Olipa nopeaa toimintaa: palautin Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtäväni edellispäivänä ja jo tänään sain siitä arvion. Sain taas viitosen, mistä tietysti olen hirmuisen tyytyväinen.
Luen saamani palautteen huolellisesti. Luulen, että ihmiset yleensä lukevat omista töistään saamiaan palautteita tarkkaan. Rivien väleistäkin yrittää onkia jotain, mielellään jotain positiivista. Palaute on varmasti yhtä tärkeää kuin se teksti, josta palaute annetaan.
En tunne niitä opettajia, jotka lähettävät minulle palautteita. Olen Jyväskylän yliopiston opiskelija, mutta en edes tiedä, missä koko yliopisto on. Jyväskylässä, epäilemättä, mutta missä siellä? En osaisi mennä yliopistolle vaikka jonkun epätodennäköisen tapahtumasarjan kautta päätyisinkin Jyväskylän rautatieasemalle.
Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia opettajien suhteen kun en kerran heistä mitään tiedä. Kaikki ovat samalla viivalla, opettajina. Varmaan siellä on hyviä ja vähemmän hyviä kuten missä tahansa muualla. Jotenkin sitä vain kuvittelee, että opettajat ovat valtavan sitoutuneita työhönsä ja ihan innoissaan, kun saavat arvioida oppilaiden lähettämiä tekstejä. Mitä etuoikeus!
Taidan olla vähän lapsellinen.
En itse haluaisi olla niiden opettajien paikalla, jotka nyt auttavat meitä kirjoittajia eteenpäin. Ajatelkaa: opiskelisin ensin kirjoittamista ja päätyisin sitten arvioimaan kirjoittajaopiskelijoiden tekstejä. Se on ajatuksena yhtä houkutteleva kuin ajatus muurarista, jonka jalka juuttuu sementtiastiaan.
Eipä siitä ole pelkoakaan. Kun ryhtyy yli viisikymppisenä tavoittelemaan akateemista loppututkintoa on selvää, ettei edessä ole mitään akateemista uraa.
Nyt minulla on 85 opintopistettä. Tänä vuonna en taida ehtiä saada sataa täyteen.
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
tiistai 26. marraskuuta 2013
Kirjoittaisit omaelämäkerran
Sain Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtävän valmiiksi. Nyt olen suorittanut puolet kirjoittamisen perusopinnoista.
En ole kovin taitava Wordin käyttäjä ja sen takia tehtävien viimeistely on vähän hankalaa. Nyt se oli erikoisen hankalaa, sillä tehtäväni sisälsi myös kuvia. Niiden mukana olo teki kirjoittamisen ja erityisesti tallentamisen aika hitaaksi.
Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen. Kenen tahansa kannattaa kirjoittaa jotain omasta elämästään; se saa muistot elämään ja kirvoittaa kuka ties vaikka kuinka pitkiä muisteloja. Hyvä harjoitus on ottaa jokin valokuva ja kirjoittaa siitä kaikki, mitä kuvasta tulee mieleen. Voitte yllättyä.
Oppimistehtävässä valokuvamuistelun vaihtoehtona oli päiväkirja-analyysi. En pidä päiväkirjaa, joten se ei ollut vaihtoehto minulle.
En pidä päiväkirjaa, enää. Lapsena ja nuorena pidin, mutta vaikka olen säästänyt kaiken kirjoittamani, en pysty lukemaan vanhoja päiväkirjojani. En halua tietää mitään siitä maailmantuskaa potevasta, tuota pikaa hautaan kaatumassa olevasta surkimuksesta joka niissä kirjoissa esiintyy. Kirjoitin päiväkirjaa aina kun olin onneton ja nuorena olin aika usein.
Kävin jo kirjastossa hakemassa seuraavan kurssin kirjat. Kaikki viisi löytyivät helposti suoraan hyllystä. Kiitos veronmaksajien, minun ei ole tarvinnut ostaa yhtään kirjaa tähän mennessä. Ei kirjoittamisen opintoja varten, muita kyllä.
Kirjallisuuden verkkotentti lähestyy ja minulla on vielä luettavaa. Kiven Kullervoa en ole edes aloittanut ja Ahon Juha on myös lukematta. Onneksi kirjalistassa oli myös niitä, jotka olen hiljattain lukenut kuten Seitsemän veljestä ja Sudenmorsian.
