Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jyväskylän avoin yliopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jyväskylän avoin yliopisto. Näytä kaikki tekstit

perjantai 2. joulukuuta 2016

Yhteenveto: kannattiko opiskella kirjoittamista ja jos, niin miksi?

Mitä minulle jäi käteen näistä vuosista ja erityisesti kirjoittamisen perus- ja aineopinnoista? Se varmaan selviää vasta pitemmän ajan myötä, mutta jotain voin sanoa jo nyt.

Teenkö nyt parempia lehtijuttuja kuin ennen opintoja? En mielestäni.

Löysinkö kirjoittamisen ilon; aloittaessani toivoin, että löytäisin. Löysin hetkittäin, mutta mitään pysyvää iloa en tunne. Kirjoittaminen on yhtä puuduttavaa ja tahmeaa kuin ennenkin jos on ollakseen.

Tuliko minusta kirjailija? Pahus vieköön, ei tullut.*

Sainko paremmat valmiudet kirjailijan työhön? Sain, nyt ymmärrän paremmin, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen on. Tunnistan myös itsessäni ne tekijät, joiden takia ikiaikainen haaveeni kirjailijuudesta ei ole toteutunut.

Osaan nyt paremmin arvioida muiden tekstejä.

Olen ennenkin sanonut tämän ja sanon taas: kenenkään ei pidä luulla, että yliopistossa tehdään kirjailijoita. Tiedän, että joku luulee niin, kuvittelee, että kirjoittamisen opiskelijoiden tyyliä ja sanavalintoja ohjaillaan, mutta se ei taatusti pidä paikkaansa.

Kenen kannattaa pyrkiä opiskelemaan kirjoittamista? Kenen tahansa kirjoittamisesta kiinnostuneen tai kirjoittamista työssään tarvitsevan. Erityisesti sen, jolla on puolivalmis romaaniaihio, sillä genreenharjaantumiskursseilla kirjan hiomiseen saa paljon tukea ja siitä voi tulla valmis kirja. Jokaisen täytyy kuitenkin suorittaa monta kurssia ennen kuin siellä genreenharjaantumisessa ollaan.

Kannattiko opiskella kirjoittamista? Ehdottomasti.

* Tuli minusta sittenkin kirjailija. Tässä, ole hyvä. Myös äänikirjana.



tiistai 15. marraskuuta 2016

Mitäs nyt?

Vajaa kymmenen minuuttia sitten löin viimeisen pisteen kandidaattitaipaleeni viimeiseen työhön kun sain  Academic and Professional -kurssin portfolioni valmiiksi.

Aloitin tämän matkan syyskuussa 2013. En ole huippunopea, en edes nopea enkä taatusti mikään neropatti. Voin silti olla todella tyytyväinen itseeni juuri nyt. Aion olla.

Palautan portfolion torstaina, kun meillä on viimeinen kurssitapaaminen.

Englanninkielinen portfolioni sisältää varmasti virheitä. Pyysin vaativimmissa osissa apua tyttäreltäni, joka osaa englantia mallikkaasti: hän tarkisti tekstin, jonka kirjoitin. Osa teksteistä on suoraan minun koneeltani ilman ulkopuolista tarkistusta, joten niissä niitä virheitä sitten on. Olkoon.

Seuraava opiskeluun liittyvä työni on se, että kokoan kaikki todistukseni ja toimitan ne Jyväskylään sikäli kuin niitä ei siellä jo ole. Ensi keväänä pääsen - jos kielikurssit hyväksytään - anomaan opintosuoritusoikeutta Jyväskylän yliopistolta.

Vaan voi hyvänen aika sentään. Tein sen.

Mitäs nyt tehdään?

Ai niin, yksi neuvo vielä: jos olette nyt aloittamassa opiskelua, niin suorittakaa pakolliset kielikurssit heti. Sillä tavalla niistä on eniten hyötyä.

p.s. oikeastaan aloitin taipaleeni jo 2011 syksyllä, kun ilmoittauduin Turun avoimeen suomen kielen perusopintoihin. Mutta vasta, kun pääsin Jyväskylään kirjoittamisen perusopintoihin päätin tähdätä tutkintoon.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Voi kauheeta

Viime yön vietin fyysisesti omassa sängyssäni, mutta mieleni osallistui johonkin koulutuspäivään tai muuhun kokoontumiseen Jyväskylän yliopistossa. Tapahtui kaikkea kummallista, kuten:

- hukkasin selkäreppuni
- minulla oli selkäreppu
-myöhästyin jostain niin perusteellisesti, etten huomannut ollenkaan osallistua
- yritin mennä jonnekin viehättävää kävelypolkua pitkin

mutta

- käännyin takaisin, kun polku muuttui kapeaksi reunukseksi ison tiilirakennuksen seinällä eikä turvakaiteita ollut

Tämä ei ollut vielä mitään. Pahinta oli se, että opettajamme Nora Ekström onnistui lähettämään minulle kirjeen - vaikka siis olinkin hukassa jopa itseltäni - ja kirjeessä sanottiin, että:

"Jyväskylän yliopiston sisäisessä tutkinnassa on vakavasti arvioitu, että kandidaatintyösi arvosanaa on laskettava kakkoseen. Toivottavasti voit elää tämän asian kanssa."

Hyvä Jyväskylän yliopiston sisäinen tutkinta! Rakas Nora! En voi. En pysty. Armoa.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Varovasti kerron, että...




Tämä maisema jäi eilen taakseni kun kävelin Jyväskylän yliopiston Agorasta kohti rautatieasemaa. Jyväskylä-viikonloput on nyt käyty, ainakin tältä erää.

Aloitimme kandidaatintutkielmien opponoinnin perjantaina ja jatkoimme lauantaina. Oma työni oli viimeisenä. Mitään uusia kehittämisehdotuksia, sellaisia, joita en olisi jo tiennyt, ei tullut. Työn korjailu ei enää vaikuta arvosanoihin, mutta jos ja kun luovutamme ne yliopiston kirjastoon, on mukava, jos pisteet ovat oikeilla paikoilla. Mistä pääsenkin siihen, että lähdeviittausteni pisteet olivat väärin. Nyt, kun katson työtäni, en voi käsittää mitä olen ajatellut pisteitä roiskiessani.

Mitä tästä opimme?
Sen, että kun mielesi tekee painaa palautusnappia ja olet umpikyllästynyt omaan työhösi
malta mielesi
ja lue työ huolellisesti vielä kerran.

Tämä vinkiksi uusille opiskelijoille.

Saimme töistämme arvosanat ja kaikesta huolimatta sain omastani kiitettävän. Ehkä uskallan tämän tässä kertoa, vaikka arvosanoja ei ole vielä kirjattu opintosuoritusotteisiin. Arvosanaan vaikutti myös "huolellinen opponointi", kuten opettaja huomautti.

Olen tietysti tyytyväinen. Jopa onnellinen, jos oikein rohkeaksi heittäydyn.

Kirjoittamisen aineopinnoissa kandidaatintutkielma on ainoa, mitä ei voi tehdä etänä. Proseminaariin (4 op) ja Kandidaatintutkielmaan (6 op) jaettu jakso oli kuitenkin todella hyvin ja opiskelijaystävällisesti järjestetty: ryhmämme kokoontui fyysisesti Jyväskylässä vain kolme kertaa ja loput kokoontumiset hoidettiin Connect-istuntoina eli etänä. Säästimme aikaa ja rahaa mutta säilytimme tärkeän tuntuman ryhmään ja opettajaan. Kiittelimme järjestelyä jo paikan päällä eilen, mutta haluan vielä sanoa kiitos Jyväskylän yliopiston avoimelle yliopistolle ja opettajallemme Nora Ekströmille.

Terv. nimim. tyytyväinen opiskelija


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Viimeinen kurssitehtävä on palautettu

Palautin kirjoittamisen aineopintojen viimeisen kurssitehtävän, terapiakirjoittamisen noin kymmenen minuuttia sitten.

Miltä nyt tuntuu? Mitkä ovat fiilikset?

Väsyneet. Mitään suurta vapautumista ei tunnu. Ehkä se johtuu siitä, etten missään vaiheessa ole kokenut opiskelua ahdistavaksi enkä pakoksi. Opiskelu on ollut erittäin hyvä harrastus ja mitä parhainta ajanvietettä.

Ollaan kuitenkin rehellisiä: ei se aina ole niin hauskaa ollut, on kursseja, joiden suorittaminen on ollut hidasta ja tahmaista ja hankalaa. Mikään ei kuitenkaan ole ollut vaikeaa saati ylipääsemätöntä. Niin paitsi tietysti lauseoppi, mutta senkin sain sentään suoritettua kun aikani yritin. Lauseoppi kuului suomen kielen perusopintoihin, jotka suoritin Turun avoimessa ihan vanhanaikaisesti luennoilla istumalla ja tenttimällä.

Nyt minulta puuttuvat enää englannin pakolliset kurssit. Kandidaatintyöni lasken jo valmiiksi, vaikka se vaatii vielä vähän viimeistelyä.

Katsoin äsken opintosuoritusotettani ja laskin, kuinka monta erillistä kurssia olen suorittanut. Jyväskylän avoimessa niitä on 32 ja Turun avoimessa 5. Lisäksi yksi kesäyliopistosta ja kolme, joista ei vielä ole suoritusta. Puhekurssin suoritin jo lukiossa. Mitä tästä nyt tulee? 42. Opintopisteitä tulee lähemmäs 190, en ole ihan varma. Tarpeeksi kuitenkin.

Lysti on maksanutkin, tietysti. Avoimen kurssit ovat maksaneet 50-70 euroa kappaleelta, kesäyliopiston kielikurssit paljon enemmän. Virkamiesruotsiin anoin ja sain Journalistiliitolta apurahan. Kaikkiaan on tainnut mennä noin 2000 euroa. Kirjoja ei ole tarvinnut juuri ostaa, olenkohan koko aikana ostanut neljä tai viisi kirjaa. Kirjastosta saa, kun jaksaa etsiä ja varata ja odottaa. Eikä kaikkia kirjoja suinkaan tarvitse odottaa, suuren osan olen voinut noutaa suoraan hyllystä.

Se, mitä tällä ja koko muulla blogilla haluan sanoa, on se, että lähtekää ihmiset rohkeasti opiskelemaan jos yhtään tunnette kutsumusta! Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on tosi paljon eikä tähän tarvita muuta kuin ihan tavallinen pää. Ja sitten se toinen pää, jolla jaksaa istua.

Esimerkiksi tänään on erinomaisen sopiva päivä aloittaa.


lauantai 20. helmikuuta 2016

Pieni ravintola-arvostelu ja matkakertomus

Kotiuduin äsken Jyväskylästä. Kävin siellä esittelemässä tulevaa tutkimustani ja kuulemassa muiden esityksiä.

Menin jo eilen, vaikka olimme yliopistolla ainoastaan tänään. Matka on kuitenkin niin pitkä, ettei Jyväskylään kannata Turusta lähteä aamutuimaan, ei ainakaan, jos aikoo pysyä päivän hereillä. Olin perillä puoli viiden jälkeen iltapäivällä ja kävin ajankuluksi katselemassa kävelykadun kauppoja. Jyväskylän pieni keskusta on ihan viehättävä paikka ja kesällä uskoakseni oikeinkin viehättävä.

Yövyin tällä kertaa Hotelli Miltonissa.



Hotelli on hyvällä paikalla lähellä yliopistoa, osoite on Hannikaisenkatu 29. Maksoin tästä huoneesta 70 euroa ja olin tyytyväinen. Hotelli on siisti ja viihtyisä, aamiaisravintola oikein nätti. Aamiainen oli minun tarpeisiini hyvä vaikka pekonia ei ollut ja keitetyt kananmunat olivat kylmiä.

Tässä tämä pieni ravintola-arvostelu.

Tänään lauantaina ryhmämme kokoontui klo 10-15 yliopiston Agora-rakennuksessa. Jokaiselle oli varattu viisi minuuttia oman tutkimuksensa esittelemiseen minkä jälkeen siitä keskusteltiin.

Tutkimusselostukseni sai ymmärtääkseni ihan suopean vastaanoton. Sain myös hyviä neuvoja. Juuri nyt tunnen jopa intoa ryhtyä tekemään tutkimusta. Jokainen sai tällä kerralla yksilöllisen tehtävän, joka pitää olla valmiina ennen meidän seuraavaa connect-istuntoamme 15.3. Oma tehtäväni on kirjoittaa tutkimukseeni tulevaa teoriaosuutta ja määritellä ja selvittää käsitteet.

Ryhmässämme on enää kahdeksan jäsentä, yksi on jättänyt kesken. Harmi. Nyt, kun on päässyt jo näin pitkälle, olisi todella ikävää joutua lopettamaan.

Tämä kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheen seuraaminen voi ehkä aiheuttaa sen näköharhan, että kyseessä olisi jotain kovin monimutkaista ja sangen älyllistä toimintaa. Voin vakuuttaa, että monimutkaista tämä ei ole ja älyllisyyden puolesta ei kannata tuntea huolta. Jos minä tuolla pärjään, niin kyllä siellä pärjää kuka vaan.

Eikä tämä ole mitään vaatimattomutta, vaan realismia.
 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Kunhan kirjastot avautuvat

Joulu on osaltani juhlittu. Kaikki sujui hyvin ja perinteisesti lukuun ottamatta sitä, että kinkkupussi oli huolimattomasti asteltu ja kinkunrasvat pitkin keittiön lattiaa sekä sitä, että eräs pienimmistä jouluvieraista oksensi eteisen lattialle.  Ei siis mitään ihmeitä.

Ja nyt alkaa arki. Rakastan sitä!

Varasin aamulla ennen jouluvieraiden tuloa majapaikan seuraavaa Jyväskylän-reissua varten. Ostin myös junaliput. Viimekertainen yöpymispaikkani oli jo täynnä, joten päädyin tällä kertaa oikeaan hotelliin. Matka on edessä vasta helmikuussa. Silloin ollaan jo jaksolla KIKA419 eli kandidaatintutkielmaa tekemässä. Nyt teen vasta tutkimussuunnitelmaa.

Kunhan kirjastot taas avautuvat, käyn hakemassa muutamia kirjoja tutkielmaani varten.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi saada tutkinto valmiiksi ensi vuonna. Kursseja puuttuu enää noin neljä tutkielman lisäksi. Ainoa, mikä voi tuottaa hankaluutta, on englannin kurssi tai kurssit, niitä kun ei pääse koska tahansa suorittamaan enkä edes ole varma, pitääkö niitä suorittaa kaksi vai riittääkö yksi. Pitänee kysyä. Kysymällä asiat selviävät.

