Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kirjoittaja pitää vapaapäivän

Epäsäännöllisessä ja välillä vähän kaoottisessa työelämässäni on yksi varma asia: pidän perjantaisin vapaapäivän. Silloin vietän aina aikaa erään hurmaavan 2-vuotiaan kanssa ja yritän kovasti istuttaa häneen rakkauden kirjoihin ja kirjastoon.

Käymme lähes joka perjantai kirjastossa. Turun pääkirjastossa on iso lastenosasto, jonka perällä on mukava leikkipaikka. Katselemme aina kirjaston kuukausittain vaihtuvan näyttelyn ja ihmettelemme lattian alle, lasin taakse rakennettuja pienoismaailmoja. Välillä vien seuralaiseni aikuisten puolelle ja silloin toimitamme Tärkeitä Aikaihmisten Kirjastoasioita. On hyvä huomata, että kirjastossa on paljon erilaisia osastoja ja valtavasti kaikkea mielenkiintoista.

Kirjastoretkemme kruunaa melkein aina käynti kirjaston kahvilassa. Nautimme yhdessä virvokkeita, jaamme ehkä yhden sämpylän, juomme pillimehua ja kahvia ja katselemme ihmisiä. Me molemmat olemme hyvin uteliaita ja haluamme tietää, mitä ihmiset aikovat ja mitä he ovat tulleet tekemään. Joskus ihmiset hymyilevät meille, jostain syystä useammin kaksivuotiaalle kuin minulle.

Viimeksi viereisessä pöydässä istui ilmiselvästi Käsikirjoittajia. Kaksi miestä. He keksivät henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä ja tekivät muistiinpanoja. He puhuivat tulevasta tuotannosta ikään kuin se olisi aivan varma. Silloin minä ajattelin, että kirjoittajaa auttaa, jos on hyvä itsetunto. Miehillä usein on. On varmaan parempi, tulee varmemmin totta, jos jo kirjoittamista aloittaessaan ajattelee, että tästä tulee hyvä tai edes jotain kuin että lähtee sillä mielellä, ettei tästä varmaan mitään tule mutta koitetaan nyt.

Pohdin noita kirjoittajamiehiä vielä kotimatkalla. Pieni seuralaiseni oli vähän sokereissa - ylitin kahvilassa valtuuteni ja ostin hänelle jäätelöä - lauleskeli ja huuteli ohikulkijoille.

-Moi, täti!

 Minä työnsin rattaita ja tiesin vaikka en sitä ajatellut, että tässä on kallisarvoisinta mitä on. Silti kirjoittaminen on myös tärkeää. En ole koskaan kyseenalaistanut, etteikö voisi olla sekä-että.

Enkä nytkään kyseenalaista.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Periytyykö kirjoittamisen himo?



Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.  

 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Tolkusta, liikutuksesta ja kökkökielestä

Hyvä ja yllättävä päätös tälle viikolle oli se, että

katsoin televisiota

sieltä tuli kiinnostavaa ohjelmaa,

sillä sitä ei usein tapahdu. Enkä pelkästään katsonut vaan kudoin samalla sukkaa, enkä pelkästään katsonut ja kutonutkaan, vaan myös itkin. Vain elämää -sarja, jota nyt katsoin ensimmäisen kerran, osui juuri olemaan kohdassa, jossa Paula Koivuniemi tulkitsi Lapin kesää. Voi taivas, miten hienoa.

Eikä siinä kaikki. Kolmoselta tuli Teemu Selänteestä kertova dokumentti. En ole koskaan ollut jääkiekko-ottelussa, tuskin menenkään, mutta dokumentti oli kiinnostava. Niinpä samalla kun katsoin televisiota, kudoin sukkaa ja itkin, vaihdoin vähän väliä kanavaa nähdäkseni jotain molemmista.

Raskasta on.

Viimeksi sanoin, että asioihin on saatava tolkkua ennen kuin pystyn taas keskittymään opiskeluun. Nyt asiat ovat ainakin sikäli tolkuissaan, että kaikki kansalaisopiston kurssini ovat käynnistyneet. Maanantaina olin Raisiossa, keskiviikkona Laitilassa ja torstaina Uudessakaupungissa.

