Freelancer syö eväitä

Siivosin auton tänään pitkästä aikaa. Pieni Rouge Lucifer oli surkeassa kunnossa jo pitemmän aikaa eikä todellakaan vastannut sitä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että auto on ollut naisen omistuksessa. Tai siis ainakin kuvittelen, että sillä tarkoitetaan erityistä siisteyttä tai sellaista.

Ajan töiden perässä välillä aika pitkiä matkoja. Nykyään minulle on tullut tavaksi pitää mukana juomapulloa ja mielellään myös jotain syötävää. Tämä on ihan viime vuosien ilmiö, aikaisemmin ei tullut edes mieleen, että reissuun pitäisi ottaa muuta kuin kameralaukku ja lehtiö,

Muutos näkyy vyötäröllä, mutta se on toinen juttu.

Auton lattialla oli vaikka mitä. Olen erikoisen mieltynyt juustoriisikakkuihin ja niistä tulee kamalasti murusia. Yhden kuplajuomapullon onnistuin sihauttamaan päälleni ja pitkin penkkejä. Tyhjiä pulloja ja käärepapereita kertyy.

Tällaisessa työssä on vaikea syödä terveellisesti tai säännöllisesti. Nytkin auton hansikaslokerossa on vajaa paketti tavallisia riisikakkuja. Ostin ne, kun kaupassa ei ollut muita. Puisevaa syötävää, ihan kuin pahvia nakertaisi. Siksipä niitä siellä hansikaslokerossa vielä onkin.

Autoa siivotessa voi tehdä löytöjä. Minä löysin tänään varoituskolmion ja vararenkaan - olenkin ihmetellyt, missä se mahtaa olla.

Kirjoittamisesta ei ole mitään kerrottavaa. Eikä oikein mistään. Välillä tekisi mieli pistää lappu luukulle, mutta sitten ajattelen, että haluan pitää tätä blogia ainakin siihen asti kun saan yliopistosta todistuksen suoritetusta tutkinnosta. Sitä vartenhan olen tätä kirjoittanut, kertonut tästä matkasta. Toinen juttu on seurata loppuun asti mitä kirjojen käsikirjoituksille tapahtuu. Molemmat ovat vielä yhdellä kustantajalla, ovat olleet jo reilusti yli vuoden.

Olisi hauska tietää, mitä opiskelukavereiden käsikirjoituksille kuuluu. Ovatko he jo saaneet ne valmiiksi? Tiedän, että jotkut samaan aikaan genreenharjaantumiskurssilla olleet kirjoittivat romaania.

Etäopiskelun ikävä puoli on se, ettei opi yhtään tuntemaan niitä, jotka ovat samoilla kursseilla ja joita ei koskaan näe.

Taas yksi hylsy

Ihan lyhyesti: Art Houselta tuli hylkäysviesti lastenkirjasta, siis siitä, minkä tein genreenharjaantumiskurssilla. Ehkä olen nyt wannabekirjailijaurani huipulla, sillä lähettäjä ensinnäkin pahoitteli vastauksen viipymistä (vasta kolmen kuukauden jälkeen!) ja toiseksi sanoi käsikirjoitusta huolella tehdyksi ja mielenkiintoiseksi.

Mikähän minua tänään vaivaa, mutta tällä kertaa hylsy ei tunnu miltään. Olihan siinä sentään tuo huolella tehty ja mielenkiintoinen.

Muuten yritän nyt tehdä haastattelu ja havainnointikurssin äkkiä valmiiksi. Ei muuten, mutta siihen liitetään tulevan tutkimukseni tutkimuskysymykset ja niistä saatava palaute on nyt tärkeää.

Olenko sanonut jo, että KIKA426 on todella nimeltään haastattelu ja havainnointimenetelmät? Ei siis haastattelu- ja havainnointimenetelmät, kuten ainakin minun tekee koko ajan mieli kirjoittaa.

