaa vielä sanoa elämäkerrasta muuta kuin että se on tähän asti mielenkiintoinen ja huolella tehty. Hieno lisä Kallas-kokoelmaan.
Aino Kallaksesta, hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu paljon ja olen lukenut sen kaiken monta kertaa. Tuntuu tosi hienolta että nyt on jotain uutta luettavaa, olkoonkin, että tapahtumat ovat suurelta osin tuttuja.
Kuvassa Vuorikuru kirjoittaa omistuskirjoitusta minun kirjaani. SKS:n sali oli muuten ihan täynnä, vaikka kuvasta ehkä saa sen käsityksen, ettei ollut.
Luin kirjaa koko junamatkan Helsingistä Turkuun, vaikka se tuntui vähän tuhlaukselta. Kun saa jotain hartaasti odotettua vihdoin käsiinsä, siitä pitäisi nauttia vain hyvin valmistautuneena, kaikessa rauhassa.
En osaa vielä sanoa elämäkerrasta muuta kuin että se on tähän asti mielenkiintoinen ja huolella tehty. Hieno lisä Kallas-kokoelmaan.
perjantai 6. tammikuuta 2017
Kulttuurimatkalla pääkaupungissa
Käytiin Kansallisteatterissa katsomassa Canth. Ostin liput joululahjaksi miehelleni ja kuten olin laskelmoinut, pääsin mukaan. Olimme yötä hotelli Arthurissa Vuorikadulla - kyllä, juuri siinä entisessä Hospizissa, joka oli Aino Kallaksen kantapaikka. Hotellivalinta ei tietenkään ollut sattuma eikä yöpyminen sinä hotellissa ensimmäinen laatuaan.
Hotellissa on nykyään Aino Kallas -huone, kauniisti jugend-tyyliin sisustettu. Yö siinä huoneessa maksaa 100-250 euroa sesongista riippuen. Kysyin asiaa tänään, kun teimme lähtöä. Minulle kyllä riittää sekin, että saan olla samoissa tiloissa idolini kanssa - no, onhan tässä sata vuotta välissä, mutta kuitenkin.
Canth oli sekava. Jos tuntee Canthin tekstit, hänen elämänvaiheensa, Ida Aalbergin elämänvaiheet, Kaarlo Bergrothin elämänvaiheet sekä suomalaisen teatterin syntyhistorian niin sitten pysyy kärryillä näytelmän tapahtumissa. Jos ei tunne, kannattaa ehkä mennä katsomaan jotain toista näytelmää.
En ole vieläkään täysin toipunut flunssasta tai mitä se nyt onkaan. Yskä on kiusallista. Luulin, että pystyisin olemaan yskimättä teatterinäytännön ajan, varsinkin, kun varasin laukkuuni väkeviä pastilleja.
Yskimättömyys olisi saattanut onnistua, ellen olisi tempaissut väkevää pastillia väärään kurkkuun ja ollut vähällä tukehtua.
Nolotti, kylläpä nolotti.
Hotellissa on nykyään Aino Kallas -huone, kauniisti jugend-tyyliin sisustettu. Yö siinä huoneessa maksaa 100-250 euroa sesongista riippuen. Kysyin asiaa tänään, kun teimme lähtöä. Minulle kyllä riittää sekin, että saan olla samoissa tiloissa idolini kanssa - no, onhan tässä sata vuotta välissä, mutta kuitenkin.
Canth oli sekava. Jos tuntee Canthin tekstit, hänen elämänvaiheensa, Ida Aalbergin elämänvaiheet, Kaarlo Bergrothin elämänvaiheet sekä suomalaisen teatterin syntyhistorian niin sitten pysyy kärryillä näytelmän tapahtumissa. Jos ei tunne, kannattaa ehkä mennä katsomaan jotain toista näytelmää.
En ole vieläkään täysin toipunut flunssasta tai mitä se nyt onkaan. Yskä on kiusallista. Luulin, että pystyisin olemaan yskimättä teatterinäytännön ajan, varsinkin, kun varasin laukkuuni väkeviä pastilleja.
Yskimättömyys olisi saattanut onnistua, ellen olisi tempaissut väkevää pastillia väärään kurkkuun ja ollut vähällä tukehtua.
Nolotti, kylläpä nolotti.
perjantai 30. syyskuuta 2016
Aino Kallaksen kaulaketju
Syksyn odotettu lomapäivä on vietetty. Olin eilen Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Aino Kallas -seuran 10-vuotisjuhlaseminaarissa. Meitä oli siellä muutamia kymmeniä - enimmäkseen tällaisia kypsähköjä naisia.
En tiedä, miksi juuri Kallas vetoaa minuun niin kovasti. Olen lukenut paljon muitakin hyviä kirjoja ja kiinnostavia elämäkertoja, mutta kukaan ei ole herättänyt niin suurta ja pysyvää innostusta ja ihailua kuin hän. En ole koskaan fanittanut yhtäkään pop-tähteä tai jääkiekkojoukkuetta, mutta Kallas-ihailuani voi kai nimittää fanitukseksi, joskaan tuollainen sana ei tunnu sopivalta niin hienon naisen yhteydessä lausuttavaksi.
SKS:n juhlasalin ikkunoiden takana valui vuolas sade, me sisälläolijat kuulimme esitelmiä. FT Silja Vuorikuru kertoi tekeillä olevasta Aino Kallaksen elämäkerrasta, dosentti Maarit Leskelä-Kärki puolestaan tekeillä olevasta Ainon äidin Minna Krohnin elämäkerrasta. FT Hanna Karhu kertoi Pentti Lylyn arkistoista, mitkä liittyvät Aino Kallakseen sikäli, että 1952 Kallasta haastateltiin hänen ystävyydestään Otto Manniseen. Haastattelu tehtiin NNKY:n tiloissa Pohjoisella Rautatiekadulla numerossa 23, huoneessa 611. Haastattelu löytyy Lylyn arkistoista.
Seminaarin lopuksi lausuja ja Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita esitti Kallaksen novellin Vieras ja Hilkka Oksama-Valtonen näytti kuvia matkoiltaan Kallakseen liittyvissä paikoissa.
Ohjelma oli mielenkiintoinen, mutta minulle kohokohta oli se, että pääsin näkemään ja jopa koskemaan kaulaketjua, joka on kuulunut Kallakselle ja joka on tuttu useista hänen kuvistaan. Ketjun nykyinen omistaja saattoi ehkä pitää minua vähän tunkeilevana, ketju kun oli hänen kaulassaan, mutta suokoon anteeksi.
En tiedä, miksi juuri Kallas vetoaa minuun niin kovasti. Olen lukenut paljon muitakin hyviä kirjoja ja kiinnostavia elämäkertoja, mutta kukaan ei ole herättänyt niin suurta ja pysyvää innostusta ja ihailua kuin hän. En ole koskaan fanittanut yhtäkään pop-tähteä tai jääkiekkojoukkuetta, mutta Kallas-ihailuani voi kai nimittää fanitukseksi, joskaan tuollainen sana ei tunnu sopivalta niin hienon naisen yhteydessä lausuttavaksi.
SKS:n juhlasalin ikkunoiden takana valui vuolas sade, me sisälläolijat kuulimme esitelmiä. FT Silja Vuorikuru kertoi tekeillä olevasta Aino Kallaksen elämäkerrasta, dosentti Maarit Leskelä-Kärki puolestaan tekeillä olevasta Ainon äidin Minna Krohnin elämäkerrasta. FT Hanna Karhu kertoi Pentti Lylyn arkistoista, mitkä liittyvät Aino Kallakseen sikäli, että 1952 Kallasta haastateltiin hänen ystävyydestään Otto Manniseen. Haastattelu tehtiin NNKY:n tiloissa Pohjoisella Rautatiekadulla numerossa 23, huoneessa 611. Haastattelu löytyy Lylyn arkistoista.