Muitakin töitä on ollut ihan kiitettävästi. Hauskaa ja vähemmän hauskaa jutuntekoa.

Kirjoitin esimerkiksi yhden mainostekstin ja lähetin sen tilaajan tarkastettavaksi. Se tuli takaisin varustettuna "pienillä muutoksilla", mikä tarkoittaa sitä, että tavallinen kieli oli vaihdettu mukamas hienoon kökkökieleen. Siinäpä sitten toimittaja nielee ylpeytensä ja antaa mennä kun tilaaja kerran maksaa.

En vain mitenkään lakkaa ihmettelemästä, miksi jotkut ihmiset ovat niin ihastuneita sellaisiin ilmauksiin kuin mahdollistaa tai laadukas tai - pahin kaikista - edukas? Tuota viimeistä ko. tekstissä ei sentään ollut enkä olisi siihen suostunutkaan, maksoi kuka maksoi.

Tekstejä tulee ja tekstejä menee. Useimmat unohtuvat. Olen monta kertaa katsonut jotain vanhaa lehtijuttua ja yrittänyt muistaa, olenko kirjoittanut sen vai kuka sen on tehnyt. Ei se mitään taidetta ole.
Eino Leinon tekstit sen sijaan ovat, suuri osa. Ja Perttu Hietasen sävellykset Leinon runoihin ja Vesa-Matti Loirin tulkinnat niistä. Ja tänään Paula Koivuniemen.

Ja siksi minä nyt pyyhin kyyneleitä ja lupaan, että huomenna tähän aikaan olen kirjoittanut seuraavaa oppimistehtävääni ainakin yhden sivun.




tiistai 27. toukokuuta 2014

En tahdo olla banaalileila

Lainasin kirjastosta eilen Maija Vilkkumaan kirjan Nainen katolla. Se oli näitä vähän siinä ja siinä -kirjoja, ottaako vai ei kun ensi vilkaisu ei vielä vakuuttanut. Nyt olen kuitenkin jo kiinnostunut kirjasta ja käyttäisin tämänkin ajan sen lukemiseen ellen haluaisi kertoa mitä ajatuksia teksti herätti.

Olipa alustus. Sopii kyllä aiheeseen.

Vilkkumaan kirjassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat. En ihan pysy kärryillä kaikista, mutta suurin osa kertoo oikein hyvin. Vilkkumaa risteilee erittäin sujuvasti eri tyylien ja kirjoittamisen tasojen välillä, on siis hyvin taitava kirjoittaja.

Kirjassa on muuan Leila Hakkarainen, toimittaja. Häneltä on esimerkiksi seuraava pätkä:

"Muistiinpanoja elämän polulta

Eilen lanseerattiin  uusi Punaviini "Maria", sen jälkeen rokkikonsertti! Se oli hurmaava, huumaava, väsyttävä. Kotona mieheni Jorma oli tehnyt minulle ruokaa, keskellä yötä! :):) Hyvät lukijani, huomaatte, että olen onnekas.
Horst sanoi rokkipaikan takahuoneessa: Pitää elää jokainen päivä kuin se olisi viimeinen :):):) Horst on Viisas, Hieno ihminen ja Täydellinen Taiteilija. Siipirikko, Sydän karrella, mutta jaksaa silti uskoa Rakkauteen."

En viitsi lainata enempää, kun olennainen tulee tästäkin näkyviin. Kirjailija on tietysti kärjistänyt enkä usko, että näin banaali kirjoittaja olisi yhtään missään lehdessä toimittajana. Mutta jos katsotte tuota tekstiä tarkkaan, niin eihän siinä oikeastaan mitään vikaa ole noita naurettavia hymiöitä ja jotain muuta pientä lukuun ottamatta. Se on muuten ihan ok-teksti, sellaista, mitä kuka tahansa näppärähkö sanankäyttäjä tuottaa.

Se voisin olla vaikka minä (vaikka hymiöitä en kyllä käytä!).

