Kauniit ja rohkeat Aleksis Kiven tapaan

Sain viimeisen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin tulevan kirjan luettua. Se oli Aleksis Kiven näytelmä Kullervo. Eipä olisi tullut luettua, jos ei olisi ollut pakko.

Kullervo ilmestyi 1864. Kivi osallistui sillä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran näytelmäkilpailuun ja voitti sen. Tarina perustuu kalevalaiseen Kullervon tarinaan ja sillä on yhteyksiä myös germaanisessa perinteessä tunnetun veljessodan myyttiin. Saattaapa tarinassa olla hiven tottakin. Joka tapauksessa se on juoneltaan kuin Kauniit ja Rohkeat: kuolleet nousevat haudoistaan ja rakastettu osoittautuukin omaksi sisareksi. Kullervo itse on kuin Ridge Forrester, komea ja vahva mies, joka pelottaa syöksyy seikkailusta toiseen.

Kiven kieli on rikasta ja koukeroista. Näin tuumii Kullervo kolmannen näytöksen alussa:

" Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien."

Niin mitä? Kullervo on kortistossa, onko hän siis työtön? Työtön ongella?

Ei kai sentään. Kortisto tarkoittanee jotain kaislikon reunaa, jossa Kullervo heittää onkea veteen ja joko saa sillä pieniä kaloja tai lippoaa niitä lipolla. Hätärä-silmäinen taitaa kärsiä herkistä silmistä, mutta kyysän pahdetta en ymmärrä. Äkkiseltään siihen voisi sovittaa vaikka kotilieden kuumuuden, mutta kyysä tarkoittaa kääpiötä.

Ei ymmärrä. Minkähänlaisia ne muut SKS:n näytelmäkilpailuun osallistuneet tekstit olivat?

Kullervo on tragikomedia, jossa traagista ainesta on verrattomasti enemmän kuin komiikkaa. Aina en edes tiennyt, onko minun mielestäni hauska kohta sellaiseksi tarkoitettu. Huumoritajuni on vähän kyseenalainen.

Tämä ainakin nauratti minua: Kullervo tapasi Ainikin ja koki tämän kanssa lyhyen ja kiihkeän romanssin. Sitten kävi ilmi, että he ovat sisaruksia. Tyttö juoksi epätoivoissaan jokeen ja hukuttautui. Kaksi paimenta sattuivat näkemään tapauksen ja  kertoivat siitä Kullervolle, joka ei vielä tiennyt asiasta. Paimenet eivät pystyneet auttamaan Ainikkia, syystä että:
" Niin juuri oli asia kuin kumppanini nyt sanoo: ja siinä ei voinut ihmisen apu mitään, se on hyvin ymmärretty ja siksi toiseksi, niin ei kumpainenkaan meistä osaa uida."  

Minun tekstejäni ei muuten sorkita

Olen kirjoittanut palautteita henkilöjutuista sekä pienen kappaleen kirjallisuudentutkimuksesta tieteenalana. Molemmat kurssini ovat siis saaneet tänään osansa.

Vertaispalautteen antaminen on eräänlaista nuorallakävelyä. Olen ensinnäkin ihan varma siitä, ettei kukaan ota mielellään vastaan vertaispalautetta. Tai ottaa, jos vertaiset tyytyvät kehumaan, mutta kuka ikinä haluaisi kuulla joltain vertaiseltaan, että työssä on kehittämisen varaa?

Vertaisten kehitysehdotukset herättävät vain kysymyksen, kuka sinä olet minua neuvomaan, ethän itsekään sen paremmin osaa. Tuskin näinkään hyvin.

Ollaan rehellisiä, näin se menee.

Ja tästä syystä palautteen antaminen on vaativaa; että sanoisi jotain, jolla on merkitystä eikä kuitenkaan liikaa ärsyttäisi saati loukkaisi.

Kirjoittajat, toimittajat ainakin, ovat usein herkkähipiäistä joukkoa. Omat tekstit ovat virheettömiä, eikä niitä tarvitse kenenkään tulla sorkkimaan. Piste.

Joudun nyt selvästi patistelemaan itseäni tuon kirjallisuuden kurssin kanssa. Miten tuntuukin niin hankalalta löytää kurssikirjoista selvää kuvaa siitä, miten ja missä kirjallisuudentutkimus on kehittynyt, mitä se on ja mitkä teoriat ovat tärkeimpiä? Eihän tässä mitään uutta ole sikäli, että tietojen haaliminen eri lähteistä ja niiden yhdistäminen kokonaisuudeksi on kuitenkin ihan arkista työtä. Jonkinlainen haluttomuus väijyy nyt minua.

Sitten, kun saa vähän tehtyä, saa kappaleenkin kirjoitettua, tulee hyvä mieli. Pahinta on, jos ei edes yritä.

En ole nähnyt mitään tilastoja siitä, kuinka moni avoimeen yliopistoon ilmoittautunut saa kurssinsa suoritettua. Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla, miten moni omilla kursseillani saa työn tehtyä ja vertaan sitä kurssille ilmoittautuneiden määrään. Sen mukaan aika monet jättävät leikin kesken. Jos olen väärässä, saa korjata.

Pienistä hankaluuksista huolimatta en ole kertaakaan ajatellut, etten suorittaisi jotain kurssia. Luovuttamisen ansaan en lankea enää ikinä, en, jos se suinkin minusta riippuu.

Töitä ja opiskeluja ei saa jättää tekemättä, kirjan sen sijaan voi huoletta sulkea, jos se ei miellytä. En ollenkaan ymmärrä mitään niin überluterilaista kuin että kaikki kerran aloitetut kirjat on pakko lukea loppuun. Puhun siis kaunokirjllisuudesta tai mistä tahansa, mitä joku lukee huvikseen.

Viimeksi jätin kesken Miina Supisen Orvokki Leukaluun Urakirjan. Kun ei naurattanut niin ei naurattanut.
Nyt luen kertomusta Albiinasta, Aleksis Kiven suuresta rakkaudesta.

Ei sekään naurata, mutta on sentään muuten mielenkiintoinen.