Seminaarin lopuksi lausuja ja Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita esitti Kallaksen novellin Vieras ja Hilkka Oksama-Valtonen näytti kuvia matkoiltaan Kallakseen liittyvissä paikoissa.
Ohjelma oli mielenkiintoinen, mutta minulle kohokohta oli se, että pääsin näkemään ja jopa koskemaan kaulaketjua, joka on kuulunut Kallakselle ja joka on tuttu useista hänen kuvistaan. Ketjun nykyinen omistaja saattoi ehkä pitää minua vähän tunkeilevana, ketju kun oli hänen kaulassaan, mutta suokoon anteeksi.
torstai 15. syyskuuta 2016
Naisen monet roolit
Eilinen päivä, torstai, kului ensin toimittajana yhdellä paikkakunnalla, sitten opettajana toisella ja opiskelijana kolmannella. Monessa roolissa tuli taas oltua eivätkä tuossa kaikki vielä edes olleet.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
lauantai 11. kesäkuuta 2016
Näin minä tein kandidaatintyöni
Kun aloitin omaa kandidaatintyötäni, yritin googlettaa muiden kokemuksia ja vinkkejä omiensa tekemisestä. En löytänyt oikein mitään, mistä olisi ollut apua. Niinpä kerron nyt miten tein omani ja toivon, että joku saa tästä apua ja osviittaa.
Työni kansilehti on kuvassa vielä keskeneräinen, valmista en ole näköjään tulostanut enkä saanut siitä tähän hätään kuvaa. Työni lopullinen nimi on siis "Ja niin olen täällä - kuin vapaaehtoinen vanki. Unelma vapaan kirjailijan elämästä".
Aloitimme kandidaattiseminaarin viime syksynä, syksyllä 2015. Kokoonnuimme Jyväskylän yliopistolla ja esittelimme alustavia aiheitamme. Siinä vaiheessa omat ajatukseni vielä harhailivat, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut aiheestani: ajattelin tehdä tutkielman siitä, miten vapaasti vapaa kirjailija voi päättää, millaisia töitä tekee tai jotain sinne päin. Halusin jo tuolloin tutkia vapaan kirjailijan elämää, sitä, mitä tuo himottu vapaus tarkoittaa, mutta pidin aihetta liian laajana kandidaatintyöhön. Ohjaajamme Nora Ekström oli kuitenkin sitä mieltä, että vapaus mahtuu näiden kansien väliin ja siitä sitten tutkimukseni tein.
Syyspuoli oli varattu suunnitelmien tekoon. Lukuvuoden aikana olemme kokoontuneet kolme kertaa fyysisesti Jyväskylässä ja muistaakseni kolme kertaa tietokoneen välityksellä eli connect-istuntoon. Varsinaiseen kirjoitustyöhön pääsin vasta keväällä. Sitä ennen olin tehnyt suunnitelman työstä ja etsinyt käytettävät lähteet sekä haastateltavan. Haastattelin yhtä vapaana kirjailijana työskentelevää ihmistä minkä lisäksi käytin lähteinä aihetta sivuavia tieteellisiä tutkimuksia ja muuta kirjallisuutta.
Kirjoitin tutkielman lähes kokonaan pääsiäisenpyhinä. Valmiina oli siihen mennessä vain johdanto. Pääsiäisen jälkeen palautimme työt ohjaajalle ja saimme seuraavassa connect-istunnossa ohjeita työn viimeistelyä varten. Oma työni kelpasi aika hyvin sellaisenaan, jouduin lisäämään vain pienen teoriaosuuden, muutaman lauseen.
Toukokuussa tapasimme taas Jyväskylässä ja esittelimme valmiit työt samalla kun opponoimme toisen opiskelijan tutkielman. Saimme alustavat arvosanat töistämme; sain omastani kiitettävän eli nelosen ja arvosana myös pysyi loppuun saakka. Viimeisen Jyväskylä-tapaamisen jälkeen saimme vielä tehdä pieniä korjauksia töihimme. Minulla se tarkoitti väärin merkittyjen pisteiden paikkojen vaihtamista ja muutamia muita pikku juttuja. Sain kritiikkiä myös yhdestä kappaleesta, joka ohjaajan mielestä olisi pitänyt muuttaa toiseen paikkaan, mutta sitä en tehnyt.