Tämä liittyy nyt sillä tavalla minuun ja tähän kirjoittamisen opiskeluun, että ajattelen aika usein sitä, osaanko minä kirjoittaa vai luulenko vain osaavani. Tiettyyn rajaan asti selviää, kun hallitsee rytmin, omistaa edes jonkunmoisen tyylitajun ja kirjoittaa suunnilleen oikein. Perusasioiden hallitseminen ei kuitenkaan riitä kuin leila hakkaraiseksi, sillä ei tuoteta mitään elävää, mitään, mitä ei olisi jo olemassa.

Ei mitään sellaista kuin vaikka Antti Nylénin Halun ja epäluulon Esseet, jonka esipuhe oli jo niin hyvä, että melkein itku pääsi. Laitetaan nyt siitäkin vähän:

" Sovittamaton, painostava, alituinen syyllisyys... mutta ei suhteessani Jumalaan, sillä minun Jumalani on armollinen Jumala, vaan esivaltaan, vallanpitäjiin, virastoihin, laitoksiin, viranomaistahoihin, aikuisiin, asiallisiin, siististi pukeutuviin, nuhteettomiin lajikumppaneihini, joiden päivät täyttyvät tähdellisistä asioista...
 Hämmästyn aina, kun varashälytinportti ei soikaan, kun poistun myymälästä... Ja jos poliisipartio jonakin aamuna tulisi hakemaan minut loppuiäkseni putkaan, koska olen täyttänyt veroehdotuksen väärin tai palauttanut lasteni yksityisen hoidon tuen hakemuksen Kelalle neljä päivää myöhässä, lähtisin reippaalla riemumiellä heidän matkaansa.
   Suotta tuostakin autuudesta uneksin...
   Sillä valtio on Saatana: se ei rankaise syyllistä, ei sovita rikosta vaan jättää ihmisen rauhaan. Eikä se rauha ole Kristuksen rauhaa. Siksi kirjoitan."

Siksi hän kirjoittaa ja hyvä niin kun kerran on noin taitava. Omaa kirjoittajantuskaani tämä ei tietenkään helpota.

Eikä sitä kalvavaa tunnetta, että paljon enemmän kuin antti nylén minäkin olen leila hakkarainen, joka kehuu jormansa laittamia yösyömisiä ja toistelee latteuksia, muilta kopioituja.


keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hidas elämä hyvin hallussa

Tietokirjoittamisen kurssin oppimistehtävä etenee h i t a a s t i mutta etenee kuitenkin. Tiedän, että vaikka kirjoittaisin sitä vain vähän joka päivä, se tulee silläkin tavalla valmiiksi.

Valmistuminen tietysti lykkääntyy tuota tuonnemmaksi ja siitä muistutankin itseäni vähän väliä. Jos ja kun aion suorittaa tutkinnon, on pakko tehdä työtä sen eteen. Kukaan muu ei tee sitä. Minulle(kaan) ei myönnetä armosta tutkintoja, ei edes sen takia, että olen niin vanha.

Palautin edellisen tehtävän tasan kaksi viikkoa sitten. Vaikka käyttäisin tietokirjoittamisen tehtävään vielä kaksi viikkoa, olisin kuitenkin tehnyt sen kuukaudessa. Viisi opintopistettä kuukaudessa tekee vuodessa 60 opintopistettä. Tahti on kohtuullinen. Itsenäisiä oppimistehtäviä ahkerasti tekemällä se tosin voisi olla paljon kovempikin.

Tällä kurssilla pohditaan esimerkiksi sitä, mitä tietokirjallisuus on. Se ei olekaan ihan niin yksiselitteinen asia kuin äkkiseltään luulisi.

Tietokirjallisuuden tehtäväkin on muuttunut.

 Ostin joskus nuorena - osamaksulla - suomen kieltä eri kanteilta käsittelevän, kuusiosaisen kirjasarjan.

Käytän sarjaa edelleen. Kolme paksuinta on varpaitteni alla, kun istun kirjoittamassa.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Tervetuloa leppoisaan ilmapiiriin

Tänään olen puuhastellut useiden uusien alkujen kanssa.

Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.

Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).

Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.

Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.

En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.

Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.

Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.

Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.


torstai 24. huhtikuuta 2014

Suunnitelmat uusiksi

Vetkuttelin virkamiesruotsin kurssi-ilmoittautumisen kanssa niin kauan, että toukokuun kurssi on tullut täyteen. Ilmoittauduin elokuun kurssille. Minullahan on jopa apuraha odottamassa tuon kurssin suorittamista, joten on syytä mennä. Muutenkin on, tietysti.

