Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.
Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.
En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.
Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.
Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.
Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.
Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.
Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti