keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Periytyykö kirjoittamisen himo?



Tänään mietin, miten kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen periytyvät. Onko kyse geeneistä vai mallioppimisesta?

Minulla on kolme aikuista tytärtä. Kukaan heistä ei ole intohimoisen kiinnostunut kirjallisuudesta eikä kirjoittamisesta. Yksi on määrätietoinen uranainen, toinen monipuolisesti lahjakas tuleva sosionomi ja kolmas (ja tämä on ällistyttävintä) puuhakas pikku perheenemäntä, joka miettii munkkirinkilöiden ja munavoin valmistusta ja vieläpä osaa tehdä niitä. En näe, että mikään em. ominaisuuksista olisi periytynyt minulta.

Millaista mallia minä sitten olen näyttänyt heille?

Olemme aina käyneet kirjastossa, meillä on aina ollut sekä lainakirjoja että paljon omia. Itse asiassa yksi iso vaatekomero on vieläkin täynnä lastenkirjoja.
Iltasatu on luettu joka ikinen ilta minkä lisäksi on luettu päiväsatuja. Kyniä ja papereita on ollut saatavilla.

Lapsilla on varmasti mielikuva äidistä, joka lukee ja ennen muuta kirjoittaa.
- Odota hetki, minun pitää ensin kirjoittaa tämä, on todennäköisesti useammin kuultu lause kuin: "Syömään!".

Ehkä se johtuu siitä; se, ettei kirjoittaminen houkuttele. Kirjoittaminen on vienyt niin paljon minun aikaani pois heiltä, että he saattavat jopa inhota sitä. Kuka tietää? Kaiken lisäksi jokainen heistä on joutunut jossain vaiheessa tulemaan mukaan juttukeikoille (ei saanut lapsenvahtia) ja jokunen jopa isompana silloin tällöin auttamaan minua jossain työasiassa. He kaikki ja heidän kaverinsa ovat niin ikään monta kertaa olleet helppoja uhreja kun olen tarvinnut kuvituskuvia lapsista.
Luulen, että he pitivät jatkuvasti kirjoittavaa ja kameralaukkuaan yhtä mittaa pakkaavaa äitiä täysin normaalina ja kuvittelivat, että kaikki äidit ovat samanlaisia.

Tyttärillä ei nähdäkseni ollut edes mitään suuria kirjallisia palvonnan kohteita, sellaisia, kuin minulla on ollut. Saima Harmaja, Jack London, Väinö Linna, Aino Kallas.

Niin että miten nämä hommat oikein periytyvät?

Vaikka olihan kuopuksella sentään yksi ihailtava. Se olikin hauska juttu, sillä hän on lapsistani se, joka lukee kaikkein vähiten ja jolla ei ollut häivääkään mistään alakoululaisten lukuahmatti-iästä. Silti hän alkoi joskus kymmenvuotiaana ihailla Reijo Mäkeä ja tämän kirjoja.

Kerran kirjamessuilla näimme Mäen, joka istui pulpetin takana kirjoittamassa nimikirjoituksia. Kurkimme häntä matkan päästä ja tytär halusi, että minä käyn hakemassa nimikirjoituksen, itse hän ei suostunut menemään.
Menin ja kerroin, kenelle nimmari tulee ja että ihailijatar on 11-vuotias.

- Hmm, sanoi Mäki. Kirjani eivät ehkä ole ihan sopivia sen ikäiselle.
- Lapsi ei lue mitään muuta. Ei siis yhtään mitään, sanoin minä.

- No siinä tapauksessa. Kai se sitten on kuitenkin parempi,  että lukee edes jotain.  

 

4 kommenttia:

  1. Hykerryttävä tuo Reijo Mäki -episodi. Mullakin on ollut Jack London -kausi. Johtuneeko siitä, että isoisä oli elellyt vähän Londonin tapaan eli ollut kullankaivajana Alaskassa ja rakentanut rautateitä Kanadassa. "Aavoilla ulapoilla" oli ensimmäinen lukemani London. Siskoni kanssa olimme lapsena himolukijoita ja hän on sitä vieläkin. Suuri olikin hänen järkytyksensä, kun tyttärensä ei osoittanut mitään mielenkiintoa kirjoihin. Asia kuitenkin korjaantui, ja koko lukioajan tyttö on niittänyt kunniaa nimenomaan esseistään ja analyyseistään. Ehditkö sinä muuten lukea nyt aikuisena kirjoja niin paljon kuin haluaisit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ehdi! Yhden kirjan lukeminen voi kestää monta viikkoa, luen yleensä vain iltaisin sängyssä enkä jaksa pysyä monta sivua hereillä.

      Poista
  2. Luulenpa että rakkaus kirjoihin periytyy, mutta voi näyttäytyä kirjoittamisen lisäksi myös lukemisena tai monipuolisena kielenkäyttönä.
    Minulle tuli tuosta Reijo Mäen kommentista mieleen muisto. Olin itse silloin suunnilleen saman ikäinen kuin tyttäresi tuon kirjajutun aikaan. Äitini vei minut teatteriin, ja siellä sanottiin ettei esitys sovi lapsille, koska päähenkilö eräässä kohtauksessa riisuu kaikki vaatteensa. Mutta koska se ei ollut ehdoton kielto, menimme silti. Eikä se alaston mies lavalla yhtään järkyttynyt minua, se oli vain yksi osa erinomaista esitystä. Olen kiitollinen äidilleni siitä että hän on vienyt minua teatteriin ja lukenut paljon satuja. Vaikka en muista nähneeni hänen kirjoittavan paljon, uskon kuitenkin perineeni häneltä rakkauden tarinoihin, kirjoihin ja sitä kautta kirjoittamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ammattikirjoittajien taustalta löytyy hyvin usein joku läheinen, joka on ollut hyvä tarinankertoja, vaikka ei ole itse kirjoittanutkaan. Minäkin olen hyvin kiitollinen äidilleni, joka vei minua kirjastoon vauvasta asti ja antoi lukemisen mallin. Hän oli myös hyvä kertomaan ja piti erityisesti kaikista kauheista tositarinoista - eivät nekään varsinaisesti olleet pikkulapsille sopivia.

      Poista