Sain eilen arvion kirjallisuuden analyysikurssista. Verkkokurssi päättyy virallisesti vasta toukokuussa, mutta koska olen tehnyt kaikki tehtävät, oli opettajakin ollut ripeä ja antanut arvionsa. Sain nelosen. Nyt olen siis suorittanut myös kirjallisuuden perusopinnot, koskapa analyysikurssi oli viimeinen. Opintopisteita on nyt yhteensä 113.

Varauduin opiskelemaan ruotsia toukokuussa. Nyt suunnitelmani menevät uusiksi. Juuri nyt minulla ei ole työn alla muuta kuin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi, Kirjoittamisen tutkimus ja historia ja sekin on viittä vaille valmis. Mitähän kaikkea tässä nyt ehtisi?

Ruotsia täytyy kyllä kerrata. Taitoni ovat muodollisesti kohtalaiset, sillä kirjoitin muutaman vuoden takaisissa ylioppilaskirjoituksissa ruotsista M:n ja vain muutama piste erotti sen Eximiasta. Käytännön taitoni ovat kuitenkin lähes olemattomat. Jag heter Pirkko, jag är en flicka. Näillä ei pitkälle päästä, edes virkamiehenä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Etsivä löytää

Itselle(kin) annetut lupaukset on pidettävä ja niinpä kävin tänään hakemassa sen kurssikirjan, josta viimeksi kerroin.

Hakeminen ei ollut ihan yksinkertaista. Olen tähän saakka löytänyt kaikki tarvitsemani kirjat Turun pääkirjastosta tai muista Vaski-ketjuun kuuluvista kirjastoista. Yliopiston kirjastoa en ole käyttänyt enkä edes tiennyt, missä se on. Tiesin vain, että kirja, jota tarvitsen, on oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastossa.

Löysin paikan aika helposti ja pyysin itselleni lainauskortin. Kirja, jota etsin, ei ollut kirjastossa, mutta sain puhelinnumeron, josta voisin kysyä sitä. Soitin ja kyllä vain, kirja löytyi. Sain sen jopa kotiin pariksi päiväksi, vaikka kirja ei ole teoriassa lainattavissa. Nyt minulla siis on hallussani Andrew Bennettin The Author, ainoa kappale Turussa.

Kirjanhakureissuni ei kuitenkaan ollut tällä hyvä. Seuraavaksi etsin humanistien tiedekuntakirjaston ja yritin löytää sieltä erään toisen kirjan. Etsin koko kirjastosalin läpi kaksi kertaa, ehkä kolmekin ja huomasin vasta sitten, että olen väärässä kerroksessa; oikea kirjasto oli kerrosta ylempänä. Sieltä se kirjakin löytyi.

Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikki kurssikirjat saisi e-kirjoina! Siihen varmasti ollaan menossa, mutta hyödynkö minä siitä, tuskin.

Tässä onkin asia, johon kannattaisi paneutua. Opiskeluaikojen venymisestä ei enää voisi syyttää ainakaan puuttuvia kirjoja, kun minkä tahansa kirjan voisi tilata kotiin koska vain.

Tämän kummempaa kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Paitsi ehkä se, asiaan kuulumaton seikka, että kun edellispäivänä olin ulkoiluttamassa koiraa - ihan tässä kaupunkialueella, vilkkaimpaan ostosaikaan - vastapäisellä jalkakäytävällä asteli hirvi.

Se on jokseenkin omituinen näky. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä juonut jotain?

Siis minä? Eihän se minun vikani ollut, että se hirvi oli siinä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hyviä kuunnelmaoppaita ei ole?

Ilahduin kovasti kun näin, että tänne on jo ilmoittautunut kaksi julkilukijaa, tervetuloa! Vaikka en ole erityisen vuorovaikutteinen bloggari - en siis esimerkiksi järjestä arvontoja enkä kyselyjä - olen kuitenkin yhtä iloinen kuin kaikki muutkin jos huomaan, että joku haluaa lukea Kirjoittamoa. Teksti on olemassa vain jos joku lukee sen.