Rohkaisevaa palautetta (laimeasti sanottu)

Tänään on ollut yksi opiskelutaipaleeni ehdoton kohokohta. On tapahtunut jotain sellaista, josta minä ja uskoakseni aika moni muu kirjoittamisen opiskelija haaveilee. Siitä huolimatta ja juuri siksi epäröin kirjoittaa tätä mutta jos teen sen varovasti ja pienellä, niin ehkä tämä vaaleanpunainen hattara ei heti hajoa tuuleen.

Sain palautteen genreenharjaantumiskurssi B:stä eli lastenkirjastani. Arvosana kurssista on kiitettävä ja ohjaajani sanoi, että puutteistaan huolimatta

  käsikirjoituksella voisi jo alkaa kolkutella kustantamojen ovia.

Voih.

Puutteista?

 Puutteista viis! Arvatkaa vaan ryhdyinkö heti googlettamaan kustantamoja ja miettimään, minne käsikirjoitukseni ensin tuuppaisin vai lähettäisinkö kaikkiin saman tien.


Tiedän, tiedän, tiedän, ettei tämä vielä tarkoita mitään. Ei se tarkoita sitä, että minusta tulee kirjailija. Mutta sitä se kumminkin tarkoittaa, ettei se käsikirjoitus ole huono.

Sitä paitsi: samaan aikaan, kun sydän pamppaillen luin saamaani palautetta, näin sateenkaaren.

Onnen päivä.

Sinne meni

Tuntuu, kuin olisi lähettänyt lapsen maailmalle: palautin äsken lastenkirjani viimeisimmän version arvioitavaksi.

Vasta nyt, kun olen askaroinut kirjanteossa vuoden aloin tuntea, että siihen tuli vähän henkeä. Vasta nyt tunsin myös, että jos vielä malttaisin mieleni ja kirjoittaisin tekstiä uudestaan

ja uudestaan

ja vielä uudestaan

siitä voisi tulla ihan hyvä. Nyt se on ehkä ihan kiva.

Lähetetty mikä lähetetty. Nyt sitten odotetaan, mitä ohjaaja sanoo. Kurssi on joka tapauksessa vihdoin ja viimein suoritettu.

Nolottaa

Kylläpä tunnen itseni taas tyhmäksi. Eilen kerroin, miten tahtoisin jo päästä suorittamaan Genreenharjaantumis B-kurssia mutta kun A on vielä kesken. Tänään luin ohjeet uudestaan ja kas vain, olen jo suorittanut  A-kurssin toista kuukautta sitten.

En taaskaan lukenut ohjeita riittävän huolellisesti. Luulin, että A-kurssin välipalautteen jälkeen pitää vielä hioa käsikirjoitusta ja vasta sitten kurssi on valmis.

Ei tästä mitään vahinkoa tullut, mutta nolottaa. Opiskelija, joka ei edes tiedä suorittaneensa kursseja voi olla myös valmistunut huomaamattaan. Ehkä olen jo maisteri?

Ilmoittauduin äsken B-kurssille. Se taitaa tulla nopeasti valmiiksi, luulen.

Tarina on kerrottu

Genreenharjaantumiskurssin tehtäväni eli lastenkirja on nyt kertaalleen kirjoitettu. Tuntuu hyvältä, kun sai tarinan kerrottua, vaikka valmiiksi tuota ei missään tapauksessa voi sanoa.

Seuraavaksi kirjoitan kirjaa uudestaan. En alusta loppuun vaan lisäilen sinne tänne. Kirjoitan jonkun aivan uuden kohtauksen ja laajennan joitain vanhoja. Nyt olisi oikein into päällä kirjoittamiseen, mutta ei aikaa. Tämä aika, jonka nyt käytän tämän tekstin kirjoittamiseen, on pois laskuista; on jo lähes nukkumaanmenoaika enkä pysty tekemään työtä väsyneenä.

Odotan joka päivä tietoa proseminaarin aikataulusta. Pahin vaihtoehto on se, että seminaaripäivä on siirtynyt maanantaista torstaiksi tai perjantaiksi, kummatkaan päivät eivät käy minulle. Mitäs sitten tehdään?

