Lähetin tutkintohakemuksen

Tänään lähetin hakemuksen humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnosta. Vielä perjantai-illalla lähetin tiedekuntaan todistukset suorittamistani kieliopinnoista, sillä jostain syystä en onnistunut ensimmäisellä lähetyksellä todistamaan niitä tarpeeksi. En siltikään, vaikka minulla on kielikeskuksen päätös siitä, että Turussa suorittamani opinnot hyväksytään Jyväskylässä.

Ehkä lähetin aluksi jonkun väärän paperin ja mitäpä sillä enää on väliä. Tänään kuitenkin opintosuoritusotteeni oli päivittynyt ajan tasalle eli siihen malliin, että minulla on 183 opintopistettä ja oikeus hakea tutkintoa.

Hakemuksen teko oli helppoa, tein sen sähköisesti Korpissa. Nyt sitten vain odotan päätöstä.

Kun aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa, en tiennyt tämän päättyvän tutkintoon. En kai edes tiennyt, että avoimen väylän kautta on mahdollista opiskella näinkin pitkälle. Aloin vain opiskella aikuiskasvatustiedettä syistä, joita en enää jaksa muistaa. Nyt kuitenkin näen, että kaikki, mitä olen tehnyt, on ollut hyödyllistä ja kaikesta huolimatta myös johdonmukaista. Elämässä menee usein näin, ainakin minulla on mennyt.

Opiskelutaipaleellani ei edes ole mitään harhapolkuja. Perusopinnot aikuiskasvatustieteestä, suomen kielestä, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Kirjoittamisen aineopinnot. Pakolliset kieli- ja viestintäopinnot. 183 op. Siinä kaikki.

Juuri nyt minusta tuntuu, etten kykenisi opiskelemaan yhtään mitään. Luin iltalehdestä, että minulla on aivojumi. Tai ei siellä kirjaimellisesti niin  sanottu, minä tulkitsin sen niin ja sitä se on.

Aivojumi. Se on vakavaa.

Maturiteetti on tehty -ainakin kertaalleen

Palasin äsken Jyväskylästä, jossa kävin yliopistolla tekemässä maturiteetin eli kypsyyskokeen.

Löysin helposti oikean salin mutta en tietenkään ottanut mitään riskejä asian suhteen: olin oven takana puolitoista tuntia ennen sen aukeamista.

Aihe, jonka omasta kirjekuorestani löysin, kuului. "Kirsti Ellilän kirjailijantie". Kandidaatintyössäni haastattelin Ellilää.

Tehtävä oli helppo ja sain aika nopeasti konseptin täyteen viimeistä ruutua myöten. Harmi vain, että kun sitten lähdin pois ja kävelin taas kohti keskustaa, tajusin, etten laittanut kirjoitelmaani otsikkoa. Maturiteettiohjeiden ensimmäinen kohta taitaa koskea hyvää otsikointia.

Perästä kuuluu. Jyväskylän-reissu oli muutenkin vähän epäonninen, sillä taidan olla hiukan kipeä. Siellä kalliissa hotellihuoneessa, josta aiemmin kerroin, hikoilin, palelin, valvoin ja odotin tuskaisesti aamua päästäkseni pois. Ei ollut yhtään kivaa.

Jyväskylässä on muuten silmiinpistävän paljon katujuoppoja. Aamulla, kymmenen maissa näin esimerkiksi kävelykadulla kolme nuorta miestä tai lähes vielä poikaa selkeästi juovuksissa kaljakantamusten kanssa. Nuorukaiset eivät näyttäneet miltään pitkäksi venähtäneistä opiskelijabileistä tulevilta humanisteilta vaan ihan alan miehiltä.

Freelancer syö eväitä

Siivosin auton tänään pitkästä aikaa. Pieni Rouge Lucifer oli surkeassa kunnossa jo pitemmän aikaa eikä todellakaan vastannut sitä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että auto on ollut naisen omistuksessa. Tai siis ainakin kuvittelen, että sillä tarkoitetaan erityistä siisteyttä tai sellaista.