Olen taas edistynyt opinnoissani. Kuunnelma on ainakin puolessa välissä; sitähän ei voi tarkasti tietää, ennen kuin kaikki on kirjoitettu. Jos mitään yllätyksiä ei tule, saan sen valmiiksi viimeistään ensi viikonloppuun mennessä. Sitten lähetän sen arvioitavaksi. On mahdollista, että saan sen vielä takaisin muutoehdotuksilla varustettuna, mutta jos en saa se tietää sitä, että kirjoittamisen perusopinnot tulivat valmiiksi.

Kaipasin hyvää opaskirjaa kuunnelmien tekemisestä. Toistaiseksi en ole löytänyt. Kirja, jota suositeltiin lähdeteokseksi (Aro & Viljanen, Korville piirretyt kuvat, Like 2011) kertoo kuunnelman tekemisestä sen jälkeen kun se on kirjoitettu. On siellä myös osia, joissa joku käsikirjoittaja kertoo työstään, mutta ainakaan minulle se ei avannut kuunnelman kirjoittamisen tekniikkaa.

Parasta, mitä tähän hätään löysin on teoksessa Oriveden uudet opit (Kansanvalistusseura 2003), jossa Radioteatterin toimituspäällikkö, ohjaaja ja tuottaja Ari Kallio kertoo aiheesta osuudessaan Käsikirjoitus ja kuunnelma. Luovan kirjoittamisen opettamisesta ja oppimisesta kertova kirja on muutenkin mielenkiintoinen.

Kirjallisuuden analyysikurssilla on menossa novellianalyysi. Teemme verkkokurssilla ryhmätyötä ja jokainen ryhmässä saa oman tehtävänsä, vaikka kaikki lukevat samat novellit. Minun tehtäväkseni lankesi kertojien ja kerronnan analysointi.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opinnot sopivat tavattoman hyvin yhteen. Nytkään en aina tiedä, kumpi kurssi minulla on menossa, sillä molemmilla voidaan käsitellä samoja asioita. Erilaisia kertojia analysoitiin kirjoittamisen opinnoissa juuri muutama viikko sitten mikä helpotti kovasti niiden hahmottamista nyt luettavana olevista novelleista.

Kirjallisuuden analysointi on kiinnostavaa vaikka se välillä tuntuu turhalta. Varsinkin runojen kohdalla tuntuu hölmöltä yrittää väkisin keksiä jotain syvällisiä merkityksiä vaikka ei ole mitään tietoa siitä, onko runoilija edes yrittänyt välittää niitä. Ehkä hän vain riimitteli mukavan riimin kun sattui runottamaan?


maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kaikenlaisia vastoinkäymisiä

Mukavuusalueelta poistuminen voi johtaa varsin ikäviin seurauksiin. Lupauduin taas pariksi päiväksi hoitoalan töihin ja toin kotiin tuomisiksi noroviruksen. En ollut koskaan aikaisemmin sairastanut vatsatautia, nyt olen. Jouduin peruuttamaan kansalaisopiston kurssini enkä kykene vieläkään syömään normaalisti.

Merkitsin tänään Kuntarekryn käytettävyyskalenteriin etten ole koskaan enää käytettävissä. Näin helpolla luovutin enkä ole edes pahoillani.

Tänään sanoin itselleni, että vaikka olen täysin jumissa kuunnelmani kanssa se ei ole mikään syy olla kirjoittamatta sitä. Niinpä istuin tähän ja aloin kirjoittaa. Edistyin muutaman sivun, jatkan huomenna.

Luulen, että olen oppinut jotain. Olen ehkä oppinut sen, että tekstin voi kirjoittaa moneen kertaan. Että se pitää kirjoittaa moneen kertaan.

Tiedän, että useat kirjoittajat suhtautuvat ivallisesti niihin, jotka sanovat kirjoittavansa kerralla valmista. En itsekään usko siihen, että mitään kaunokirjallista tekstiä voisi kirjoittaa kerralla valmiiksi, romaania esimerkiksi. Mutta toimittajan työssä kerralla valmistuminen on pieni pakko. Ei kaikkia juttuja voi hioa päiväkausia, eipä edes tuntikausiakaan. Täytyy oppia erottamaan tarpeelliset ainekset ja rakentamaan niistä asiallinen juttu.

