Tietokirjoittamisen kurssin oppimistehtävä etenee h i t a a s t i mutta etenee kuitenkin. Tiedän, että vaikka kirjoittaisin sitä vain vähän joka päivä, se tulee silläkin tavalla valmiiksi.
Valmistuminen tietysti lykkääntyy tuota tuonnemmaksi ja siitä muistutankin itseäni vähän väliä. Jos ja kun aion suorittaa tutkinnon, on pakko tehdä työtä sen eteen. Kukaan muu ei tee sitä. Minulle(kaan) ei myönnetä armosta tutkintoja, ei edes sen takia, että olen niin vanha.
Palautin edellisen tehtävän tasan kaksi viikkoa sitten. Vaikka käyttäisin tietokirjoittamisen tehtävään vielä kaksi viikkoa, olisin kuitenkin tehnyt sen kuukaudessa. Viisi opintopistettä kuukaudessa tekee vuodessa 60 opintopistettä. Tahti on kohtuullinen. Itsenäisiä oppimistehtäviä ahkerasti tekemällä se tosin voisi olla paljon kovempikin.
Tällä kurssilla pohditaan esimerkiksi sitä, mitä tietokirjallisuus on. Se ei olekaan ihan niin yksiselitteinen asia kuin äkkiseltään luulisi.
Tietokirjallisuuden tehtäväkin on muuttunut.
Ostin joskus nuorena - osamaksulla - suomen kieltä eri kanteilta käsittelevän, kuusiosaisen kirjasarjan.
Käytän sarjaa edelleen. Kolme paksuinta on varpaitteni alla, kun istun kirjoittamassa.
Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijan opiskelupäiväkirja. Sivupoluilla kuljetaan kirjailijoiden jalanjäljillä ja puhutaan kirjoista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opintopisteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opintopisteet. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Jotain rajaa
Joskus tekee mieli sanoa todella rumasti. Esimerkiksi nyt.
Luin eräältä keskustelupalstalta vastauksia jonkun opiskelijan opintopisteiden kertymistä koskevaan kysymykseen. Opiskelija halusi tietää, onko realistista tavoitella tiettyä määrää pisteitä tietyssä ajassa (en muista määriä tarkkaan, mutta mielestäni ne olivat realistisia).
Vastaajien joukossa oli sekä asiallisia että niitä, joiden on pakko päästä kehumaan. Eräs superopiskelija vastasi näin: "Itse suoritin 65 opintopistettä kuudessa viikossa eikä tehnyt edes tiukkaa. Toki kävin myös töissä samaan aikaan".
Toki. Tokihan se näin menee.
Ei se minulta pois ole, jos joku ihan oikeasti on noin tehokas ja älykäs. Silti tekee mieli sanoa, että haista paska, senkin ylimielinen rotta.
Ikävien tuntemusteni taustalla on tietenkin se, että moiset huippuopiskelijat saavat minut tuntemaan itseni toivottoman hitaaksi ja tyhmemmäksi kuin uskoinkaan. Sillä jos minä yrittäisin kaapia kasaan 65 opintopistettä kuudessa viikossa, en tokikaan kävisi töissä samaan aikaan enkä silti pystyisi.
Voi tietysti olla, ettei koko juttu ole totta. Sitä kirjoittajaa se ei auta, sillä jos hän ei ole ylimielinen niin onpa valehtelija kuitenkin.
Muutenkin on kurja olo. Olen pitkästä aikaa kipeä. Ensin alkoi piinallinen yskä ja sitten valtava nuha. Ei muuten niin haittaisi, mutta tämä on se viikko, kun olen tehnyt ensimmäiset juttuni uuteen lehteen. Viime yönä, aina kun heräsin, mietin sitä, miten ihmeessä onnistun tekemään aamun haastattelun niin, etten saa kamalaa yskänkohtausta tai joudu koko ajan räkimään. Olin ihan oikeasti huolissani siitä.
Ihme kyllä, sitten kun menin töihin, kaikki sujui hyvin. Aivan kuin ei mitään tautia olisikaan. Ja loppupäivän olen kuitenkin ollut ihan raato.
Ehkä tämä oli todistus siitä, mihin luja tahto pystyy. Ehkä se pystyy uskomattomiin opintosuorituksiinkin.
Ehkä en vain tahdo tarpeeksi.
Tätä pitänee miettiä ensi yönä.
Luin eräältä keskustelupalstalta vastauksia jonkun opiskelijan opintopisteiden kertymistä koskevaan kysymykseen. Opiskelija halusi tietää, onko realistista tavoitella tiettyä määrää pisteitä tietyssä ajassa (en muista määriä tarkkaan, mutta mielestäni ne olivat realistisia).
Vastaajien joukossa oli sekä asiallisia että niitä, joiden on pakko päästä kehumaan. Eräs superopiskelija vastasi näin: "Itse suoritin 65 opintopistettä kuudessa viikossa eikä tehnyt edes tiukkaa. Toki kävin myös töissä samaan aikaan".
Toki. Tokihan se näin menee.
Ei se minulta pois ole, jos joku ihan oikeasti on noin tehokas ja älykäs. Silti tekee mieli sanoa, että haista paska, senkin ylimielinen rotta.
Ikävien tuntemusteni taustalla on tietenkin se, että moiset huippuopiskelijat saavat minut tuntemaan itseni toivottoman hitaaksi ja tyhmemmäksi kuin uskoinkaan. Sillä jos minä yrittäisin kaapia kasaan 65 opintopistettä kuudessa viikossa, en tokikaan kävisi töissä samaan aikaan enkä silti pystyisi.
Voi tietysti olla, ettei koko juttu ole totta. Sitä kirjoittajaa se ei auta, sillä jos hän ei ole ylimielinen niin onpa valehtelija kuitenkin.
Muutenkin on kurja olo. Olen pitkästä aikaa kipeä. Ensin alkoi piinallinen yskä ja sitten valtava nuha. Ei muuten niin haittaisi, mutta tämä on se viikko, kun olen tehnyt ensimmäiset juttuni uuteen lehteen. Viime yönä, aina kun heräsin, mietin sitä, miten ihmeessä onnistun tekemään aamun haastattelun niin, etten saa kamalaa yskänkohtausta tai joudu koko ajan räkimään. Olin ihan oikeasti huolissani siitä.
Ihme kyllä, sitten kun menin töihin, kaikki sujui hyvin. Aivan kuin ei mitään tautia olisikaan. Ja loppupäivän olen kuitenkin ollut ihan raato.
Ehkä tämä oli todistus siitä, mihin luja tahto pystyy. Ehkä se pystyy uskomattomiin opintosuorituksiinkin.
Ehkä en vain tahdo tarpeeksi.
Tätä pitänee miettiä ensi yönä.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Entinen kriitikko muistelee
Draamakurssi on valmis. Kaksikymmentä sivua ja noin 40 000 merkkiä lähti arvioitavaksi.
Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.
Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.
En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.
Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.
Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.
Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.
Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.
Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.
Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.
Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.
En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.
Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.
Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.
Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.
Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.
Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)