Ajan töiden perässä välillä aika pitkiä matkoja. Nykyään minulle on tullut tavaksi pitää mukana juomapulloa ja mielellään myös jotain syötävää. Tämä on ihan viime vuosien ilmiö, aikaisemmin ei tullut edes mieleen, että reissuun pitäisi ottaa muuta kuin kameralaukku ja lehtiö,

Muutos näkyy vyötäröllä, mutta se on toinen juttu.

Auton lattialla oli vaikka mitä. Olen erikoisen mieltynyt juustoriisikakkuihin ja niistä tulee kamalasti murusia. Yhden kuplajuomapullon onnistuin sihauttamaan päälleni ja pitkin penkkejä. Tyhjiä pulloja ja käärepapereita kertyy.

Tällaisessa työssä on vaikea syödä terveellisesti tai säännöllisesti. Nytkin auton hansikaslokerossa on vajaa paketti tavallisia riisikakkuja. Ostin ne, kun kaupassa ei ollut muita. Puisevaa syötävää, ihan kuin pahvia nakertaisi. Siksipä niitä siellä hansikaslokerossa vielä onkin.

Autoa siivotessa voi tehdä löytöjä. Minä löysin tänään varoituskolmion ja vararenkaan - olenkin ihmetellyt, missä se mahtaa olla.

Kirjoittamisesta ei ole mitään kerrottavaa. Eikä oikein mistään. Välillä tekisi mieli pistää lappu luukulle, mutta sitten ajattelen, että haluan pitää tätä blogia ainakin siihen asti kun saan yliopistosta todistuksen suoritetusta tutkinnosta. Sitä vartenhan olen tätä kirjoittanut, kertonut tästä matkasta. Toinen juttu on seurata loppuun asti mitä kirjojen käsikirjoituksille tapahtuu. Molemmat ovat vielä yhdellä kustantajalla, ovat olleet jo reilusti yli vuoden.

Olisi hauska tietää, mitä opiskelukavereiden käsikirjoituksille kuuluu. Ovatko he jo saaneet ne valmiiksi? Tiedän, että jotkut samaan aikaan genreenharjaantumiskurssilla olleet kirjoittivat romaania.

Etäopiskelun ikävä puoli on se, ettei opi yhtään tuntemaan niitä, jotka ovat samoilla kursseilla ja joita ei koskaan näe.

Yhteishaku on tehty

Tänään ajattelin myötätunnolla esiäitejäni ja -isiäni, joiden työviikko oli kuusipäiväinen. Kulunut viikko on ollut minulle poikkeuksellisen työntäyteinen, vaikka siihen sisältyi jopa yksi vapaapäivä jonka vietin hyvän ystäväni luona. Joka päivälle on kuitenkin riittänyt paljon ohjelmaa, eikä tahti suinkaan ole hiljentymässä.

Työn sankari puhuu.

Keskiviikkona alkoi korkeakoulujen yhteishaku. Osallistuin siihen heti eli hain Jyväskylän yliopiston Humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan kirjoittamisen kandidaattiohjelmaan. Haen ns. Avoimen väylän kautta, mikä tarkoittaa sitä, että olen jo tehnyt kaikki tarvittavat opinnot avoimen yliopiston puolella. Jos (ja kun) minut hyväksytään, olen hetken yliopiston kirjoilla voidakseni suorittaa puuttuvan maturiteetin ja saadakseni tutkinnon valmiiksi.

Pitäisikö tuo kun sittenkin poistaa? Jos joku menee kumminkin pieleen.

Nyt täytyy vielä kopioida todistus Turussa suoritetuista suomen kielen opinnoista ja lähettää se Jyväskylään hakemuksen liitteeksi.

Selkeää ajattelua monimutkaisten asioiden äärellä

Opiskelu tuntuu jo vanhalta jutulta. Yliopiston sivuille on kuitenkin pakko palata, sillä korkeakoulujen yhteishaku lähestyy. Minun on siis haettava Jyväskylän yliopiston humanistiseen tiedekuntaan, vaikka olen jo tehnyt kaikki opinnot. Tiedekunta sitten myöntää tutkinnon toivottavasti.