Eihän se mitään taidetta ole, tietenkään.

Kaunokirjallinen teksti ansaitsee aikaa. Vaikka olisi kirjoittanut omasta mielestään miten hyvän tarinan tahansa, se kannattaa unohtaa muutamaksi päiväksi, mieluiten muutamaksi kuukaudeksi. Kun sen taas lukee, löytää varmasti jotain korjattavaa. Tai sitten voi käydä päinvastoin: huonoksi luultu teksti näyttääkin kelvolliselta.

Toivon, että viimeksi mainittu pätee kuunnelmaani, joka toistaiseksi vaikuttaa luokattoman huonolta.

Vielä yksi juttu.

Minun on tehnyt mieli päästä kokeilemaan opettajan työtä tavalliseen kouluun. Tällä työkokemuksella ja näillä opintopisteillä uskalsin laittaa hakemuksen Kuntarekryyn opettajan, lähinnä äidinkielenopettajan, sijaisuuksista.

Moneen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta sitten sain kutsun erääseen Turun naapurikuntaan, erään sikäläisten koulujen sijaisuuksia järjestelevän rehtorin haastatteluun.

Minua jännitti aika lailla. Sitten kävi vielä niin, että kun rehtori yritti avata Kuntarekryyn talletetun hakemukseni koneeltaan, sitä ei löytynyt. Ensimmäinen kerta ikinä kun näin käy, sanoi rehtori.

Hän pyysi, että kirjautuisin itse omalle Kuntarekryn sivulleni ja nähtäisiin, onko hakemus ylipäätään olemassa.

Istuin koneen ääreen. Rehtori seisoi selkäni takana. Kirjoitin hakukenttään

KUNATEKRY

-eikun...

KNATREKY

-noh, jopas...

KUNAREKYY

Näin. Että oikein äidinkielenopettajaksi.

Kyllä se hakemus sieltä löytyi, mutta lopulta rehtori ei kysynyt minulta muuta kuin sosiaaliturvatunnuksen. Sekin kertoo aika paljon.

 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuinka kirjoitan kuunnelman

Tämä ei ole mikään kuunnelmankirjoitusopas, vaikka otsikosta voi niinkin päätellä. Otsikko on ennemminkin kysymys kuin vastaus.

Sain draamakurssista nelosen ja samalla siunauksen suunnitelmalle, jossa hahmottelin viimeisen kurssin tehtävääni. Aion siis kirjoittaa kuunnelman.

Tehtävä tuntuu juuri nyt mahdottomalta. En kuitenkaan sure sitä sillä tiedän, että pian helpottaa. Kun joku kirjoitustehtävä tuntuu vaikealta lohdutan itseäni ajattelemalla, että koskaan mikään kirjoitustyö ei ole jäänyt tekemättä sen takia, etten olisi keksinyt mitään. Tuskin nytkään jää.

Kuunnelmani on jo nyt ollut prosessi. Kirjoitin proosakurssilla pienen tarinan, josta en aikonut tehdä sen enempää. Työn arvioinut opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli kiinnostava ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Niinpä jalostin tarinastani draamakurssilla kuunnelma-aihion ja kirjoitin pari kohtausta.

Kun odotin palautetta draamakurssin tehtävästä luin joitain kuunnelmaselostuksia ja -arvioita. Niissä tunnuttiin puhuttavan niin taidokkaista töistä, että menetin jo uskoni omaan kuunnelmaideaani. Se alkoi tuntua liian yksinkertaiselta ja myös vanhanaikaiselta. Uskoni palasi, kun draamakurssin opettaja nimitti palautteessa ideaani "kiinnostavaksi" ja "herkulliseksi". 

Tästä kirjoittamisessa paljolti on kysymys: uskosta omiin ideoihin. Täytyy uskaltaa valita monien, tulevien ja menevien ideoiden joukosta yksi ja sitten uskoa siihen.

En vielä tiedä, voinko kirjoittaa kuunnelmani valmiiksi. Tehtävän sivumäärä on rajattu ja saattaa olla, että sivuja tarvittaisiin enemmän kuin niitä on lupa käyttää. Annetulla määrällä pääsen kuitenkin pitkälle.