Runoutta listassa edustavat Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran. Tähän loppuun sopivat Södergranin säkeet, kuin marraskuusta kirjoitetut:
Uusia päiviä nousee.
Harvoin paistaa aurinko,
usein on pilvistä,
päivän tunnit kulkevat verkkaan alati vaihtuen,
tunneista tulee päiviä,
päivistä kuukausia.
Mikään ei muutu.
En ole kovin taitava Wordin käyttäjä ja sen takia tehtävien viimeistely on vähän hankalaa. Nyt se oli erikoisen hankalaa, sillä tehtäväni sisälsi myös kuvia. Niiden mukana olo teki kirjoittamisen ja erityisesti tallentamisen aika hitaaksi.
Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen. Kenen tahansa kannattaa kirjoittaa jotain omasta elämästään; se saa muistot elämään ja kirvoittaa kuka ties vaikka kuinka pitkiä muisteloja. Hyvä harjoitus on ottaa jokin valokuva ja kirjoittaa siitä kaikki, mitä kuvasta tulee mieleen. Voitte yllättyä.
Oppimistehtävässä valokuvamuistelun vaihtoehtona oli päiväkirja-analyysi. En pidä päiväkirjaa, joten se ei ollut vaihtoehto minulle.
En pidä päiväkirjaa, enää. Lapsena ja nuorena pidin, mutta vaikka olen säästänyt kaiken kirjoittamani, en pysty lukemaan vanhoja päiväkirjojani. En halua tietää mitään siitä maailmantuskaa potevasta, tuota pikaa hautaan kaatumassa olevasta surkimuksesta joka niissä kirjoissa esiintyy. Kirjoitin päiväkirjaa aina kun olin onneton ja nuorena olin aika usein.
Kävin jo kirjastossa hakemassa seuraavan kurssin kirjat. Kaikki viisi löytyivät helposti suoraan hyllystä. Kiitos veronmaksajien, minun ei ole tarvinnut ostaa yhtään kirjaa tähän mennessä. Ei kirjoittamisen opintoja varten, muita kyllä.
Kirjallisuuden verkkotentti lähestyy ja minulla on vielä luettavaa. Kiven Kullervoa en ole edes aloittanut ja Ahon Juha on myös lukematta. Onneksi kirjalistassa oli myös niitä, jotka olen hiljattain lukenut kuten Seitsemän veljestä ja Sudenmorsian.
Runoutta listassa edustavat Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran. Tähän loppuun sopivat Södergranin säkeet, kuin marraskuusta kirjoitetut:
Uusia päiviä nousee.
Harvoin paistaa aurinko,
usein on pilvistä,
päivän tunnit kulkevat verkkaan alati vaihtuen,
tunneista tulee päiviä,
päivistä kuukausia.
Mikään ei muutu.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Lopultakin
Nyt, kun minulla on koossa 80 opintopistettä, sain ensimmäisen erinomaisen arvosanani. Faktan ja fiktion sekoittuminen kirjoittamisessa -kurssi tuotti sen kaivatun viitosen. Olen saanut viitosen aikaisemmin vain yhdestä osatehtävästä, en kokonaisesta kurssista.
Tällä kertaa myös lähdeviittaukset olivat lähes oikein, vain yhdestä pisteen paikasta huomautettiin.
Olen aikuisopiskelutaipaleellani joutunut nöyrtymään sen totuuden edessä, että vaikka yrittäisin parhaani, en saavuta parhaita arvosanoja. Sitä on ollut vaikea hyväksyä, kun kuitenkin on vähän perfektionismiin taipuvainen.
Muistan oikein hyvin, miten lapsena ja nuorena, kun koulunkäyntiä hoideltiin miten sattui, äiti sanoi minulle usein, että jos sinä vain yrittäisit, pystyisit mihin tahansa. Uskoin äitiä, tietysti, vaikka en silloin yrittänytkään. Nyt joudun siis paitsi nöyrtymään oman rajallisuuteni edessä, myös huomaamaan, ettei äiti tiennytkään kaikkea.
Nykykoulussa ei käsittääkseni usuteta lapsia vertaamaan itseään toisiin. Ennen sitä käytettiin kannustimena: "Katsokaa, miten Tainan kaula kaartuu tässäkin liikkeessä," sanoi voimistelunopettaja ja me muut, joiden paksut kaulat eivät edes kääntyneet saati kaartuneet, tuijotimme ihanaa Tainaa kateellisina.