Aikaisempi huoleni siitä, että matka Turusta Jyväskylään on hankala, taitaa olla turha. Täältä pääsee Pieksämäen junalla reilussa kolmessa tunnissa. Omalla autolla en lähde, edestakainen matka yhtenä päivänä on liian pitkä. Jos junalipun ostaa ajoissa, se ei edes ole kovin kallis.

Ei sillä, ettenkö matkustamisesta tykkäisi - istumisesta on kysymys. Paikoillaan istuminen on piinallista. Olen joskus ja itse asiassa aika monta kertaa katsellut joissain seminaareissa tms. istuvia ihmisiä, heitä, jotka istuvat samassa asennossa koko ajan ja ihmetellyt, miten taivaan tähden nuo ihmiset kykenevät tuohon? En ymmärrä.

Nytkin on takamus sen verran kovilla, että parasta vetäytyä makuuasentoon.

Sisältää paljastuksen

Nopeaälyisyys ei koskaan ole ollut leimaa-antava ominaisuus minulle. Järjenjuoksuni on hitaahkoa ja verbaalinen säkenöinti toisten heiniä. Keksin kyllä osuvia sanontoja erilaisiin tilanteisiin, mutta yleensä päivän tai pari myöhässä.

Mitäköhän tällä pohjustan? Meni niin pitkään tuota alkukappaletta sorvatessa, että ajatus unohtui.

Sitä vissiin, että kirjoittamisen aineopintojen kallistuessa loppuaan kohti oivalsin vihdoin, mitä olen tekemässä. Kun siis kurssin nimi on Genreen harjaantuminen on tarkoitus harjoitella genren ominaispiirteitä eikä voittaa kirjallisuuspalkintoja.

Harjoittelu tarkoittaa sitä, että voi kokeilla erilaisia tapoja tehdä asioita ja että erehtyminen sallitaan.

Olen kertonut monta kertaa genreenharjaantumiskurssista, mutta en vielä kertaakaan sitä, mitä yritän tehdä. Häveliäisyys saa nyt riittää kun ei siitä työn kannalta ole edes ollut mitään hyötyä.

Kirjoitan lastenkirjaa. Hyvin perinteistä ja yllätyksetöntä tarinaa, jonka päähenkilönä on pieni tyttö. Hän on joko kahdeksan-  tai kymmenvuotias ja vaikka asialla on suuri merkitys, en tiedä vielä, kumpaa.

Arvatkaa, olenko katunut! Olen. Viime kesänä, vuosi sitten, olin ihan varma genrestä ja ideastani mutta sitä intoa riitti tuskin jouluun saakka. Mutta vaikka valinta kaduttaa, työ on tehtävä loppuun asti. Aloitin kirjan kirjoittamisen tekstikokoelmakurssilla. Genreenharjaantumiskurssilla harjaannutaan ja seuraavalla kurssilla työ viimeistellään ja tehtävä on jos aikoo joskus valmistua.

Huonomminkin voisi olla. Olisin suuruudenhulluuskohtauksen riivaamana saattanut valita genrekseni viisisataasivuisen sukuromaanin tai jotain muuta yhtä yltiöpäistä. Lastenkirjan ei tarvitse olla kovin pitkä. Jos muuttaisin päähenkilön kolmevuotiaaksi, tarina voisi olla hyvinkin lyhyt.

Näyttää siltä, etten edes halua oppia kirjoittamaan paremmin.

Tällä kurssilla työ lähetetään jossain vaiheessa kahdelle ihmiselle väliarviointia varten. Toinen on oma ohjaajani, toinen joku muu, minun tapauksessani ystäväni Äidinkielenopettaja. Nämä kaksi arvioijaa antavat tekstistä lausunnon ja näiden uusien osviittojen mukaan kirjoittaja kirjoittaa loput. Tällä kurssilla tekstiä pitää muistaakseni syntyä noin 75 liuskaa vähintään.

Olen pettänyt kaikki itselleni ja teille antamani lupaukset ja livennyt kaikista aikatauluista. Työ edistyy silti, kirjoitin sitä tänäänkin vähän. Ja eilen.

Huomennakin voin kirjoittaa, mutta en illalla, silloin olen hoitamassa luottamustehtävää. Toimittajana sitä joutuu eriskummallisiin tilanteisiin, mutta tämä on ihan uutta: menen tuomaroimaan missikisoja. Lehdistön ihannetyttö on nyt minun vastuullani.