Kunhan nyt ensin aloittaisin.


perjantai 14. helmikuuta 2014

Asioilla on taipumus järjestyä

Otsikko on yksi lempilauseistani. Uskon siihen lujasti ja olen monta kertaa kokenut sen todeksi. Kuten nyt.

Mietin pari päivää sitten työasioitani. Olen viime kuukausina keskittynyt enemmän opiskeluun kuin työntekoon ja se tietysti näkyy pankkitilillä. Nyt oli aika tehdä asialle jotain.

Siinä pohtiessani päähäni pälkähti soittaa erääseen paikkaan ja kysyä, olisiko heillä minulle käyttöä. Ja kuinka ollakaan, heillä oli käyttöä juuri minunlaiselleni työntekijälle. Ihminen jolle soitin, sanoi, että kysymykseni tuli kuin taivaan lahjana.

Ei hassumpaa olla taivaan lahja jollekin.

Muutenkin on ollut myötätuulta. Anoin Journalistiliitolta apurahaa kesäyliopiston virkamiesruotsin kurssiin ja sain sen. Sinne sitten toukokuussa.

Lasken opintopisteitäni ja suunnittelen tulevaisuutta. Juuri nyt olisi hyvää aikaa suorittaa yhtä ja toista, mutta kirjallisuudessa sen paremmin kuin kirjoittamisessakaan en pääse eteenpäin. Kirjallisuuden verkkokurssi kestää vääjäämättä aikansa enkä vielä ole saanut lupaa aloittaa kirjoittamisen tekstikokoelmaa. "Lupa" tarkoittaa sitä, että opettaja hyväksyy suunnitelmani.

Selasin kurssitarjontaa ja siellä olisi paljon kiinnostavaa. Olen tähän asti pysynyt uskollisesti yhdellä polulla mikä tarkoittaa sitä, että kun olen aloittanut jonkin aineen perusopinnot, olen vienyt ne johdonmukaisesti loppuun mihinkään poikkeamatta. Olisiko nyt poikkeamisen aika?

Seuraavaksi yritän selvittää, miten saisin uutisotsikot ja muut sen semmoiset näkymään näytölläni ruotsiksi. Tuossa yläreunassa vilkkuu nytkin vaihtuvia otsikoita ranskaksi. En muista, minkä takia olen valinnut ranskan mutta huomaan, että olen alkanut ymmärtää noista otsikoista yhtä ja toista.  

 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Entinen kriitikko muistelee

Draamakurssi on valmis. Kaksikymmentä sivua ja noin 40 000 merkkiä lähti arvioitavaksi.

Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.

Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.

En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.

Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.

Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.

Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.

Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.

Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.  




keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Romaanin kirjoittamisesta

Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.

Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.

Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.

Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.

Tämä on se Juttu.

Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.

Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.

Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.

Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.

Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta

Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.

Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.

Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.

Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.

Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.

Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.

Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.

Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.

Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.

Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.

Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.

Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.

Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin  sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen.  Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.

Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).

Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.

Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.

Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa

Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.

36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.

Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.

Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.

"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).

Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.

Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.

Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:

"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne." 

Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Ajatukset harhateillä

Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.

Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.

Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin  länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.

Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.

Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.

Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?

Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.

Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.

Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.

Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.

Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:

- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo. 


maanantai 13. tammikuuta 2014

Aiheena rakkaus

Katson elokuvia hyvin harvoin, olen liian kärsimätön siihen. Joku "leffailta", jonka koreografiaan käsittääkseni kuuluu elokuvan vuokraaminen ynnä katsominen, sohvalla makoilu ja erilaisten epäterveellisten ja pitkälle prosessoitujen elintarvikkeiden samanaikainen nauttiminen, kuulostaa tylsyyden pohjanoteeraukselta ja täydeltä mahdottomuudelta.

Tämän takia olen lykännyt kirjoittamisen draamakurssiin kuuluvan elokuvan/elokuvien katsomista, kunnes tänään ryhdistäydyin ja aloitin. Tehtävänä on katsoa kaksi elokuvaa, Black Swan ja Crush ja analysoida ja vertailla niitä.