Nyt, kun vuosi on lähellä loppuaan, minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on todella loppuun kulutettu, hyvin käytetty.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Ensimmäistä kertaa yliopistolla

Proseminaarin aloitus on ohi, terveisiä vaan Jyväskylästä.

Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.

Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut  kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.

Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.

- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.

Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.

Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.




     Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.

Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.

Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.

Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tätä varten tänne halutaan

Olen nyt suorittanut 50 opintopistettä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja sekä muita opintoja niin paljon, että pisteitä on yhteensä 133.

Kirjoittamisen opiskelussa olen luullakseni nyt siinä vaiheessa, minkä takia Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin pyritään: on vihdoin mahdollisuus keskittyä oman tekstikokoelman tekemiseen.

"Tekstikokoelma" voi tosiaan olla kokoelma vaikka novelleja mutta se voi myös olla vaikka romaani. Ilman, että minulla on mitään todisteita asiasta väitän, että suuri osa Jyväskylään pyrkivistä haaveilee romaanin kirjoittamisesta.

Kuten eilen kerroin, ilmoittauduin heti runouskurssin jälkeen Aineopintojen tekstikokoelma -kurssille. Olin niin innoissani kurssista, etten saanut yöllä oikein nukuttuakaan (tuskin se johtui siitä vahvasti maustetusta grillimakkarasta, minkä käristin kakluunin hiilloksella ja söin viime töikseni ennen nukkumaanmenoa).

Olen jo aloittanut kirjoittamisen ja tehnyt ensimmäisen tehtävän melkein valmiiksi. Tehtävä ei ole pitkä, siinä pitää vain kertoa, mitä on aikeissa tehdä ja hahmotella se tuleva tekeminen. Tätä sanotaan suunnitelmaksi ja suunnitelma lähetetään sitten yliopistolle. Sieltä työlle nimetään sopiva ohjaaja ja kun hän on hyväksynyt suunnitelman, ryhdytään itse työhön.

En kerro, mitä aion tehdä, olen niin taikauskoinen. Sen voin kertoa, että romaani se ei ole.

Kirjoittaminen on vähän kuin avioliitto: onnistuu, kun oikein kovin tahtoo. Lahjakkuus ja teoriaoppi ovat tärkeitä, mutta jos ei ole tahtoa, valmista ei tule. Tarvitaan siis tahtoa ja sinnikkyyttä ja uskoa itseen.

Eräällä nettipalstalla - terveisiä vaan - keskustellaan Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoista. Siellä joku kertoi, ettei päässyt opiskelemaan ensimmäisellä yrityksellä ja sisuuntui siitä niin, että  hioi hakemustaan kokonaisen vuoden ja yritti uudestaan. Siinä voi jo aistia rutkasti tahtoa.

Itseensä uskominen on varsinaissuomalaiselle kamalan vaikeaa. Täälläpäin lapset kasvatetaan pelkäämään pahinta ja olemaan pitämättä meteliä. Kasvatettiin ainakin ennen.

On tosi vaikeaa oppia uskomaan, että voisi osata jotain hyvin. Siitä sain taas kerran muistutuksen, kun puhelimeni soi tänä aamuna. Toisessa päässä oli muuan ihminen, joka alkoi vuolaasti kiitellä minua erinomaisen ammattitaitoisesti tehdystä lehtijutusta.

Ja mitä tein minä?

Otin kiitokset varovasti vastaan, sillä olin IHAN VARMA, että kiittely on vain alkupehmennystä ja kohta tuo ihminen alkaa ladella, mikä kaikki jutussa on mennyt pieleen.

Ei siinä mikään ollut pielessä. Minulle siis soitettiin varta vasten pelkkien kiitosten takia.

Sittenkin on vaikea uskoa. Kyllä tässä nyt joku koira on haudattuna.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Suunnitelmat uusiksi

Vetkuttelin virkamiesruotsin kurssi-ilmoittautumisen kanssa niin kauan, että toukokuun kurssi on tullut täyteen. Ilmoittauduin elokuun kurssille. Minullahan on jopa apuraha odottamassa tuon kurssin suorittamista, joten on syytä mennä. Muutenkin on, tietysti.

Sain eilen arvion kirjallisuuden analyysikurssista. Verkkokurssi päättyy virallisesti vasta toukokuussa, mutta koska olen tehnyt kaikki tehtävät, oli opettajakin ollut ripeä ja antanut arvionsa. Sain nelosen. Nyt olen siis suorittanut myös kirjallisuuden perusopinnot, koskapa analyysikurssi oli viimeinen. Opintopisteita on nyt yhteensä 113.

Varauduin opiskelemaan ruotsia toukokuussa. Nyt suunnitelmani menevät uusiksi. Juuri nyt minulla ei ole työn alla muuta kuin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäinen kurssi, Kirjoittamisen tutkimus ja historia ja sekin on viittä vaille valmis. Mitähän kaikkea tässä nyt ehtisi?