En kokenut työn tekemistä mitenkään vaikeana enkä suurena. Vaikeinta oli päättää aihe ja löytää lähteitä. Itse kirjoittaminen sujui helposti ja kun työ sai olla vain korkeintaan noin 25 sivua pitkä, se ei ollut senkään takia vaativa. Olen kuitenkin kirjoittanut lähes jokaisella kirjoittamisen kurssilla lähes yhtä pitkiä oppimistehtäviä ja kun vielä muutenkin etsin työkseni tietoa ja kirjoitan siitä, niin tämä meni vähän niin kuin muiden joukossa.
Alussa kuvittelin, että yhden kirjailijan haastatteleminen ei riitä, mutta huomasin kyllä nopeasti, että useampi olisi ollut liikaa. Näihin sivumääriin ei mahdu kovin paljon asiaa, sillä 25 sivuun lasketaan myös kansilehti, sisällysluettelo, lähdeluettelot, tiivistelmä, johdanto ja loppupäätelmät. Itse asia, se, mitä jokainen haluaa lukea kun ottaa tällaisen työn käteensä, pitää ahtaa muutamalle sivulle. Paljon kiinnostavaa jää kertomatta.
Se, mistä olin todella tyytyväinen ja kiitän itseäni on se, että tein kirjoitustyön ajoissa, silloin pääsiäisenä. Jos tapojeni mukaan olisin lykännyt kirjoittamista viimeiseen iltaan, olisin ollut pulassa. Ottakaa tämä opiksenne, jos sitä täältä etsitte.
Tutkielmani löytyy myös Jyväskylän yliopiston kirjaston kokoelmista.
Työn yläotsikko on muuten napattu Aino Kallaksen päiväkirjasta ja Kallas esiintyy muuallakin tutkielmassani.
Aloitimme kandidaattiseminaarin viime syksynä, syksyllä 2015. Kokoonnuimme Jyväskylän yliopistolla ja esittelimme alustavia aiheitamme. Siinä vaiheessa omat ajatukseni vielä harhailivat, enkä ollut ollenkaan vakuuttunut aiheestani: ajattelin tehdä tutkielman siitä, miten vapaasti vapaa kirjailija voi päättää, millaisia töitä tekee tai jotain sinne päin. Halusin jo tuolloin tutkia vapaan kirjailijan elämää, sitä, mitä tuo himottu vapaus tarkoittaa, mutta pidin aihetta liian laajana kandidaatintyöhön. Ohjaajamme Nora Ekström oli kuitenkin sitä mieltä, että vapaus mahtuu näiden kansien väliin ja siitä sitten tutkimukseni tein.
Syyspuoli oli varattu suunnitelmien tekoon. Lukuvuoden aikana olemme kokoontuneet kolme kertaa fyysisesti Jyväskylässä ja muistaakseni kolme kertaa tietokoneen välityksellä eli connect-istuntoon. Varsinaiseen kirjoitustyöhön pääsin vasta keväällä. Sitä ennen olin tehnyt suunnitelman työstä ja etsinyt käytettävät lähteet sekä haastateltavan. Haastattelin yhtä vapaana kirjailijana työskentelevää ihmistä minkä lisäksi käytin lähteinä aihetta sivuavia tieteellisiä tutkimuksia ja muuta kirjallisuutta.
Kirjoitin tutkielman lähes kokonaan pääsiäisenpyhinä. Valmiina oli siihen mennessä vain johdanto. Pääsiäisen jälkeen palautimme työt ohjaajalle ja saimme seuraavassa connect-istunnossa ohjeita työn viimeistelyä varten. Oma työni kelpasi aika hyvin sellaisenaan, jouduin lisäämään vain pienen teoriaosuuden, muutaman lauseen.
Toukokuussa tapasimme taas Jyväskylässä ja esittelimme valmiit työt samalla kun opponoimme toisen opiskelijan tutkielman. Saimme alustavat arvosanat töistämme; sain omastani kiitettävän eli nelosen ja arvosana myös pysyi loppuun saakka. Viimeisen Jyväskylä-tapaamisen jälkeen saimme vielä tehdä pieniä korjauksia töihimme. Minulla se tarkoitti väärin merkittyjen pisteiden paikkojen vaihtamista ja muutamia muita pikku juttuja. Sain kritiikkiä myös yhdestä kappaleesta, joka ohjaajan mielestä olisi pitänyt muuttaa toiseen paikkaan, mutta sitä en tehnyt.
En kokenut työn tekemistä mitenkään vaikeana enkä suurena. Vaikeinta oli päättää aihe ja löytää lähteitä. Itse kirjoittaminen sujui helposti ja kun työ sai olla vain korkeintaan noin 25 sivua pitkä, se ei ollut senkään takia vaativa. Olen kuitenkin kirjoittanut lähes jokaisella kirjoittamisen kurssilla lähes yhtä pitkiä oppimistehtäviä ja kun vielä muutenkin etsin työkseni tietoa ja kirjoitan siitä, niin tämä meni vähän niin kuin muiden joukossa.
Alussa kuvittelin, että yhden kirjailijan haastatteleminen ei riitä, mutta huomasin kyllä nopeasti, että useampi olisi ollut liikaa. Näihin sivumääriin ei mahdu kovin paljon asiaa, sillä 25 sivuun lasketaan myös kansilehti, sisällysluettelo, lähdeluettelot, tiivistelmä, johdanto ja loppupäätelmät. Itse asia, se, mitä jokainen haluaa lukea kun ottaa tällaisen työn käteensä, pitää ahtaa muutamalle sivulle. Paljon kiinnostavaa jää kertomatta.
Se, mistä olin todella tyytyväinen ja kiitän itseäni on se, että tein kirjoitustyön ajoissa, silloin pääsiäisenä. Jos tapojeni mukaan olisin lykännyt kirjoittamista viimeiseen iltaan, olisin ollut pulassa. Ottakaa tämä opiksenne, jos sitä täältä etsitte.
Tutkielmani löytyy myös Jyväskylän yliopiston kirjaston kokoelmista.
Työn yläotsikko on muuten napattu Aino Kallaksen päiväkirjasta ja Kallas esiintyy muuallakin tutkielmassani.
maanantai 16. helmikuuta 2015
Elämän suuri mysteeri
Auttoiko Aino vai mikä auttoi, pääsin joka tapauksessa tänään työn alkuun. Päätin kirjoittaa vaikka vain muutaman rivin ja kas, pian koossa oli jo kokonainen sivu ja sitten toinen.
Yksi elämän suurimpia mysteerejä, ehkä suurin, on minulle aina ollut se, mikä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. En laske leikkiä, se on ihan älyttömän vaikeaa heti kun yrittää saada aikaan jotain kunnollista. Sellaista, mikä itsestä tuntuu siltä kuin olisi tehnyt hyvää työtä.
Kirjoittamisen lumo, se on olemassa. Olen varma siitä, ja jos jollekin pahalle haluan antaa pikkusormeni, niin sille.
Voisin tietysti ajatella vain opintopisteitä, kirjoittaa nopeasti jotain ja mennä eteenpäin. Mutta jos sen tekisin, katuisin myöhemmin sitä, etten edes yrittänyt mitään kunnollista silloin, kun edellytykset olivat kaikkein parhaat ja tukea ja apua oli saatavilla.
Opintopisteistä puheen ollen luin Turun Sanomista (9.2.) Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin aliokirjoituksen, jossa hän moitti opiskelijoita laiskoiksi. "Puolet opiskelijoista alittaa opiskelunormin" -otsikon alla Wiberg sanoo, että aivan liian moni opiskelija ei keskity opintoihinsa riittävästi. Tilanne on huolestuttava, hän toteaa; puolet opiskelijoista opiskelee vähemmän kuin olisi kohtuullista olettaa. Kohtuullisuus lienee kirjoittajan mielestä jossakin 45 (vähimmäisvaatimus yhdeksän kuukauden opintotuen saamiselle) ja 60 (ahkera ja tunnollinen opiskelija) pisteen välillä per vuosi.
