Kirjoittaja pitää vapaapäivän

Epäsäännöllisessä ja välillä vähän kaoottisessa työelämässäni on yksi varma asia: pidän perjantaisin vapaapäivän. Silloin vietän aina aikaa erään hurmaavan 2-vuotiaan kanssa ja yritän kovasti istuttaa häneen rakkauden kirjoihin ja kirjastoon.

Käymme lähes joka perjantai kirjastossa. Turun pääkirjastossa on iso lastenosasto, jonka perällä on mukava leikkipaikka. Katselemme aina kirjaston kuukausittain vaihtuvan näyttelyn ja ihmettelemme lattian alle, lasin taakse rakennettuja pienoismaailmoja. Välillä vien seuralaiseni aikuisten puolelle ja silloin toimitamme Tärkeitä Aikaihmisten Kirjastoasioita. On hyvä huomata, että kirjastossa on paljon erilaisia osastoja ja valtavasti kaikkea mielenkiintoista.

Kirjastoretkemme kruunaa melkein aina käynti kirjaston kahvilassa. Nautimme yhdessä virvokkeita, jaamme ehkä yhden sämpylän, juomme pillimehua ja kahvia ja katselemme ihmisiä. Me molemmat olemme hyvin uteliaita ja haluamme tietää, mitä ihmiset aikovat ja mitä he ovat tulleet tekemään. Joskus ihmiset hymyilevät meille, jostain syystä useammin kaksivuotiaalle kuin minulle.

Viimeksi viereisessä pöydässä istui ilmiselvästi Käsikirjoittajia. Kaksi miestä. He keksivät henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä ja tekivät muistiinpanoja. He puhuivat tulevasta tuotannosta ikään kuin se olisi aivan varma. Silloin minä ajattelin, että kirjoittajaa auttaa, jos on hyvä itsetunto. Miehillä usein on. On varmaan parempi, tulee varmemmin totta, jos jo kirjoittamista aloittaessaan ajattelee, että tästä tulee hyvä tai edes jotain kuin että lähtee sillä mielellä, ettei tästä varmaan mitään tule mutta koitetaan nyt.

Pohdin noita kirjoittajamiehiä vielä kotimatkalla. Pieni seuralaiseni oli vähän sokereissa - ylitin kahvilassa valtuuteni ja ostin hänelle jäätelöä - lauleskeli ja huuteli ohikulkijoille.

-Moi, täti!

 Minä työnsin rattaita ja tiesin vaikka en sitä ajatellut, että tässä on kallisarvoisinta mitä on. Silti kirjoittaminen on myös tärkeää. En ole koskaan kyseenalaistanut, etteikö voisi olla sekä-että.

Enkä nytkään kyseenalaista.

Periytyykö kirjoittamisen himo?

Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.  

 

Tervetuloa leppoisaan ilmapiiriin

Tänään olen puuhastellut useiden uusien alkujen kanssa.

Ensin tein pitkän listan uusimman kirjoittamisen kurssini kirjoista ja lähdin sen kanssa kirjastoon. Sain siis eilen valmiiksi Kirjoittamisen historia ja tutkimus -kurssin ja ilmoittauduin saman tien Tietokirjoittamisen kurssille.

Kirjakassi auton etupenkillä ajoin Laitilaan ja kävin sopimassa uusista työkuvioistani. Liittyy kirjoittamiseen ja siihen, mitä kerroin aiemmin talvella (ja mitä kukaan ei enää muista).

Kotona kirjoitin vielä sisältökuvauksia tulevan syksyn kansalaisopiston kursseihini. Näitä kuvauksia tarvitaan opiston opinto-ohjelmassa. Näin kovasti vaivaa keksiäkseni mahdollisimman houkuttelevan kuvauksen uuteen luovan kirjoittamisen kurssiini jotta sinne tulisi ihmisiä ja se ylipäätään toteutuisi. Tietysti juuri silloin tuntui siltä, etten keksi yhtään mitään, en puisevintakaan luonnehdintaa tuosta elähdyttäväksi ja uusia, raikkaita luovuuden virtoja avaavaksi tarkoitetusta ihmeellisestä oppijaksosta. Lopulta päädyin toivottamaan opiskelijat tervetulleiksi leppoisaan ilmapiiriin.

Pirustako minä tiedän, kuinka leppoisaa se tulee olemaan.

En edes vielä tiedä, millainen tuo luovan kirjoittamisen kurssi tulee olemaan. Tietysti siitä on jo ohjelmarunko olemassa, mutta sisällön luominen teettää vielä paljon työtä.

Sen sen sijaan tiedän, millainen kurssi ei ole. Se ei ole kurssi, jossa kaikki kirjoittavat samasta aiheesta ja kehuvat sitten toistensa kirjoituksia. Sellainenkin kurssi voi olla hauska, mutta siellä ei opi juuri mitään. Se on vähän kuin laitettaisiin joukko soittotaidottomia pianojen eteen ja käskettäisiin soittaa mutta ei anneta mitään ohjeita.

Kirjoittamista voi opetella, aivan kuten pianonsoittoakin.

Joko kerroin, että sain todistuksen kirjallisuuden perusopintojen suorittamisesta? Nyt minulla on kasassa perusopinnot suomen kielestä, aikuiskasvatustieteestä, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Opintopisteitä on - kun eilen palauttamani kurssi lasketaan mukaan - 118.