Ruotsia täytyy kyllä kerrata. Taitoni ovat muodollisesti kohtalaiset, sillä kirjoitin muutaman vuoden takaisissa ylioppilaskirjoituksissa ruotsista M:n ja vain muutama piste erotti sen Eximiasta. Käytännön taitoni ovat kuitenkin lähes olemattomat. Jag heter Pirkko, jag är en flicka. Näillä ei pitkälle päästä, edes virkamiehenä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Yli esteiden

Lähetin kirjallisuuden analyysikurssin lopputehtävät äsken arvioitaviksi. Kurssi on nyt minun osaltani valmis, samoin kirjallisuuden perusopintokokonaisuus.

Pari päivää sitten sain postissa todistuksen kirjoittamisen perusopintojen suorittamisesta. Todistuksen saaminen on aina juhlallinen hetki, vaikka mikään tutkinto ei vielä olekaan valmis. Todistuskansiossani on jo aika nippu kaikenlaisia todistuksia. Kun lisäsin viimeisimmän kansioon, tutkin samalla vanhoja todistuksiani. Niinkin vanhoja kuin Kuloisten kansakoulusta 1960-luvulla saatuja. Silloin oli jonain vuonna todistukseen merkitty sekin, kuinka mones kyseinen oppilas oli luokan paremmuusjärjestyksessä. Olin sijalla 2-3.

Arvatkaa, mitä nyt mietin?

Kuka oli se ensimmäinen?

Kuka?

Tämä oli (puoliksi) leikkiä.

Muuten kuluneella viikolla ei ole tapahtunut suurta edistystä opintojen suhteen. Maanantaina olin lähdössä sinne oikeustieteellisen tiedekunnan kirjastoon, mutta jokin esti minua menemästä. Taisin olla huonovointinen. Tai ehkä satoi.

Tiistaina en mitenkään ehtinyt.

Keskiviikkona olin muuten kiireinen.

Eilen olin ohjaamassa kirjoittajakurssiani.

Nyt onkin jo perjantai, enkä tänäänkään voi.

Tästä sain aiheen pohdiskella niitä esteitä, joita opiskelijan on ylitettävä matkallaan kohti tutkintoa. Esteitä ja sitä, miten niistä pääsee yli.

Tuo oikeustieteellisen tiedekunnan käsikirjastossa oletettavasti oleva englanninkielinen immateriaalioikeuksia käsittelevä teos on nyt este. Pahimmassa tapauksessa tällainen este katkaisee opinnot kokonaan kun tekemättömyyden tekosyyt seuraavat toisiaan eikä ryhdistäytymistä tapahdu koskaan.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus on jossain määrin luonteenpiirre. Jo pienistä lapsista näkee, miten joku istuu esteen edessä parkumassa ja odottamassa apua siinä, missä toinen piltti menee raivokkaalla kekseliäisyydellä vaikka mistä.

Luovuttamisen helppous tai vaikeus lienee myös kytköksissä aikuisuuteen. Aikuinen pystyy yleensä tekemään ikäviäkin asioita, jos niistä on odotettavissa jotain hyötyä myöhemmin. Aikuisen aikakäsityskin on erilainen kuin lapsen, aika kuluu nopeammin eikä ikäväänkään työhön mene ikuisuutta. 

Juuri nyt minusta tuntuu, että voisin tehdä monia muitakin kiinnostavia asioita kuin opiskella. Tutkintoon on vielä matkaa ja juuri nyt se näyttää kovin vaivalloiselta.

Lupaan nyt itselleni, että lähden heti maanantaina etsimään sitä kirjaa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Mihin runoilija tarvitsee apurahaa



Harvoin mikään dokumentti on koskettanut yhtä paljon kuin eilen Teemalla esitetty Vivian Maierin salaisuus. Tarina salaperäisestä ja taitavasta katuvalokuvaajasta oli haikea, kaunis ja jotenkin pelottava: Maier on ollut jonkinlainen pimeällä puolella varustettu Maija Poppanen. Huh. Katsokaa Areenasta jos ehditte, tästä päivästä on vielä kuukausi aikaa.

Maier tallensi kuviinsa tavallista elämää. Tavallisen elämän tallentaminen on niin sanoakseni lähellä sydäntäni. Eikä se suinkaan ole vierasta monille muillekaan, katsotaan vaikka Facebookia.

Kirjoittaminen on hyvä tapa tallentaa elämää. Valokuva tosin on rehellisempi, se ei juuri valehtele.

Kirjoittakaa! Päiväkirjaa. Pieniä merkintöjä kalenteriin. Kirjeitä, joita ei lähetetä. Muistoja. Tarinoita. Jotain edes.

Ja säästäkää ne huolellisesti. Arvokkaampaa perintöä ette voi jättää.

Arkisempaa kirjoitustyötä tein äsken kun kirjoitin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisen kurssin tehtävää. Kurssin nimi on Kirjoittamisen tutkimus ja historia. Sain äsken valmiiksi osan, jossa kerron, miten nykytutkimus lähestyy kirjoittamista ja kirjoittajia. Luin sitä varten kaksi kirjaa, Juri Joensuun toimittaman Luovan lajin sekä Elina Jokisen väitöstutkimuksen Vallan kirjailijat.