Professori tietää syyn opiskelijoiden velttoon opiskelutahtiin. Käydään töissä kun ei haluta nostaa opintolainaa. Tämä ei näytä vakuuttavan Wibergiä joka uskoo, että koulutus edelleen takaa paremmat tulot.
"--- veronmaksajien on kohtuullista odottaa nykyistä tiiviimpää sitoutumista opintoihinsa. Ei työelämässä tule kyseeseen, että vain puolet työntekijöistä yltää edes normisuoritukseen. Yliopisto-opiskelija on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa opiskelujensa etenemistä. Eniten opiskeluvauhtiinsa vaikuttaa opiskelija itse."
En oikein tiedä, kuinka paljon olen samaa mieltä. Tuntuu aika kovalta syyttää nuoria ihmisiä, joiden niskassa ovat kaikki mahdolliset paineet vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta. En yhtään ihmettele, etteivät nuoret halua nostaa opintolainaa kun joka puolelta varoitellaan lainarahan vaaroista.
Yhdessä asiassa Wiberg on selkeästi väärässä. Työelämässä juuri tuleekin kyseeseen, että ei vain puolet vaan jopa kaikki työntekijät yltävät vain normisuoritukseen. Uskoakseni monet jopa ajattelevat, että siinä on ihan tarpeeksi.
Yksi elämän suurimpia mysteerejä, ehkä suurin, on minulle aina ollut se, mikä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. En laske leikkiä, se on ihan älyttömän vaikeaa heti kun yrittää saada aikaan jotain kunnollista. Sellaista, mikä itsestä tuntuu siltä kuin olisi tehnyt hyvää työtä.
Kirjoittamisen lumo, se on olemassa. Olen varma siitä, ja jos jollekin pahalle haluan antaa pikkusormeni, niin sille.
Voisin tietysti ajatella vain opintopisteitä, kirjoittaa nopeasti jotain ja mennä eteenpäin. Mutta jos sen tekisin, katuisin myöhemmin sitä, etten edes yrittänyt mitään kunnollista silloin, kun edellytykset olivat kaikkein parhaat ja tukea ja apua oli saatavilla.
Opintopisteistä puheen ollen luin Turun Sanomista (9.2.) Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin aliokirjoituksen, jossa hän moitti opiskelijoita laiskoiksi. "Puolet opiskelijoista alittaa opiskelunormin" -otsikon alla Wiberg sanoo, että aivan liian moni opiskelija ei keskity opintoihinsa riittävästi. Tilanne on huolestuttava, hän toteaa; puolet opiskelijoista opiskelee vähemmän kuin olisi kohtuullista olettaa. Kohtuullisuus lienee kirjoittajan mielestä jossakin 45 (vähimmäisvaatimus yhdeksän kuukauden opintotuen saamiselle) ja 60 (ahkera ja tunnollinen opiskelija) pisteen välillä per vuosi.
Professori tietää syyn opiskelijoiden velttoon opiskelutahtiin. Käydään töissä kun ei haluta nostaa opintolainaa. Tämä ei näytä vakuuttavan Wibergiä joka uskoo, että koulutus edelleen takaa paremmat tulot.
"--- veronmaksajien on kohtuullista odottaa nykyistä tiiviimpää sitoutumista opintoihinsa. Ei työelämässä tule kyseeseen, että vain puolet työntekijöistä yltää edes normisuoritukseen. Yliopisto-opiskelija on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa opiskelujensa etenemistä. Eniten opiskeluvauhtiinsa vaikuttaa opiskelija itse."
En oikein tiedä, kuinka paljon olen samaa mieltä. Tuntuu aika kovalta syyttää nuoria ihmisiä, joiden niskassa ovat kaikki mahdolliset paineet vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta. En yhtään ihmettele, etteivät nuoret halua nostaa opintolainaa kun joka puolelta varoitellaan lainarahan vaaroista.