Etsivä löytää

Itselle(kin) annetut lupaukset on pidettävä ja niinpä kävin tänään hakemassa sen kurssikirjan, josta viimeksi kerroin.

Hakeminen ei ollut ihan yksinkertaista. Olen tähän saakka löytänyt kaikki tarvitsemani kirjat Turun pääkirjastosta tai muista Vaski-ketjuun kuuluvista kirjastoista. Yliopiston kirjastoa en ole käyttänyt enkä edes tiennyt, missä se on. Tiesin vain, että kirja, jota tarvitsen, on oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastossa.

Löysin paikan aika helposti ja pyysin itselleni lainauskortin. Kirja, jota etsin, ei ollut kirjastossa, mutta sain puhelinnumeron, josta voisin kysyä sitä. Soitin ja kyllä vain, kirja löytyi. Sain sen jopa kotiin pariksi päiväksi, vaikka kirja ei ole teoriassa lainattavissa. Nyt minulla siis on hallussani Andrew Bennettin The Author, ainoa kappale Turussa.

Kirjanhakureissuni ei kuitenkaan ollut tällä hyvä. Seuraavaksi etsin humanistien tiedekuntakirjaston ja yritin löytää sieltä erään toisen kirjan. Etsin koko kirjastosalin läpi kaksi kertaa, ehkä kolmekin ja huomasin vasta sitten, että olen väärässä kerroksessa; oikea kirjasto oli kerrosta ylempänä. Sieltä se kirjakin löytyi.

Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kaikki kurssikirjat saisi e-kirjoina! Siihen varmasti ollaan menossa, mutta hyödynkö minä siitä, tuskin.

Tässä onkin asia, johon kannattaisi paneutua. Opiskeluaikojen venymisestä ei enää voisi syyttää ainakaan puuttuvia kirjoja, kun minkä tahansa kirjan voisi tilata kotiin koska vain.

Tämän kummempaa kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Paitsi ehkä se, asiaan kuulumaton seikka, että kun edellispäivänä olin ulkoiluttamassa koiraa - ihan tässä kaupunkialueella, vilkkaimpaan ostosaikaan - vastapäisellä jalkakäytävällä asteli hirvi.

Se on jokseenkin omituinen näky. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä juonut jotain?

Siis minä? Eihän se minun vikani ollut, että se hirvi oli siinä.

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta

Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.

Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.

Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.

Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.

Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.

Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.

Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.

Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.

Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.

Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.

Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.

Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.

Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin  sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen.  Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.

Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).

Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.

Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.

Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.

Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa

Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.

36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.

Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.

Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.

"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).

Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.

Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.

Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:

"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne." 

Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.

Kyllä nolotti

Palautin ison pinon kirjoja tänään Turun pääkirjastoon. Lainasin samalla kaksi uutta, Aino Kontulan Opettajan selviytymisopin sekä A.H.Tammsaaren Koulutien.

Pääkirjastossa on jo pitkään ollut palautus- ja lainausautomaatteja, joten virkailijoiden kanssa ei tarvitse seurustella. Tai voi, miten sen ottaa, riippuu virkailijasta.

Vein kirjani lainausautomaatille ja laitoin kirjastokorttini lukijaan. Näppäilin tunnusluvun.

"Lainaus epäonnistui. Yritä uudestaan tai ota yhteys henkilökuntaan," sanoi automaatti.

"Pahus," sanoin minä ja näppäilin tunnusluvun uudestaan. Ja taas kone sanoi, ettei onnistu.

Kaivoin kukkarostani muistilapun, johon olen tallettanut tunnusluvun (kukkarooni, aivan oikein, eihän se mikään pankkikortti ole!) ja tarkistin sen. Ihan oikeaa numeroa olin tarjonnut. Yritin uudestaan, mutta tulos oli yhtä huono kuin ennenkin.

Kirjastovirkailija käveli ohi.

- En onnistu lainaamaan, minä valitin.

Virkailija tuli auttamaan. Hän otti kortin.

- Katsotaanpa, hän sanoi ja vei kortin tiskin taakse. Siellä hän näpytteli vähän aikaa omaa konettaan ja nosti sitten korttini voitonriemuisesti ilmaan.

- Ei kai se toimi, kun teillä on täällä niin paljon maksettavaa, virkailija kailotti. Sitten hän nousi seisomaan, heilutteli korttiani ja osoitti samalla minua sormellaan.

- Katsokaa! Tuo nainen on ihan helvetisti VELKAA kirjastoon! Se ei pysty edes lainaamaan enää!

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Pilkalliset silmät mittailivat vanhaa toppatakkiani ja vuotavia talvisaappaitani. Supina yltyi yltymistään, ivanaurut alkoivat kohota kohti kattoa.

Hyvä on. Tämä ei ollut totta. Älkää uskoko.

Se sen sijaan on totta, että lainauskorttini ei toiminut ja juuri siitä syystä, että minulle oli kertynyt myöhästymismaksuja yli kaksikymmentä euroa. Ihmettelen vain, ettei Vaski-kirjastojen Omalle sivulleni, josta näen lainani ja varaukseni ja kaiken muun, ole tullut mitään tietoa maksuista. "Maksut"-kohta on näyttänyt pelkkää nollaa.

Sekin on totta, että nolostuin yhtä paljon kuin jos virkailija - joka oikeasti oli todella kiltti ja ystävällinen - olisi käyttäytynyt kuten edellä kuvasin.

Vaikka järjellä ajatellen ihmisellä voisi olla pahempiakin syntejä kuin kirjaston myöhästymismaksuja. Ehkä.