Jokinen tutki sitä miten apurahat vaikuttavat kirjailijan työhön. Tulos ei yllätä, apurahoilla on tärkeä merkitys ja usein ne ovat jopa edellytyksenä kirjojen syntymiselle.

Selvä se. Kuinka moni pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä jos ei tiedä, saako siitä euroakaan? Ja jos saakin, saa  vuosien päästä ja hyvin vähän.

Olen joskus ilkeästi ja kateellisesti ajatellut, tainnut jopa sanoa ääneen, etteivät runoilijat sentään tarvitsisi pitkiä apurahoja. Ettei runoileminen voi millään olla niin vaativaa työtä, etteikö sitä pystyisi rahoittamaan tavallisella palkkatyöllä.

En ole runoilija, en siis tiedä. En tiedä sitäkään, olenko muuttanut mieleni.

Kirjailijoiden apurahat ovat muuten mielestäni perusteltuja ja välttämättömiä. On tietysti ikävää, että apurahojen ja satunnaistöiden varassa eläminen on epävarmaa, mutta mikä oikeastaan on varmaa?

Teatteriapurahoja olen joskus kritisoinut kovastikin, erityisesti niitä, joita annetaan harrastajateattereille. Käytäntö kun on ainakin ollut se, että kuka tahansa voi perustaa teatteriryhmän ja ryhtyä vaatimaan sille omia toimitiloja ja kaupungin avustuksia (tämä Turun näkökulmasta, josta omat kokemukseni ovat).

Mitä vikaa siinä sitten on? Eikö nuorten ihmisten hyviä harrastuksia pitäisikin tukea?

Pitäisi. Mutta mitä vikaa nuoret ihmiset näkevät siinä, että liittyisivät jo olemassa oleviin teatteriryhmiin? Ei jokaista seitsenvuotiasta varten uutta kouluakaan perusteta, kyllä ne joutuvat menemään kiltisti jo toimiviin kouluihin.

Mutta nyt eksyin aiheesta, anteeksi.

Kirjallisuuden verkkokurssin viimeisen ryhmätehtävän deadline on tänään. Ryhmämme on analysoinut Canthin Työmiehen vaimoa. Nyt täytyy kyllä sanoa, että analyysi on sujunut laiskanpuoleisesti. 

Muuten kirjallisuuskurssilla on jäljellä enää lopputehtävä, runo- ja novellianalyysi. Olen jo tehnyt ne mutta en vielä palauttanut.

Seuraavaksi selvitän, missä sijaitsee Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto. Se on nimittäin ainoa paikka, missä pääsen lukemaan kirjaa, jota tarvitsen kirjoittamiskurssin seuraavaa tehtävää varten. Niitä - kirjoja - on Turussa yksi kappale eikä sitäkään anneta lainaksi.

Tämmöistä. Monitieteellistä.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kohti aineopintoja

Kirjoittamisen perusopinnot ovat nyt valmiit. Sain tänään arvion kuunnelmastani ja koska mukana oli myös numero, kyse ei ollut mistään välipalautteesta vaan lopullisesta tuomiosta. Kuunnelmani sai nelosen. Laskin, että perusopintojeni yleisarvosanaksi tulee niin ikään nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.

En tiedä, voinko ilmoittautua aineopintoihin jo nyt vai pitääkö minun odottaa jotain. Koska en tiedä, kysyin sitä äsken sähköpostilla. Kysyminen on hyvä keino kun ei tiedä jotain.

Aina ei kuitenkaan kehtaa kysyä. Arvatkaapa, mitä minun olisi tehnyt mieli kysyä draamaopettajalta joka arvioi kuunnelmani? Arvaatte varmasti; olisin kovasti halunnut tietää, näkeekö opettaja kuunnelmassani mitään mahdollisuuksia sen suhteen, että se voitaisiin joskus esittää julkisesti.

Olisin ihan kauheasti halunnut tietää tämän mutta en kehdannut kysyä. Ettei se opettaja vain olisi kuvitellut, että tässä julkisuuden saati rahan perässä ollaan.

Ihan tyhmää. Ettei iso ihminen kehtaa.

Tämmöisellä asenteella ei ikinä tulla miksikään. Eikä ole tultu.

Muistan aina tarinan - tämä on totta - nuoresta miehestä, joka tarvitsi kesätöitä. Erääseen asfalttifirmaan etsittiin lehti-ilmoituksella kokenutta lanakuskia. Nuorukainen kysyi paikkaa ja sai sen.

Oliko hän kokenut lanakuski? Kaukana siitä, tuskin tiesi, mikä lana on. Mutta hänellä oli rohkeutta tarjoutua olemaan kokenut lanakuski.

Tästä voisimme kaikki ottaa opiksemme. Onko muka parempi olla häveliäs ja arka ja lymyillä yksin kotona kuin tarjoutua olemaan jotain muuta ja katsoa, kuinka käy?

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Kirjoittamisen perusopinnot paketissa; mitä kaikkea tuli tehtyä?