Vietin taas tovin jos toisenkin etsimällä selkeää tietoa siitä, pitääkö minun todistaa Turussa tehdyt suomen kielen opinnot ennen vai jälkeen hakulomakkeen lähettämistä ja kun joka tapauksessa täytyy jonnekin todistaa, niin miten ja millä? Luulen nyt olevani selvillä.

Viime päivinä olen ajatellut - selkeämmin kuin ennen - sitä, että minkä tahansa kirjoittamisen lajin valitseekin, siihen kannattaa keskittyä.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että jos haluaa kirjailijaksi, ei kannata haaveilla toimittajan työstä. Saati ryhtyä siihen.

Vierestä viedään

Tämäkin on nyt tapahtunut: sain edellispäivänä Tammelta hylsyn. Tänään facebookissa kurssikaveri kertoi omasta kustannussopimuksestaan Tammen kanssa.

Onnittelin. Osaan jotenkin kuvitella, miten valtavan suuri päivä tämä on tuoreelle kirjailijalle.

En ole kateellinen. Varmaan olisin, jos kurssikaveri olisi kaltaiseni viisikymppinen nainen, melkein kuin minä, joku, joka voisin olla minä, mutta nyt ei ole. Kyseessä on nuori mies. Hyvin lahjakas, ahkera nuori mies. Hän on kustannussopimuksensa ja ilonsa ansainnut.

Halusin vain kertoa tämän. Kirjoittamisen opiskelijan kannattaa varautua siihen, että kirjoittamisen opiskelijoista tulee kirjailijoita, mutta ei välttämättä sinusta.

Eikä ehkä minustakaan.

Yhteenveto: kannattiko opiskella kirjoittamista ja jos, niin miksi?

Mitä minulle jäi käteen näistä vuosista ja erityisesti kirjoittamisen perus- ja aineopinnoista? Se varmaan selviää vasta pitemmän ajan myötä, mutta jotain voin sanoa jo nyt.

Teenkö nyt parempia lehtijuttuja kuin ennen opintoja? En mielestäni.

Löysinkö kirjoittamisen ilon; aloittaessani toivoin, että löytäisin. Löysin hetkittäin, mutta mitään pysyvää iloa en tunne. Kirjoittaminen on yhtä puuduttavaa ja tahmeaa kuin ennenkin jos on ollakseen.

Tuliko minusta kirjailija? Pahus vieköön, ei tullut.

Sainko paremmat valmiudet kirjailijan työhön? Sain, nyt ymmärrän paremmin, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen on. Tunnistan myös itsessäni ne tekijät, joiden takia ikiaikainen haaveeni kirjailijuudesta ei ole toteutunut.

Osaan nyt paremmin arvioida muiden tekstejä.

Olen ennenkin sanonut tämän ja sanon taas: kenenkään ei pidä luulla, että yliopistossa tehdään kirjailijoita. Tiedän, että joku luulee niin, kuvittelee, että kirjoittamisen opiskelijoiden tyyliä ja sanavalintoja ohjaillaan, mutta se ei taatusti pidä paikkaansa.

Kenen kannattaa pyrkiä opiskelemaan kirjoittamista? Kenen tahansa kirjoittamisesta kiinnostuneen tai kirjoittamista työssään tarvitsevan. Erityisesti sen, jolla on puolivalmis romaaniaihio, sillä genreenharjaantumiskursseilla kirjan hiomiseen saa paljon tukea ja siitä voi tulla valmis kirja. Jokaisen täytyy kuitenkin suorittaa monta kurssia ennen kuin siellä genreenharjaantumisessa ollaan.

Kannattiko opiskella kirjoittamista? Ehdottomasti.

Viimeistä viedään, niin luulen

Olen ilmoittautunut viimeiselle kurssille joka minun vielä pitää suorittaa ennen kuin voin anella tutkinnonsuoritusoikeutta Jyväskylän yliopistolta.

