Tänään se sitten alkoi, moneen kertaan mainittu virkamiesruotsin kurssi.
Olin vähällä myöhästyä, sillä Turun keskustassa oli jotain niinkin tavatonta kuin ruuhka. En osannut odottaa sitä, sillä Turun kaltaisessa pikkukaupungissa ei voi puhua oikeista ruuhkista, ei edes neljän maissa iltapäivällä mutta nyt, kun kadut taas kerran olivat syystä tai toisesta työmaina ja kaistoja oli vähennetty, liikenne todella mateli.
Olin autolla kun kerran tulin täältä maalta enkä Turun Portsasta, jossa virallisesti asun.
Kurssi on ihan täynnä ja tulijoita olisi ollut enemmän kuin voitiin ottaa. Esittelykierroksen jälkeen tiesin, että suurin osa oppilaista on siellä samasta syystä kuin minäkin: on pakko jos aikoo saada tutkinnon joskus valmiiksi. Ainakin kaksi ihmistä taisi sanoa, että opinnot ovat jo muuten valmiit, vain tämä kurssi puuttuu. Joukossa oli myös kaksi viittä vaille tohtoria.
Luulen, että selviän ihan hyvin. Tehtävänippu, jonka saimme, näyttää kohtuulliselta ja opettaja vaikuttaa leppoisalta. Kurssin lopussa on sekä suullinen että kirjallinen tentti.
Tähän tämä elokuu nyt menee. Ajaminen Laitilasta Turkuun ja takaisin neljä kertaa viikossa on ehkä kurssin raskain osuus ja sekin helpottaa, jos ilma viilenee.
Tänään me kirjoitimme pienen tekstin ja keskustelimme pareittain. Miten se puhuminen onkin niin vaikeaa, vaikka mielessään pystyy muodostamaan ihan tolkullisia lauseita? Uskon, että asenne ja mielentila vaikuttavat tässäkin asiassa tosi paljon. Jokainen tietää, miten parin lasillisen jälkeen vieraan kielen puhuminen sujuu ällistyttävän hyvin, jopa sellaisenkin vieraan kielen jota ei ole edes opiskellut. Niinpä kyse ei olekaan siitä, etteikö osaisi vaan siitä, ettei rohkene.
Muut kurssilaiset ovat paljon nuorempia kuin minä. Heille opiskelu on vielä jatkoa kouluvuosille ja valmistumisen jälkeen on tarkoitus aloittaa työt. Vähän minua hirvitti kun kuuntelin esittelykierroksella näitä naistutkimuksen, kulttuurintutkimuksen tai museologian opiskelijoita ja mietin, mistä heille kaikille aikanaan löytyy töitä?