Black Swan on nyt nähty. Se oli ihan hyvä. Sanoisiko tuosta jopa että hyytävän hyvä. Ainakaan sen jälkeen ei tunne halua kannustaa lapsiaan balettiharrastukseen.

Illalla kävin palauttamassa elokuvan kirjastoon - aivan oikein, sain senkin lainattua kirjastosta - ja hain tuon toisen videovuokraamosta. Crash on edessä huomenna.

Kirjastossa uhrasin taas muutaman sekunnin miettimällä viime päivinä julkisuudessa ollutta, jonkun perussuomalaisen kunnallispoliitikon möläytystä siitä, miten kirjastoille ei kannata syytää rahaa ja että kirjastot ovat olemassa vain sitä varten, että keski-ikäiset naiset voisivat lainata rakkausromaaneja.

Tuo typerääkin typerämpi ajattelemattomuus ei oikeastaan ansaitsisi edes näitä rivejä. Sanon nyt kuitenkin, että vaikka olen keski-ikäinen nainen ja käytän kirjastoa erittäin paljon, en ole lainannut sieltä yhtäkään rakkausromaania.

Tai no, ehkä sentään. Kirjallisuuden kurssilla nimittäin on parhaillaan luettavana Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Sehän on rakkausromaani jos mikä, mutta epäilen, ettei tuo hölösuinen kunnallispoliitikko tarkoittanut Goethea. 

Werther-rukka. Kauheaa olla niin rakastunut ja samalla tietää, että ihanan Loten saa joku toinen.

Rakastuminen on hirveän vaarallista. Oikeastaan ihmisten pitäisi heti rakastumisen ensioireiden iskiessä teettää riskianalyysi koko hommasta. Mutta sitäkö nuorena ajattelisi; ei kun suin päin vaan vaikka mihin kohtaloihin. Ja vanhempana sitä ei ajattele ylipäätään.




tiistai 7. tammikuuta 2014

Aikuisopiskelijan motivaatiota koetellaan

Opiskelu on monta vuotta ollut elämässäni tärkeimpiä asioita. Suoritin ensin nuoruudessa kesken jääneen lukion ja kirjoitin ylioppilaaksi, aloitin sitten nämä avoimen yliopiston opinnot. Nyt opintopisteitä on koossa noin sata.

Motivaationi on koko ajan ollut korkealla. En ole kertaakaan, en iltalukiossa enkä nyt myöhemmin, ajatellut jättää kesken. Enkä nytkään ajattele. Välillä - onneksi harvoin - tulee vain jotenkin kurja olo. Joku luukadon ja suonikohjujen vaivaama mummeli sisälläni kuiskuttelee ivallisesti, ettei tästä ole mitään hyötyä, käyttäisit aikasi hauskemmin!

Tänään on ollut sellainen päivä. Eikä se helpottunut (taisi peräti johtua) siitä, että hain uusia kurssikirjoja ja huomasin, että yhden niistä oli kirjoittanut Andreas.

Opiskelimme Andreaksen kanssa draamakirjoittamista - siis elokuvien, näytelmien ja sen sellaisten käsikirjoittamista - samalla kurssilla vuosituhannen vaihteessa. Andreas oli kaunis nuori poika, vähän ujo. Olisin melkein voinut olla hänen äitinsä.

Ei.
Rehellisesti: olisin voinut olla hänen äitinsä.

Me siis opiskelimme käsikirjoittamista samalla kurssilla. Nyt opiskelen taas käsikirjoittamista kirjoittamisen perusopintojen draamakurssilla ja yhden kurssikirjoistamme on kirjoittanut Andreas.

Joku tuntuu nyt olevan nurinkurisesti. Tai joka tapauksessa siten, että tunnen itseni liian vanhaksi tähän, vähän naurettavaksikin kun yritän niin kamalasti ja otan kaiken niin vakavasti. Parempi olisi harrastaa sauvakävelyä ja vesijumppaa.

Tällaisia epäuskon hetkiä tulee varmaan muillekin opiskelijoille, nuorille ja vanhoille. Niistä täytyy vain päästä yli ja mennä eteenpäin. Onhan kuitenkin niin, että mitä tahansa teemme, joku meitä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpi on jo tehnyt sen paremmin.

Ja jos ei paremmin, niin on ainakin tehnyt.