Tai ainakin luulen, että näin on. Tarkoitukseni oli mennä englannin tekstinymmärtämiskurssille, mutta koska sellaista ei järjestetä ensi syksynä Turun avoimessa, ilmoittauduin English Adacemic Skills -taijollekinsellaiselle. Toivottavasti se kelpaa eikä siitä ainakaan haittaa ole. Jos ei kelpaa, menen sitten sille toiselle kun se taas on ohjelmassa.

Kurssi pidetään torstaisin, kerran viikossa ja se kestää syyskuusta marraskuuhun. Järjestin jo keväällä kansalaisopiston kirjoittajakurssini alkamaan torstaisin puolilta päivin, jotta ehdin Uudestakaupungista Turkuun illaksi.

Olen nyt saanut viettää kesää opiskelusta vapaana. Ei se missään näy, jos ajatellaan jotain puutarha- tai muita harrastusasioita, mutta olen sentään ehtinyt lukea kaikenlaista.

Tuntuu jo syksyltä. Ei ihan vielä tarvitsisi.

Voi kauheeta

Viime yön vietin fyysisesti omassa sängyssäni, mutta mieleni osallistui johonkin koulutuspäivään tai muuhun kokoontumiseen Jyväskylän yliopistossa. Tapahtui kaikkea kummallista, kuten:

- hukkasin selkäreppuni
- minulla oli selkäreppu
-myöhästyin jostain niin perusteellisesti, etten huomannut ollenkaan osallistua
- yritin mennä jonnekin viehättävää kävelypolkua pitkin

mutta

- käännyin takaisin, kun polku muuttui kapeaksi reunukseksi ison tiilirakennuksen seinällä eikä turvakaiteita ollut

Tämä ei ollut vielä mitään. Pahinta oli se, että opettajamme Nora Ekström onnistui lähettämään minulle kirjeen - vaikka siis olinkin hukassa jopa itseltäni - ja kirjeessä sanottiin, että:

"Jyväskylän yliopiston sisäisessä tutkinnassa on vakavasti arvioitu, että kandidaatintyösi arvosanaa on laskettava kakkoseen. Toivottavasti voit elää tämän asian kanssa."

Hyvä Jyväskylän yliopiston sisäinen tutkinta! Rakas Nora! En voi. En pysty. Armoa.

Hidasälyinen huipulla

Suoritusmerkintä englannin suullisesta kurssista on tullut. Kurssista sai vain hyväksytyn tai hylätyn ellei erikseen pyytänyt arvosanaa. En pyytänyt - olisiko ehkä pitänyt?

Kandidaattiryhmämme ja -seminaarimme loppukeskustelu Optimassa on käyty. Kerrassaan mitään ei ole nyt tehtävissä. Se tarkoittaa myös sitä, ettei minulla ole kovin kummoista kerrottavaa täällä blogissa ellen sitten eksy vallan sivuraiteille. Mietin jo blogin lopettamistakin mutta sitten ajattelin, etten voi tehdä sitä kun joku ehkä haluaa tietää, mitä niille kustantamoissa edelleen makaaville käsikirjoituksilleni lopulta tapahtuu.

Uskokaa pois, sen minäkin haluan tietää, totisesti. Odotellaan siis yhdessä ja yritetään kuluttaa aikaa.

Optimassa meidän opettajamme onnitteli minua siitä, että olen saanut aineopinnot päätökseen. Itse en osannut ajatella, että tämä olisi vielä onnittelujen arvoinen asia, odotan niitä vasta sitten, kun saan joskus todistuksen tutkinnon suorittamisesta.

Tarkemmin ajatellen asia kumminkin on onnittelujen väärti. Olen nyt saanut - paljon ja perusteellisesti - parasta kirjoittamisen opetusta mitä Suomessa voi.

Pahus vieköön. Niin muuten olen.

Mitä ihmettä nyt teen?