Perusopintojen viimeisen kurssin oppimistehtävä, kuunnelma, lähti äsken arvioitavaksi yhdessä oppimispäiväkirjan kanssa. Jos en saa enää muutosehdotuksia vaan arvosanan, perusopinnot tulivat valmiiksi.

Koska luulen, että jotkut ovat kiinnostuneita perusopintojen sisällöstä ja työn määrästä, laitan tähän pienen selostuksen siitä mitä on tehty.

Aloitin viime vuoden elokuun lopulla. Olen suorittanut kuusi viiden opintopisteen kurssia, ensimmäistä lukuun ottamatta itsenäisesti. Johdantokurssi oli pakko suorittaa verkkokurssina.

Olen kirjoittanut noin 136 sivua, yhteensä 193659 merkkiä (ilman välilyöntejä). Tästä puuttuvat johdantokurssin työt.

Tehtävissä on ollut paljon valinnanvaraa. Minä valitsin kirjoitettaviksi muun muassa novelleja ja kertomuksia, romaanialoituksen, elämäkerran ja kuunnelman. Lisäksi olen tehnyt elokuva-, näytelmä- ja novellianalyysin, pohtinut faktan ja fiktion eroja, analysoinut erilaisia kertojia ja kertomisen näkökulmia, kirjoittanut runon ja tehnyt henkilöhaastattelun. Paljon muutakin olen kirjoittanut, kaikkea en muista.

Kirjoitettu sivumäärä tuntuu yllättävän vähäiseltä.

Tehtävät on arvosteltu nopeasti, useimmiten arvio on tullut viimeistään kahden viikon kuluttua palautuspäivästä. Palaute on ollut perusteellista ja rakentavaa. Jos muuten on ollut kysyttävää, opettajat ovat vastanneet sähköposteihin viipymättä. Kaikki muukin on toiminut hyvin, tarkoitan esimerkiksi verkkokurssia ja nettiin ladattujen materiaalien löytämistä ja aukeamista. Tehtävien palauttamisjärjestelmää on helppo käyttää.

Hain kirjoittamisen opintoihin jotta tulisin paremmaksi kirjoittajaksi ja löytäisin kirjoittamisen ilon. Ainakin jälkimmäinen tavoite on hetkittäin toteutunut, ensimmäisestä en vielä tiedä.

Kenelle kirjoittamisen opiskelu sopii? Tietysti kenelle tahansa joka on kiinnostunut kirjoittamisesta, mutta erityisesti opettajille ja toimittajille ja kaikille, joille kirjoittaminen on ammatti nyt tai tulevaisuudessa.

Opiskelu on ollut sekä helppoa että vaikeaa. Välillä on ollut tehtäviä jotka ovat tuntuneet vaikeilta ja jopa vastenmielisiltä.

Mitä seuraavaksi? Aineopintoihin, heti, kun saan perusopintojen todistuksen.   

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuinka kirjoitan kuunnelman

Tämä ei ole mikään kuunnelmankirjoitusopas, vaikka otsikosta voi niinkin päätellä. Otsikko on ennemminkin kysymys kuin vastaus.

Sain draamakurssista nelosen ja samalla siunauksen suunnitelmalle, jossa hahmottelin viimeisen kurssin tehtävääni. Aion siis kirjoittaa kuunnelman.

Tehtävä tuntuu juuri nyt mahdottomalta. En kuitenkaan sure sitä sillä tiedän, että pian helpottaa. Kun joku kirjoitustehtävä tuntuu vaikealta lohdutan itseäni ajattelemalla, että koskaan mikään kirjoitustyö ei ole jäänyt tekemättä sen takia, etten olisi keksinyt mitään. Tuskin nytkään jää.

Kuunnelmani on jo nyt ollut prosessi. Kirjoitin proosakurssilla pienen tarinan, josta en aikonut tehdä sen enempää. Työn arvioinut opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli kiinnostava ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Niinpä jalostin tarinastani draamakurssilla kuunnelma-aihion ja kirjoitin pari kohtausta.

Kun odotin palautetta draamakurssin tehtävästä luin joitain kuunnelmaselostuksia ja -arvioita. Niissä tunnuttiin puhuttavan niin taidokkaista töistä, että menetin jo uskoni omaan kuunnelmaideaani. Se alkoi tuntua liian yksinkertaiselta ja myös vanhanaikaiselta. Uskoni palasi, kun draamakurssin opettaja nimitti palautteessa ideaani "kiinnostavaksi" ja "herkulliseksi". 

Tästä kirjoittamisessa paljolti on kysymys: uskosta omiin ideoihin. Täytyy uskaltaa valita monien, tulevien ja menevien ideoiden joukosta yksi ja sitten uskoa siihen.

En vielä tiedä, voinko kirjoittaa kuunnelmani valmiiksi. Tehtävän sivumäärä on rajattu ja saattaa olla, että sivuja tarvittaisiin enemmän kuin niitä on lupa käyttää. Annetulla määrällä pääsen kuitenkin pitkälle.