On todella hienoa, jos lapset opetetaan kilpailemaan vain itsensä kanssa. En kuitenkaan usko, että ihmisen luontainen vertailunhalu vielä sillä häviäisi. Vertaamalla itseämme muihin tunnustelemme omaa paikkaamme yhteisössä ja siinä toimivat syvemmät vaikuttimet kuin pelkkä opittu käyttäytyminen.
Niinpä minäkin mielelläni olisin hyvä siinä mitä teen. Mieluummin hyvä kuin huono.
Saan Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen -kurssin pian valmiiksi. Yhden tarinan loppu antaa vielä odottaa itseään, sitten ei tarvitse kuin viimeistellä. Huomaan, että kirjoittaessani tarinoita jätän lopun mielelläni auki. Lukijana sellainen ärsyttää, haluan tietää, miten tarinan henkilöille käy.
Ehkä muillekin kirjoittajille loppujen keksiminen on vaikeaa. Mikä silloin onkaan helpompaa kuin jättää loppu avoimeksi.
Siinä on, keksikää itse loput.
Tällä kertaa myös lähdeviittaukset olivat lähes oikein, vain yhdestä pisteen paikasta huomautettiin.
Olen aikuisopiskelutaipaleellani joutunut nöyrtymään sen totuuden edessä, että vaikka yrittäisin parhaani, en saavuta parhaita arvosanoja. Sitä on ollut vaikea hyväksyä, kun kuitenkin on vähän perfektionismiin taipuvainen.
Muistan oikein hyvin, miten lapsena ja nuorena, kun koulunkäyntiä hoideltiin miten sattui, äiti sanoi minulle usein, että jos sinä vain yrittäisit, pystyisit mihin tahansa. Uskoin äitiä, tietysti, vaikka en silloin yrittänytkään. Nyt joudun siis paitsi nöyrtymään oman rajallisuuteni edessä, myös huomaamaan, ettei äiti tiennytkään kaikkea.
Nykykoulussa ei käsittääkseni usuteta lapsia vertaamaan itseään toisiin. Ennen sitä käytettiin kannustimena: "Katsokaa, miten Tainan kaula kaartuu tässäkin liikkeessä," sanoi voimistelunopettaja ja me muut, joiden paksut kaulat eivät edes kääntyneet saati kaartuneet, tuijotimme ihanaa Tainaa kateellisina.
On todella hienoa, jos lapset opetetaan kilpailemaan vain itsensä kanssa. En kuitenkaan usko, että ihmisen luontainen vertailunhalu vielä sillä häviäisi. Vertaamalla itseämme muihin tunnustelemme omaa paikkaamme yhteisössä ja siinä toimivat syvemmät vaikuttimet kuin pelkkä opittu käyttäytyminen.
Niinpä minäkin mielelläni olisin hyvä siinä mitä teen. Mieluummin hyvä kuin huono.
Saan Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen -kurssin pian valmiiksi. Yhden tarinan loppu antaa vielä odottaa itseään, sitten ei tarvitse kuin viimeistellä. Huomaan, että kirjoittaessani tarinoita jätän lopun mielelläni auki. Lukijana sellainen ärsyttää, haluan tietää, miten tarinan henkilöille käy.
Ehkä muillekin kirjoittajille loppujen keksiminen on vaikeaa. Mikä silloin onkaan helpompaa kuin jättää loppu avoimeksi.
Siinä on, keksikää itse loput.
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Kirjoittamisen ilo löytyi
Totta se on, tänään huomasin ensimmäisen kerran, että haluan kirjoittaa.
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
En muista, milloin viimeksi olen tuntenut näin.
Yksi kirjoittamisopintojeni tavoitteista on ollut kirjoittamisen ilon löytäminen. Tuntuu ihmeelliseltä, että se olisi löytynyt jo nyt, näin pian. Tämä voi olla ohimenevää, mutta ihanaa yhtäkaikki.
Työ, kirjoittaminen tai joku muu, voi olla ihmiselle kutsumus. Sitten siitä kuitenkin tulee työtä, vain työtä, harmaata, arkista työtä, ja ilo katoaa. Työtä voi kuitenkin tehdä jopa vuosikymmeniä, vaikka se ei enää ole sitä, mikä alunperin tuotti tekijälleen iloa. Ihminen selittää itselleen ja muille olevansa kutsumusammatissa vaikka jokainen työpäivä tuntuu raskaalta ja ikävältä. Tai sitten ei vain tiedä, mitä muutakaan tekisi.
