Runouskurssi on valmis. Vihdoinkin!
Oppimispäiväkirjaan kirjoitin, että jos en varmasti tietäisi kirjoittaneeni noita tekstejä, en taatusti keksisi, kuka niiden takana on. Ne nimittäin vaikuttavat oikein fiksun ja lukeneen ihmisen viileiltä tuotoksilta ja ovat siten huimassa ristiriidassa sen ähisevän, tuskailevan, sekä vuorotellen pähkinöitä ja rusinoita ja omenoita neuroottisesti rouskuttavan olennon kanssa, joka näyttää minulta ja yrittää kirjoittaa.
En sano, ettei koskaan enää runoutta, mutta ei ainakaan vähään aikaan. Pienet aivoni eivät mitenkään taivu tähän hienosyiseen kirjoittamisen muotoon, eivät kykene ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten: "Subjektista kumpuava ääni hukkuu laboratoriosauhuun, partikulaarinen ei enää käänny universaaliksi objektiivisen korrelaatin välityksellä, ja kauneuden kieltäminen lähestyy ikonoklasmia, kuvallisen modernismin tarkoituksellista tuhoamista". Tämä on ote yhdestä kurssikirjasta, Juri Joensuun ja kumppaneiden toimittamasta Vastakaanonista.
Aineopintojen runouskurssilla piti kirjoittaa omia runoja, kirjoittaa esseitä tekijän suhteesta runouteen, omasta runouskäsityksestä, runouden yhteiskunnallisuudesta ja runouden arvostelemisesta. Lisäksi piti tehdä runoanalyysi. Ainakin nämä, ehkä en enää muista kaikkea.
Kun sain tehtävän valmiiksi, lähetin sen nopeasti tarkastettavaksi ennen kuin sille tapahtuu mitään (mitä vain voi tapahtua, sähköt voivat katketa, kissa hyppää koneen päälle ja deletoi kaiken, koira syö johdot poikki, menen tajuttomaksi). Samalta istumalta ilmoittauduin seuraavalle kurssille, Aineopintojen tekstikokoelmaan. Kuulostaa ihan siltä, että nyt pääsee kirjoittamaan itse, omia tekstejä.
Tunti päivässä -metodi on muuten loistava. Suosittelen lämpimästi ihan kaikkeen, erityisesti tekemättömiin töihin.
Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijan opiskelupäiväkirja. Sivupoluilla kuljetaan kirjailijoiden jalanjäljillä ja puhutaan kirjoista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lyriikkakurssi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lyriikkakurssi. Näytä kaikki tekstit
maanantai 8. joulukuuta 2014
perjantai 21. marraskuuta 2014
Tehdäänkö minusta opettajaa?
Kirjoittamisen - ja myös kirjallisuuden - opiskelu on muuttanut tapaani lukea. Siinä, missä ennen vain luin joko saadakseni tietoa tai huvittaakseni itseäni, kiinnitän nyt huomiota tekstin rakenteeseen ja mietin, miten se on tehty ja olisiko se voitu tehdä jotenkin toisin.
Tätä kai sanotaan oppimiseksi.
Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.
Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.
Mitä tästä voisi päätellä?
Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.
Sekin sopii.
Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.
Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.
Sen olen jo oppinut. Senkin.
Tätä kai sanotaan oppimiseksi.
Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.
Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.
Mitä tästä voisi päätellä?
Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.
Sekin sopii.
Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.
Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.
Sen olen jo oppinut. Senkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)