Yhdessä asiassa Wiberg on selkeästi väärässä. Työelämässä juuri tuleekin kyseeseen, että ei vain puolet vaan jopa kaikki työntekijät yltävät vain normisuoritukseen. Uskoakseni monet jopa ajattelevat, että siinä on ihan tarpeeksi.
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Lohdutuksen sanoja
Luin eilen Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa. 28.10. 1929 Kallas kirjoitti näin:
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."
Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.
Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.
Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.
Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.
Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.
Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.
Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:
"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."
Siinä se on. Kiitos, Aino.
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."
Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.
Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.
Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.
Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.
Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.
Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.
Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:
"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."
Siinä se on. Kiitos, Aino.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Ajatukset harhateillä
Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.
Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.
Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.
Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.
Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.
Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?
Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.
Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.
Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.
Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.
Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:
- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo.
Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.
Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.
Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.
Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.
Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?
Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.
Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.
Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.
Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.
Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:
- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Vihdoinkin asiaan
Nyt otan vähän sanojani takaisin kirjallisuuden opiskelun ankeudesta. Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on nyt lopulta sitä, mitä kuvittelin tämän olevan.
Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.
Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.
Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.
Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.
Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.
Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.
Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.
Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset?
Ei mikään, tietenkään.
Eipä tästä kurssista saa kuin kaksi opintopistettä, mutta sen korvannee työn hauskuus. Painelin innoissani kirjastoon etsimään sopivia kirjoja ja nyt pöydällä vieressäni odottavat Minna Canthin Kertomuksia, Canthin elämäkerta, Elina Vaaran elämäkerta, Vaaran Hopeaviulu, Eino Leinon Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, Hannu Mäkelän Eino Leino, Elämä ja runo Marja-Liisa Vartion elämäkerta, Vartion Kaikki naiset näkevät unia ja Leena Kirstinän Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tämä valikoima ei tietenkään edusta koko kotimaisen kirjallisuuden historiaa, mutta toimii työkaluina oppimistehtävän tekemisessä.
Otin ensimmäiseksi käsittelyyn Canthin, hän saa edustaa vuosisadan vaihteen realismia. Leino pääsee pramille kansallisen uusromantiikan kohdalla, Elina Vaara kertoo Tulenkantajista ja Vartio suomenkielisistä modernisteista.
Marja-Liisa Vartio oli luonteva valinta siksi, että luin Kaikki naiset näkevät unia kesällä ja luen parhaillaan hänen elämäkertaansa. Tuon Leinon Elämä ja runot luin senkin kesällä, samoin Canthin Kertomuksia. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä nehän Leino kirjoitti Aino Kallakselle.
Kirjoituskurssilla käymme tämän viikon verkkokeskustelua verkkokirjoittamisesta. Esillä ovat olleet jo ainakin blogit ja facebook.
Jotkut pitävät facebookia turhana ja jopa vaarallisena (en nyt puhu kurssikavereistani), mutta minusta se on hauska ja hyödyllinen. Olen ihan oikeasti saanut sen kautta apua esimerkiksi jutun tekemisessä tai selvittänyt jonkun muun kysymyksen nopeasti ja helposti. Sitä kautta tulee myös sovittua kavereiden tapaamisia kasvotusten.
Välillä ajattelen, että miksi minulla on facebook-kavereita, jotka tuskin tunnistavat minua jos tulevat vastaan? Mutta sitten taas päättelen, että se on sitä verkostoitumista ja noistakin tuttavuuksista voi joskus olla hyötyä työssä. Kai hekin ovat ajatelleet hyötyvänsä minusta, kun ovat kaveriksi pyytäneet.
Vähänpä siellä mitään oikeita kavereita on. Minulla taitaa olla noin 80 nimeä kaverilistassa, mutta kuinka monelle voin soittaa, jos tarvitsen ystävän olkapäätä? Yhdelle. Kahdelle. Kolmelle korkeintaan.
Facebookin vaarallisuus on kyllä liioittelua. Mikä pakko sinne on laittaa alaoven koodi ja pankkitunnukset?
Ei mikään, tietenkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)