Ja että kuitenkin, kaiken jälkeen, on mahdollista löytää työn ilo uudestaan, se on ihme.
Minun kohdallani se on vaatinut taloudellisia uhrauksia ja opiskelijaksi heittäytymistä kypsässä keski-iässä. Mutta ehkä voin kuitenkin käyttää samaa talvitakkia vielä viidennenkin talven ja olla tilaamatta yhtään mitään houkuttelevista nettikaupoista jos siitä hyvästä saan tuntea iloa.
Kirjoittamisopinnoissa teen nyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssia. Kirjoitamme sukulaisistamme ja itsestämme sekä minä- että hänmuodossa. Vedän kansalaisopistossa muistelukirjoittamiskurssia, jossa kirjoitetaan ihmisten omia muistoja talteen, mutta itse kirjoitan niitä ensimmäisen kerran vasta nyt. Miksi ihmeessä en ole tehnyt sitä aikaisemmin?
Mitä meistä tiedetään muutaman vuosikymmenen päästä, jos mitään dokumentteja ei löydy? Ei juuri mitään ja kohta ei sitäkään.
Kirjallisuuskurssilla valmistaudun edelleen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen tenttiin. Luen nyt Joel Lehtosen Putkinotkoa, aloitin tänään. Kohta alkusivuilla oli herkullinen kuvaus jossa on jotain kovin tuttua.
Vai mitä:
"On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään milloin se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa ---. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.
Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin."
maanantai 11. marraskuuta 2013
Aikuisten opiskelijoiden blogeja?
Missä kaikki aikuisopiskelijoiden blogit ovat, tahtoo lukea!
Blogilistan haku ei löydä mitään hakusanalla "aikuisopiskelu", ei edes tätä blogia, vaikka olen laittanut sen hakusanaksi.
"Opiskelu" kyllä tuottaa paljonkin tuloksia, mutta sikäli kuin jaksoin lukea muutamien kymmenien esittelyjä, ne ovat "parikymppisen muotia, shoppailua ja poikaystävää rakastavan opiskelijan mietteitä elämästä". Ei niissä ole mitään vikaa, mutta minä haluaisin lukea toisten aikuisten opiskelukokemuksista.
Vinkkejä? Linkkejä?
Nyt katson myös kurssikavereitani Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoista: eikö kukaan muu kuin minä kirjoita blogia? Haloo, kirjoittavat ihmiset!
Olen aina liittänyt kirjoittamisen halun julkaisemisen haluun koska minulla se on. Ymmärrän tietysti, tarkemmin ajatellen, etteivät kaikki halua levittää ajatuksiaan maailman tuuliin. Aika monet haluavat esimerkiksi kerätä oikein paljon rahaa ilman, että tahtoisivat koskaan lahjoittaa yhtään senttiä pois. Kai kirjoittaakin sitten voi vain omaksi ilokseen vaikken minä siinä mitään iloa näekään.
Mutta jos nyt jossain joku on niin ilmoittautukaa, kiitos.
Sain äsken Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -oppimistehtävän valmiiksi. Lähetin sen saman tien arvioitavaksi vaikka tiedän, että tehtävä olisi parantunut parin päivän odottelulla. En kuitenkaan malta odottaa; kun kovan työn jälkeen saan jotain valmiiksi, haluan heti näyttää sen jollekin, vähän niin kuin "Äiti, äiti, katso!". Ja toisaalta pelkään myös sitä, että koneeni hajoaa ennen kuin ehdin painaa palautus-nappia.
Tämä nyt valmistunut tehtävä oli monipuolinen, siinä piti muun muassa kirjoittaa faktaa ja fiktiota samasta aihiosta. Vaikka tätä kohtaa ei edes arvostella, juuri se kuitenkin tuotti minulle eniten päänvaivaa. Valitsin aihiokseni uutisjutun, jossa kerrottiin Turun ennaltaehkäisevien vanhuspalveluiden saamasta palkinnosta. Kirjoitin siitä mielipidekirjoituksen, esseen ja novellin. Novelli oli tuskan takana, enkä vielä tänään herätessäni tiennyt, mitä siinä tulee olemaan. Lopulta kirjoitin vanhasta pariskunnasta, joka odottaa ensimmäistä kotisairaanhoitajakäyntiään (ennakoiva vanhuspalvelu). Sairaanhoitaja kuitenkin juuttuu portin taakse mikä puolestaan johtaa siihen, että vanhuksille käy huonosti.