Vähän raha- ja kurssiasiaa

Minulle selvisi vasta viime viikolla, että korkeakoulututkinnon suorittaminen nostaa tulevaa eläkettä. Freelancerille tämä on oikein tervetullut tieto, vaikka kyse onkin vain muutamasta kympistä. Ei sillä, että olisin jäämässä eläkkeelle - toivon, ettei se tule ajankohtaiseksi vielä pitkään, pitkään aikaan.

Toinen rahaa koskeva juttu: avoimen yliopiston kurssimaksut nousevat. Kun viiden opintopisteen kurssin on tähän asti saanut 50 eurolla, se maksaa tästä lähtien 75 euroa. Melkoinen korotus.

En tätäkään valittaakseni sano. Maksan mielelläni mahdollisuudesta opiskella jos tämän enempää ei tarvitse.

Aion ilmoittautua syksyn proseminaariin. Järjestin itselleni maanantait vapaiksi eli siirsin yhden työväenopistossa maanantaina pitämäni kurssin tiistaille. Näin olen vapaa matkustamaan Jyväskylään kun tarve vaatii. Ilokseni tosin huomasin, että seminaari-istunnoissa tullaan käyttämään myös verkkoa mikä tarkoittaa sitä, ettei joka kerta tarvitse istua autossa kahdeksaasataa kilometriä yhtä seminaaripäivää varten. Tulossa on varmaan connect-istuntoja ja hyvä niin.

Genreenharjaantumiskurssin työni on edennyt vähän, tosi vähän. Heinäkuu on jo yli puolenvälin ja tavoitteeni on saada työ edes puolivalmiiksi kuun loppuun mennessä.

Olen usein haaveillut elämästä, jossa voisin talvet kirjoittaa ja kesät hoitaa puutarhaa. Pitänee haaveilla pontevammin, nyt kun elämä on sitä, että kirjoitan kesät talvet ja puutarha jää hoitamatta.

Samat vanhat jorinat

Sain tänään kirjoitettua genreenharjaantumiskurssin työtäni vähän eteenpäin. Palautekurssille tarvitaan taas uutta tekstiä toisten arvioitavaksi ja ajattelin laittaa osan tästä toisen kurssin tekstistä sinne. Tämä aie toimii samalla moottorina itse kirjoittamiselle.

Varmin tapa saada jotain työtä valmiimmaksi, on tehdä sitä vähän joka päivä. Vaikka kuinka vähän. Huvitti tai ei. Yleensä ei huvita.

Ei huvittaisi kirjoittaa tätä blogiakaan. Ei tällaista blogia, jossa ei koskaan tapahdu mitään hauskaa ja jossa samat, unettavat jorinat toistuvat kerrasta toiseen.

Kerronpa, miltä minusta tuntuu, noin yleensä. Minusta tuntuu siltä, että hyvin monet muut ihmiset, melkein kaikki, tekevät ihmeen taitavia asioita kepeästi ja iloisesti kuin hattarat, sivumennen, oman toimen ohessa, hikoilematta. Jälki on hienoa ja viimeisteltyä.

Kun taas minä tarvon suossa reittä myöten muka karpaloita keräämässä vain huomatakseni, että ne on jo kaikki syöty.

Siltä minusta tuntuu tämä kirjoittaminen, jolle olen elämässäni antanut niin valtavan suuren merkityksen ja jossa todellisuudessa en ole saanut mitään aikaan.

Mutta vaikka tuntuisi miltä, sekin on totta, että genreenharjaantumiskurssi tulee suoritetuksi ja opintopisteet kotiin vain siten, että kirjoitan sen pahuksen tekstin. Ja senhän teen.

Hauskaa vappua, jos joku sattuu lukemaan. Minun vappuni menee töissä, mutta illalla otan ylioppilaslakin laatikostaan, pistän sen päähäni ja juon vähän vaaleanpunaista Pommacia.

Palaute tuli, nyt töihin!

Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.

Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.

Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.

Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.

Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.

Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.