Tänään olisin halunnut mennä kesäterassille ja juoda yhden jääkylmän siiderin tai peräti lasin kuohuviiniä. Tai sitten olisin halunnut kävellä jokirantaa ja ostaa jäätelökioskilta pehmiksen, istua penkille, syödä ja katsella ihmisiä kaikessa rauhassa.

Tänään minä olisin halunnut ihan vähän juhlia, sillä tänään oli viimeinen kerta englanninkurssilla ja nyt edessä ei ole mitään ennen syyskuuta, jolloin toivottavasti olen taas englantia opiskelemassa.

En kumminkaan juhlinut, syistä, jotka eivät tähän kuulu. Tulin kotiin, lojuin vähän aikaa television edessä ja aion pian mennä nukkumaan. Jostain iski ihan kauhea väsymys mikä ehkä johtuu siitä tiedosta, että olen opiskellut tauotta syksystä 2011 ja nyt edessä on ainakin kolmen kuukauden tauko. Tahti nyt ei ole ollut mitenkään kova, mutta on siinä sentään siinäkin ollut tekemistä.

Olen nyt opiskellut kirjoittamista yhteensä 90 opintopisteen verran, suomen kieltä 25 op, kirjallisuutta 30 op, aikuiskasvatustiedettä 25 op ja lisäksi kieliopinnot.

Nyt toivon, että kaikki opittu tiivistyy minun päässäni joksikin suurenmoiseksi joka vaatii päästä ulos ja kansien väliin enkä minä voi tehdä mitään muuta kuin antaa sen tulla.

Oi. Voisiko niin käydä?

Tai jos ei suurenmoiseksi, niin joksikin edes.

Mitä minä todella haluan

Palautin äsken lopullisen version kandidaatintyöstäni. Korjasin väärässä paikassa olleet pisteet (toivon mukaan) oikeisiin paikkoihin ja siistin työtä vähän muutenkin. Nyt, kun olen palauttanut sen Koppaan en aio ajatella koko asiaa. En, sillä keksisin kuitenkin jonkun asian, joka olisi pitänyt vielä korjata.

Kandidaatintutkielmajakso ei kuitenkaan ole lopussa. Käymme vielä loppukeskustelun Optimassa, se korvaa tällä kertaa oppimispäiväkirjan.

Odotan jotain helpotuksen tunnetta, mutta epäilen, ettei sellaista tule. Sen sijaan ehkä tulee polte uusiin opintoihin, vaikka olen jo monelle sanonut, etten aio jatkaa maisteriopintoihin. Eikä niihin pääseminen tietenkään edes olisi varmaa.

Opiskelu on miellyttävän työlästä ja asiallisen tuntuista hommaa. Siinä ei ehdottomasti ole mitään vikaa. Mutta onko se sitä, mitä minä todella haluan tehdä vai vain sen todella halutun aloittamisen välttelyä? Miksi minä edes opiskelen kirjoittamista kun en tee sitä ainakaan siksi, että voisin opettaa kirjoittamista muille?

Opettaakin voin ja onhan se jopa hauskaa, mutta kyllä minä ennen muuta haluan osata itse kirjoittaa.

Viimeinen palaute tuli tänään

Pieniä kuulumisia:

sain terapiakirjoittamisen kurssista palautteen. Arvosana on kolmonen ja palaute tosi lyhyt. Opettajia taitaa jo kevät painaa, ketäpä ei.

Englanninkurssilla käsittelimme tänään kokoussanastoa: mitä ja ketkä tekevät kokouksissa koska ja kuinka. Ei ollut mielenkiintoisinta mitä voi kuvitella, ei ihan helppoakaan. Näin kurssin loppupuolella meidän on myös pidettävä suullinen esitys jostakin itsellemme mieluisasta aiheesta. Kuulimme tänään ensimmäisen esityksen, se koski kemikaalitankkereita, niiden rakennetta ja lastausta. Oma esitykseni on ensi viikolla ja se tulee käsittelemään kirjoittamista.