Tämä oli muuten todellisuuspohjainen tarina. Vanha setäni kertoi pari päivää sitten, miten (taas kerran uusi) kotisairaanhoitaja ei ollut osannut avata porttia ja oli sitten tunkenut itsensä rikkonaisesta aidanraosta sisäpuolelle.
- Minä sanoin sille, ettet sinäkään mikään älyn jättiläinen ole, setä tuumasi.
Blogilistan haku ei löydä mitään hakusanalla "aikuisopiskelu", ei edes tätä blogia, vaikka olen laittanut sen hakusanaksi.
"Opiskelu" kyllä tuottaa paljonkin tuloksia, mutta sikäli kuin jaksoin lukea muutamien kymmenien esittelyjä, ne ovat "parikymppisen muotia, shoppailua ja poikaystävää rakastavan opiskelijan mietteitä elämästä". Ei niissä ole mitään vikaa, mutta minä haluaisin lukea toisten aikuisten opiskelukokemuksista.
Vinkkejä? Linkkejä?
Nyt katson myös kurssikavereitani Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoista: eikö kukaan muu kuin minä kirjoita blogia? Haloo, kirjoittavat ihmiset!
Olen aina liittänyt kirjoittamisen halun julkaisemisen haluun koska minulla se on. Ymmärrän tietysti, tarkemmin ajatellen, etteivät kaikki halua levittää ajatuksiaan maailman tuuliin. Aika monet haluavat esimerkiksi kerätä oikein paljon rahaa ilman, että tahtoisivat koskaan lahjoittaa yhtään senttiä pois. Kai kirjoittaakin sitten voi vain omaksi ilokseen vaikken minä siinä mitään iloa näekään.
Mutta jos nyt jossain joku on niin ilmoittautukaa, kiitos.
Sain äsken Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -oppimistehtävän valmiiksi. Lähetin sen saman tien arvioitavaksi vaikka tiedän, että tehtävä olisi parantunut parin päivän odottelulla. En kuitenkaan malta odottaa; kun kovan työn jälkeen saan jotain valmiiksi, haluan heti näyttää sen jollekin, vähän niin kuin "Äiti, äiti, katso!". Ja toisaalta pelkään myös sitä, että koneeni hajoaa ennen kuin ehdin painaa palautus-nappia.
Tämä nyt valmistunut tehtävä oli monipuolinen, siinä piti muun muassa kirjoittaa faktaa ja fiktiota samasta aihiosta. Vaikka tätä kohtaa ei edes arvostella, juuri se kuitenkin tuotti minulle eniten päänvaivaa. Valitsin aihiokseni uutisjutun, jossa kerrottiin Turun ennaltaehkäisevien vanhuspalveluiden saamasta palkinnosta. Kirjoitin siitä mielipidekirjoituksen, esseen ja novellin. Novelli oli tuskan takana, enkä vielä tänään herätessäni tiennyt, mitä siinä tulee olemaan. Lopulta kirjoitin vanhasta pariskunnasta, joka odottaa ensimmäistä kotisairaanhoitajakäyntiään (ennakoiva vanhuspalvelu). Sairaanhoitaja kuitenkin juuttuu portin taakse mikä puolestaan johtaa siihen, että vanhuksille käy huonosti.
Tämä oli muuten todellisuuspohjainen tarina. Vanha setäni kertoi pari päivää sitten, miten (taas kerran uusi) kotisairaanhoitaja ei ollut osannut avata porttia ja oli sitten tunkenut itsensä rikkonaisesta aidanraosta sisäpuolelle.
- Minä sanoin sille, ettet sinäkään mikään älyn jättiläinen ole, setä tuumasi.
torstai 7. marraskuuta 2013
Tasaisen hyvä joskaan ei erinomainen
Nyt minulla on 75 opintopistettä koossa. 50 niistä olen suorittanut Jyväskylän avoimessa yliopistossa, loput Turussa. Kandidaattitieni puoliväli on pian käsillä.
Hyvin tasaista tämä on ollut. Opintosuoritusotteessa on vain kolmosia ja nelosia, kun ykkönen, kakkonen ja viitonenkin olisivat mahdollisia. Olen siis suoriutunut "hyvin" joskaan en "erinomaisesti".