Kunhan nyt ensin aloittaisin.


perjantai 14. helmikuuta 2014

Asioilla on taipumus järjestyä

Otsikko on yksi lempilauseistani. Uskon siihen lujasti ja olen monta kertaa kokenut sen todeksi. Kuten nyt.

Mietin pari päivää sitten työasioitani. Olen viime kuukausina keskittynyt enemmän opiskeluun kuin työntekoon ja se tietysti näkyy pankkitilillä. Nyt oli aika tehdä asialle jotain.

Siinä pohtiessani päähäni pälkähti soittaa erääseen paikkaan ja kysyä, olisiko heillä minulle käyttöä. Ja kuinka ollakaan, heillä oli käyttöä juuri minunlaiselleni työntekijälle. Ihminen jolle soitin, sanoi, että kysymykseni tuli kuin taivaan lahjana.

Ei hassumpaa olla taivaan lahja jollekin.

Muutenkin on ollut myötätuulta. Anoin Journalistiliitolta apurahaa kesäyliopiston virkamiesruotsin kurssiin ja sain sen. Sinne sitten toukokuussa.

Lasken opintopisteitäni ja suunnittelen tulevaisuutta. Juuri nyt olisi hyvää aikaa suorittaa yhtä ja toista, mutta kirjallisuudessa sen paremmin kuin kirjoittamisessakaan en pääse eteenpäin. Kirjallisuuden verkkokurssi kestää vääjäämättä aikansa enkä vielä ole saanut lupaa aloittaa kirjoittamisen tekstikokoelmaa. "Lupa" tarkoittaa sitä, että opettaja hyväksyy suunnitelmani.

Selasin kurssitarjontaa ja siellä olisi paljon kiinnostavaa. Olen tähän asti pysynyt uskollisesti yhdellä polulla mikä tarkoittaa sitä, että kun olen aloittanut jonkin aineen perusopinnot, olen vienyt ne johdonmukaisesti loppuun mihinkään poikkeamatta. Olisiko nyt poikkeamisen aika?

Seuraavaksi yritän selvittää, miten saisin uutisotsikot ja muut sen semmoiset näkymään näytölläni ruotsiksi. Tuossa yläreunassa vilkkuu nytkin vaihtuvia otsikoita ranskaksi. En muista, minkä takia olen valinnut ranskan mutta huomaan, että olen alkanut ymmärtää noista otsikoista yhtä ja toista.  

 

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Löysä viikko

Nyt en ole voinut tehdä opiskelujen eteen juuri mitään. Lähetin valmiin draamakurssin arvioitavaksi ja heti sen perään suunnitelmani viimeistä kurssia, tekstikokoelmaa varten. Tämä kurssi alkaa siten, että ensin tehdään suunnitelma siitä, mitä aiotaan tehdä ja vasta sitten, kun se on arvioitu ja työlle on osoitettu ohjaaja, pääsee tekemään.

Suunnitelmaani ei ole vielä vastattu mitään. Haluan kirjoittaa kuunnelman, joten draamasta nytkin on kyse.

Kirjallisuuden analyysin verkkokurssi alkoi maanantaina. Olen tehnyt kaikki tehtävät, joten nyt ei tosiaankaan ole mitään opiskeluun liittyvää työn alla.

Verkkokurssit tuntuvat aika helpoilta. Tosin kokemukseni on hyvin pieni kun aikaisemmin olen suorittanut vain yhden verkkokurssin. Tämän toisen verkkokurssin ensimmäisen viikon tehtävänä oli analysoida Sylvia Plathin runo Aamulaulu ja keskustella siitä ryhmässä. Lisäksi piti vastata tehtävään, jossa kysyttiin selitystä kolmeen runoihin liittyvään käsitteeseen. Huomenna näen uudet tehtävät.

Itsenäiseen työskentelyyn eli oppimistehtävien tekemiseen verrattuna verkkokurssilla tuntee pääsevänsä helpolla. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että tehtävien tekemiseen on varattu paljon aikaa; kurssi päättyy vasta vapun tienoilla. Itsenäisten tehtävien kanssa on aina olevinaan kiire.

On ylellistä, että meillä Suomessa on näin paljon vaihtoehtoja opiskella. On päivä- ja iltaopiskelua, lähi-, etä- ja verkko-opetusta. Jos on halua opiskella on vain harvoja syitä, joiden takia se olisi mahdotonta.

Toinen asia onkin sitten se, mitä varten tässä opiskellaan, kun kenelläkään ei kohta ole töitä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Entinen kriitikko muistelee

Draamakurssi on valmis. Kaksikymmentä sivua ja noin 40 000 merkkiä lähti arvioitavaksi.

Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.

Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.

En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.

Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.

Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.

Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.

Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.

Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.  




keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Romaanin kirjoittamisesta

Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.

Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.

Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.

Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.

Tämä on se Juttu.

Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.

Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.

Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.

Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.

Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta

Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.

Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.

Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.

Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.

Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.

Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.

Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.

Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.

Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.

Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.

Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.

Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.

Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin  sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen.  Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.

Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).

Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.

Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.

Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.