Kirjojen käsikirjoituksista ei ole kuulunut mitään. Katsoin tänään, että esim. Tammi lupaa vastauksen viimeistään puolen vuoden päästä. Siitä, kun lähetin genreenharjaantumiskurssilla kirjoittamani lastenkirjan Tammeen, tuli 16.5. kuluneeksi puoli vuotta.

Varovasti kerron, että...

Tämä maisema jäi eilen taakseni kun kävelin Jyväskylän yliopiston Agorasta kohti rautatieasemaa. Jyväskylä-viikonloput on nyt käyty, ainakin tältä erää.

Aloitimme kandidaatintutkielmien opponoinnin perjantaina ja jatkoimme lauantaina. Oma työni oli viimeisenä. Mitään uusia kehittämisehdotuksia, sellaisia, joita en olisi jo tiennyt, ei tullut. Työn korjailu ei enää vaikuta arvosanoihin, mutta jos ja kun luovutamme ne yliopiston kirjastoon, on mukava, jos pisteet ovat oikeilla paikoilla. Mistä pääsenkin siihen, että lähdeviittausteni pisteet olivat väärin. Nyt, kun katson työtäni, en voi käsittää mitä olen ajatellut pisteitä roiskiessani.

Mitä tästä opimme?
Sen, että kun mielesi tekee painaa palautusnappia ja olet umpikyllästynyt omaan työhösi
malta mielesi
ja lue työ huolellisesti vielä kerran.

Tämä vinkiksi uusille opiskelijoille.

Saimme töistämme arvosanat ja kaikesta huolimatta sain omastani kiitettävän. Ehkä uskallan tämän tässä kertoa, vaikka arvosanoja ei ole vielä kirjattu opintosuoritusotteisiin. Arvosanaan vaikutti myös "huolellinen opponointi", kuten opettaja huomautti.

Olen tietysti tyytyväinen. Jopa onnellinen, jos oikein rohkeaksi heittäydyn.

Kirjoittamisen aineopinnoissa kandidaatintutkielma on ainoa, mitä ei voi tehdä etänä. Proseminaariin (4 op) ja Kandidaatintutkielmaan (6 op) jaettu jakso oli kuitenkin todella hyvin ja opiskelijaystävällisesti järjestetty: ryhmämme kokoontui fyysisesti Jyväskylässä vain kolme kertaa ja loput kokoontumiset hoidettiin Connect-istuntoina eli etänä. Säästimme aikaa ja rahaa mutta säilytimme tärkeän tuntuman ryhmään ja opettajaan. Kiittelimme järjestelyä jo paikan päällä eilen, mutta haluan vielä sanoa kiitos Jyväskylän yliopiston avoimelle yliopistolle ja opettajallemme Nora Ekströmille.

Terv. nimim. tyytyväinen opiskelija

Vapaa-ajan ongelma

Olen valmistautunut Jyväskylässä viikonloppuna odottavaan opponointiin. Tarkoitus on, että me opponointiparit tarkastelemme toistemme töitä ja annamme niistä palautetta myönteisessä hengessä.

Ei muuten ole ihan vasemman käden hommaa. Miksi onkin aina paljon helpompi nähdä toisen tekemisissä se mikä ei toimi kuin se, mikä toimii?

Omasta kandidaatintyöstäni tiedän jo nyt, että siellä on pari-kolme kappalejakoa koskevaa virhettä, yksi kömmähdys lähdeluettelossa ja sokerina pohjalla todennäköisesti lähdeviittausten pisteet väärissä paikoissa. En näköjään pysty opiskelemaan niin paljon enkä niin uutterasti, että oppisin laittamaan pisteet paikoilleen. Olen täysin alistunut tähän seikkaan joka on vaivannut minua yliopisto-opintojeni alusta asti.

Tällä viikolla, kandidaatintyön jättämisen jälkeen, olen muutaman kerran havahtunut ihmeelliseen tunteeseen: en tiedä, mitä tekisin. Edessä on monta tuntia vapaata aikaa, eikä minulla ole mitään pakollista kirjoitettavaa. Lehtijututkin on siinä kohtaa kaikki tehty. Vielä ihmeellisempää on se, että tästä on tulossa pysyvää, kirjoittamiset on ainakin tältä erää kirjoitettu.