Sain tänään arvion Kirjallisuustieteen perusteet -kurssista, joka oli työläs ja hankala ja jota teinkin monta viikkoa. Sain siitä kolmosen, vaikka opettaja käytti arvostelussaan sellaisia sanoja kuin "kummallinen" ja "aika erikoinen ratkaisu". Kolmosen sain, koska siellä kuitenkin oli myös sanoja "mielenkiintoinen" ja "sovelias".
Ja vielä hän sanoi
arvatkaamitäarvatkaamitä
"perehdy vielä ohjeisiin lähdeviitteiden merkitsemisestä".
Jos olisin nuori kirjoittajanalku, sanoisin tähän
VITTUOLENPEREHTYNYTMILJOONAKERTAA!!
Mutta en tietenkään käytä noin rumaa kieltä vaan totean, että lähdeviittausten oikeaoppiminen merkitseminen nyt vain näyttää olevan minulle hieman haasteellista.
Se, mikä työssäni oli opettajan mielestä kummallista oli suppeahko kuvaukseni kirjallisuudentutkimuksen kehityksestä; olin keskittynyt lähes yksinomaan kuvailemaan historiallista tilannetta Englannissa tiettynä ajanjaksona Eagletonin mukaan. Jo sitä tehdessäni tiesin, että se on kummallista, mutta en kuollaksenikaan löytänyt lähdekirjoistani tietoja, jotka olisivat valaisseet asiaa. Epäilemättä niitä siellä oli, en vain osannut ottaa. Luulen, että tällä kurssilla luennoille osallistumisesta olisi ollut suuri hyöty.
Sain muuten Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssistakin kolmosen. Se oli se kurssi, jonka oppimistehtävää oli tosi hauska tehdä.
Eikun eteenpäin. Kirjoittamisopintojen Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssi alkaa olla loppusuoralla ja valmistautuminen kirjallisuuden verkkotenttiin jatkuu. Keittiölukemisena on parhaillaan Maria Jotunia, sängyn vieressä odottaa F.E.Sillanpää.
Jotunin ihmiset puhuvat hauskasti, niistä ei tiedä, ovatko ne ylenmäärin itsetietoisia vai vähän hitaammanpuoleisia järjenkäyttäjiä.
- Lopeta jo se lörpöttely ja mene maate!
- Saatanhan tuota mennä.
- Mitä siinä sitten enää istut, joudu!
- Voinhan joutua.
(Jotunia mukaillen)
Hyvin tasaista tämä on ollut. Opintosuoritusotteessa on vain kolmosia ja nelosia, kun ykkönen, kakkonen ja viitonenkin olisivat mahdollisia. Olen siis suoriutunut "hyvin" joskaan en "erinomaisesti".
Sain tänään arvion Kirjallisuustieteen perusteet -kurssista, joka oli työläs ja hankala ja jota teinkin monta viikkoa. Sain siitä kolmosen, vaikka opettaja käytti arvostelussaan sellaisia sanoja kuin "kummallinen" ja "aika erikoinen ratkaisu". Kolmosen sain, koska siellä kuitenkin oli myös sanoja "mielenkiintoinen" ja "sovelias".
Ja vielä hän sanoi
arvatkaamitäarvatkaamitä
"perehdy vielä ohjeisiin lähdeviitteiden merkitsemisestä".
Jos olisin nuori kirjoittajanalku, sanoisin tähän
VITTUOLENPEREHTYNYTMILJOONAKERTAA!!
Mutta en tietenkään käytä noin rumaa kieltä vaan totean, että lähdeviittausten oikeaoppiminen merkitseminen nyt vain näyttää olevan minulle hieman haasteellista.
Se, mikä työssäni oli opettajan mielestä kummallista oli suppeahko kuvaukseni kirjallisuudentutkimuksen kehityksestä; olin keskittynyt lähes yksinomaan kuvailemaan historiallista tilannetta Englannissa tiettynä ajanjaksona Eagletonin mukaan. Jo sitä tehdessäni tiesin, että se on kummallista, mutta en kuollaksenikaan löytänyt lähdekirjoistani tietoja, jotka olisivat valaisseet asiaa. Epäilemättä niitä siellä oli, en vain osannut ottaa. Luulen, että tällä kurssilla luennoille osallistumisesta olisi ollut suuri hyöty.
Sain muuten Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssistakin kolmosen. Se oli se kurssi, jonka oppimistehtävää oli tosi hauska tehdä.
Eikun eteenpäin. Kirjoittamisopintojen Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssi alkaa olla loppusuoralla ja valmistautuminen kirjallisuuden verkkotenttiin jatkuu. Keittiölukemisena on parhaillaan Maria Jotunia, sängyn vieressä odottaa F.E.Sillanpää.
Jotunin ihmiset puhuvat hauskasti, niistä ei tiedä, ovatko ne ylenmäärin itsetietoisia vai vähän hitaammanpuoleisia järjenkäyttäjiä.
- Lopeta jo se lörpöttely ja mene maate!
- Saatanhan tuota mennä.
- Mitä siinä sitten enää istut, joudu!
- Voinhan joutua.
(Jotunia mukaillen)
tiistai 5. marraskuuta 2013
Olipa kehno aloitus
Sain tänään palautteen ja arvosanan Kirjoittamisen perusopintojen ensimmäisestä kurssista Kirjoittajan yhteisöt. Sain kolmosen, mikä oli ihan hyvä kun ottaa huomioon, että lopputehtävä oli kehno.
"Mikä oli ihan hyvä..."
Kissan viikset. Tässä minä valehtelen täyttä päätä. Ei se mikään hyvä ollut ja nyt minua harmittaa.
Paras vain tehdä sitä, mitä herkästi neuvomme muille kun tulee töpeksittyä. Katsotaan peiliin, siellä se syy luuraa.
Olin kirjoittanut lopputehtävässä asian vierestä ja käsitellyt vähäisenkin oikean asian liian pintapuolisesti. Kaiken lisäksi lähdeviittaukset olivat taas kerran väärin. Tuskailin tätä samaa edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa monet kerrat ja alan uskoa, etten opi lähdeviittauksia ikinä.
Tässä kohtaa on pakko huomauttaa, että kun törmäätte keskustelupalstoilla avauksiin joissa kysytään: "Olenko liian tyhmä yliopistoon," niin minä en ole niitä tehnyt vaikka voisin kyllä.
Nyt minulla kuitenkin on 68 opintopistettä plakkarissa ja seitsemän melko varmasti tulossa kunhan kirjallisuuden tarkastettavana olevat tehtävät tulevat.
Kirjoittamisen opintoni eivät käynnistyneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta silti olen ollut erittäin tyytyväinen Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Tehtävät on tarkastettu nopeasti, kysymyksiin vastataan viipymättä ja ystävällisesti ja kaikki systeemit toimivat muutenkin hyvin. En valita Turun avoimestakaan, mutta sieltä minulla ei ole etäopiskelukokemuksia, Jyväskylästä ei muuta olekaan.
Keskustelin juuri Kreikassa asuvan serkkuni kanssa opiskelusta. Hän kertoi miettineensä opiskelun aloittamista ja oli kovin kiinnostunut minun kokemuksistani.
- Voisinhan minä mennä yliopistoon Ateenassakin, mutta mitä järkeä on ensin ajaa sinne kauheassa ruuhkassa ja sitten todeta, että yliopisto on taas kiinni, kun opettajat eivät ole tulleet töihin? Sitä tapahtuu yhtä mittaa, hän sanoi.
Vakuutin, että Suomessa kaikki toimii, tervemenoa vain ilmoittautumaan etäopiskelijaksi.
Opiskelu kaikkine ylä- ja alamäkineen on niin palkitsevaa, että sitä voi tehdä ihan huvin vuoksi vaikka ei tähtäisi tutkintoon tai tarvitsisi opintoja työn takia.
Tähän sopii hirmuisen hyvin myös varoitus, jonka huomasin tänään kirjakaupassa:
"LUKIJAT KUOLEVAT SIVISTYNEEMPINÄ."
"Mikä oli ihan hyvä..."
Kissan viikset. Tässä minä valehtelen täyttä päätä. Ei se mikään hyvä ollut ja nyt minua harmittaa.
Paras vain tehdä sitä, mitä herkästi neuvomme muille kun tulee töpeksittyä. Katsotaan peiliin, siellä se syy luuraa.
Olin kirjoittanut lopputehtävässä asian vierestä ja käsitellyt vähäisenkin oikean asian liian pintapuolisesti. Kaiken lisäksi lähdeviittaukset olivat taas kerran väärin. Tuskailin tätä samaa edellisessä blogissani Ruusupensaan takaa monet kerrat ja alan uskoa, etten opi lähdeviittauksia ikinä.