Tätä asiaa täytyy vakavasti miettiä, mutta ehkä teen sen vasta Jyväskylän jälkeen.

Englanninkurssilla on mennyt ihan hyvin. Huomenna puhumme joistain tilastoista ja sen semmoisista. Tai ainakin yritämme.

Lopullista ja kiistanalaista

Kandidaatintyö on valmis, niin valmis kuin tässä vaiheessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että opponoinnin jälkeen saatan joutua vielä viilaamaan jonkun pilkun, mutta isoja muutoksia ei voi eikä saa tulla. Palautin työni äsken Optimaan. Ensi viikolla opettajat lukevat sen ja viikon päästä olen itse Jyväskylässä kuulemassa, mitä opponoijani ynnä muut sanovat siitä.

Nyt olen kirjoittanut - maturiteettia lukuunottamatta - kaikki suomeksi kirjoitettavat, kirjoittamisen aineopintoihin kuuluvat opiskelutehtävät.

Englannin suullinen kurssi jatkuu. Viime viikolla me keskustelimme siellä mm. siitä, pitääkö lasten saada olla koulusta pois lomamatkojen takia. Osallistuin keskusteluun neljän hengen ryhmässä ja olin siinä ainoana sitä mieltä, ettei pidä. Miksikö? Siksi, että lomalle lähtö kesken koulutyön osoittaa koulutyön väheksymistä, opettaa lapsille, että vanhemmat arvostavat lomanviettoa enemmän kuin lastensa tärkeintä työtä ja myös siksi, että lasten eriaikainen lomailu aiheuttaa opettajille lisätyötä ja voi jättää lapset jälkeen opinnoissaan.

En ymmärrä, miksi lomamatkat olisivat kansalaisoikeus, vieläpä niin, että niille lähdetään milloin tahansa milloin halvimmalla päästään.

Tunsin todellakin olevani yksin tämän mielipiteen kanssa. Kuulin, miten sammal ja jäkälä kasvoivat pääni päällä.

Kärsivällisyys, itsekieltäymys ja velvollisuus ovat hienoja ja kannatettavia asioita: kannatamme lämpimästi, joskus jopa kiivaasti sitä, että muut elävät niiden mukaan.

Viimeinen kurssitehtävä on palautettu

Palautin kirjoittamisen aineopintojen viimeisen kurssitehtävän, terapiakirjoittamisen noin kymmenen minuuttia sitten.

Miltä nyt tuntuu? Mitkä ovat fiilikset?

Väsyneet. Mitään suurta vapautumista ei tunnu. Ehkä se johtuu siitä, etten missään vaiheessa ole kokenut opiskelua ahdistavaksi enkä pakoksi. Opiskelu on ollut erittäin hyvä harrastus ja mitä parhainta ajanvietettä.

Ollaan kuitenkin rehellisiä: ei se aina ole niin hauskaa ollut, on kursseja, joiden suorittaminen on ollut hidasta ja tahmaista ja hankalaa. Mikään ei kuitenkaan ole ollut vaikeaa saati ylipääsemätöntä. Niin paitsi tietysti lauseoppi, mutta senkin sain sentään suoritettua kun aikani yritin. Lauseoppi kuului suomen kielen perusopintoihin, jotka suoritin Turun avoimessa ihan vanhanaikaisesti luennoilla istumalla ja tenttimällä.

Nyt minulta puuttuvat enää englannin pakolliset kurssit. Kandidaatintyöni lasken jo valmiiksi, vaikka se vaatii vielä vähän viimeistelyä.

Katsoin äsken opintosuoritusotettani ja laskin, kuinka monta erillistä kurssia olen suorittanut. Jyväskylän avoimessa niitä on 32 ja Turun avoimessa 5. Lisäksi yksi kesäyliopistosta ja kolme, joista ei vielä ole suoritusta. Puhekurssin suoritin jo lukiossa. Mitä tästä nyt tulee? 42. Opintopisteitä tulee lähemmäs 190, en ole ihan varma. Tarpeeksi kuitenkin.