Tässä kohtaa on pakko huomauttaa, että kun törmäätte keskustelupalstoilla avauksiin joissa kysytään: "Olenko liian tyhmä yliopistoon," niin minä en ole niitä tehnyt vaikka voisin kyllä.
Nyt minulla kuitenkin on 68 opintopistettä plakkarissa ja seitsemän melko varmasti tulossa kunhan kirjallisuuden tarkastettavana olevat tehtävät tulevat.
Kirjoittamisen opintoni eivät käynnistyneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta silti olen ollut erittäin tyytyväinen Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Tehtävät on tarkastettu nopeasti, kysymyksiin vastataan viipymättä ja ystävällisesti ja kaikki systeemit toimivat muutenkin hyvin. En valita Turun avoimestakaan, mutta sieltä minulla ei ole etäopiskelukokemuksia, Jyväskylästä ei muuta olekaan.
Keskustelin juuri Kreikassa asuvan serkkuni kanssa opiskelusta. Hän kertoi miettineensä opiskelun aloittamista ja oli kovin kiinnostunut minun kokemuksistani.
- Voisinhan minä mennä yliopistoon Ateenassakin, mutta mitä järkeä on ensin ajaa sinne kauheassa ruuhkassa ja sitten todeta, että yliopisto on taas kiinni, kun opettajat eivät ole tulleet töihin? Sitä tapahtuu yhtä mittaa, hän sanoi.
Vakuutin, että Suomessa kaikki toimii, tervemenoa vain ilmoittautumaan etäopiskelijaksi.
Opiskelu kaikkine ylä- ja alamäkineen on niin palkitsevaa, että sitä voi tehdä ihan huvin vuoksi vaikka ei tähtäisi tutkintoon tai tarvitsisi opintoja työn takia.
Tähän sopii hirmuisen hyvin myös varoitus, jonka huomasin tänään kirjakaupassa:
"LUKIJAT KUOLEVAT SIVISTYNEEMPINÄ."
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Hankalat aikuiset oppilaat
Perjantaisessa opettajainkoulutuksessa käsiteltiin muun muassa hankalan oppilaan käsittelyä.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Ai ettei kansalaisopistossa voi olla hankalia oppilaita? Niin minäkin, typerys, kuvittelin.
Oma opettajanurani on niin pienenpieni vielä, etten ole kohdannut yhtään hankalaa opiskelijaa, vain mukavia ja yhteistyökykyisiä. Kokeneemmat opettajat sen sijaan ovat nähneet vaikka mitä. Kauheimmat tapaukset terrorisoivat ryhmiä ja vievät toisilta opiskelurauhan, ihan samalla tavalla kuin jossain peruskoulussa.
Koulutuspäivä sai minut pohtimaan, olenko itse oppilaana hankala? Jos nimittäin tulkitsin kaiken kuulemani oikein se, että opiskelija esittää paljon kysymyksiä ja tuo omia kokemuksiaan esiin on
a) opettajan arvovallan kyseenalaistamista
b) osoittaa pätemisentarvetta
Kyselen opiskelijana mielelläni ja (voi taivas!) kerron omia kokemuksiani jos niitä on.
Kyllä nyt hävettää. Pyydän anteeksi kaikilta opettajilta ja ryhmiltä, joita olen piinannut sopimattomalla käytöksellä. En tee sitä enää koskaan.
Onneksi - ja tämä on nyt ihan totta ja vakavasti otettavaa - tapasin mukavan, kokeneen opettajan joka oli sen verran poikkeava, ettei ollut koskaan kokenut yhtäkään oppilastaan liian hankalaksi.
- Se on asennekysymys, hän sanoi. Ja selitti, että kaikki oppilaat sopeutuvat ennen pitkää ryhmään, kun heitä vain kohtelee sopivalla tavalla. Tämä opettaja henki tasapainoa ja rauhallista itsevarmuutta, jonka suojissa varmasti onkin hyvä opiskella.
Taidan kuitenkin katsoa omaa kirjoittajaryhmääni uusin silmin ensi viikolla. Ei kai siellä vain, mukamas viattomien kysymysten takana, ole yritystä kyseenalaistaa minun arvovaltaani?
Peijoonit!
Sitten kirjoitetaan sata kertaa: Opettaja On Aina Oikeassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)