Lysti on maksanutkin, tietysti. Avoimen kurssit ovat maksaneet 50-70 euroa kappaleelta, kesäyliopiston kielikurssit paljon enemmän. Virkamiesruotsiin anoin ja sain Journalistiliitolta apurahan. Kaikkiaan on tainnut mennä noin 2000 euroa. Kirjoja ei ole tarvinnut juuri ostaa, olenkohan koko aikana ostanut neljä tai viisi kirjaa. Kirjastosta saa, kun jaksaa etsiä ja varata ja odottaa. Eikä kaikkia kirjoja suinkaan tarvitse odottaa, suuren osan olen voinut noutaa suoraan hyllystä.

Se, mitä tällä ja koko muulla blogilla haluan sanoa, on se, että lähtekää ihmiset rohkeasti opiskelemaan jos yhtään tunnette kutsumusta! Mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on tosi paljon eikä tähän tarvita muuta kuin ihan tavallinen pää. Ja sitten se toinen pää, jolla jaksaa istua.

Esimerkiksi tänään on erinomaisen sopiva päivä aloittaa.

Jos haluat kirjailijaksi...

  ...sinun ei ole pakko opiskella kirjoittamista yliopistossa. Älä siis luule, että yliopistossa, avoimessa tai muualla, kenestäkään tehdään kirjailijaa.

Tämä oli nyt sanottava, kun tuntuu, että jotkut panevat kauheasti painoa kirjoittamisen opiskelulle ikään kuin mikään ei olisi mahdollista ilman sitä.

Jos yliopisto pystyisi muovaamaan kirjoittajasta kirjailijan, niin kai minäkin jo olisin sitä. Antautuisin oikein mielelläni tuollaisen muokkauskoneiston käsiin, jos ei muuta tarvita.

Ilman omaa paloa ja yrittämistä kenestäkään ei tule mitään. Kirjoittamisen opiskelu auttaa ymmärtämään, mitä on tekemässä, mutta se ei tee mitään kirjoittajan puolesta.

Jos joku ajattelee, että kyllä minäkin sitten kun pääsen opiskelemaan, niin se jo jotenkin viestii siitä, ettei hommasta tule valmista.

Ei sitten vaan nytten.

Lopun alkua ja vieroitusoireita

Niin tässä nyt kävi, että ilmoittauduin eilen terapeuttisen kirjoittamisen kurssille. Kävin tänään kirjastossa hakemassa yhden kirjan - loppuja en saanut heti, pistin varaukseen - ja aloitin äsken oppimistehtävän kirjoittamisen.

Olo on nyt lähes harras, onhan alkanut kirjoittamisen opintojeni viimeinen kurssi. Jostain syystä luulin, että kurssi on vaativa, mutta kun nyt katson tehtäviä, ne tuntuvat hyvinkin helpoilta. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö tästäkin kurssista voisi yrittää ottaa kaikkea hyötyä irti.

Tämä kurssi täytyy saada valmiiksi 16.5. mennessä, jos haluan siitä arvion tänä keväänä. Jos ihmeitä ei satu, saankin.

Ensimmäisessä tehtävässä on määrä pohtia kirjoittamisen terapeuttisia ulottuvuuksia. Ensimmäiseksi minulle tuli mieleen se, mitä tapahtuu, jos ei kirjoita. Siitä saa vieroitusoireita, enkä nyt laske leikkiä.

Minulta meni todella kauan, ennen kuin tajusin, mistä kirjoittamattomien kausien kummallinen olo johtui. Miksi pää tuntui ihmeen höttöiseltä, olo kaikin puolin kömpelöltä ja koko ajan oli kuin jossain toisessa todellisuudessa. Oli vaikea käsittää, että tämä johtui kirjoittamattomuudesta, kun en kerran ole mikään luovan kirjoittamisen ammattilainen. Miksi tavallisten, tylsien lehtijuttujen tekemisestä tulee riippuvaiseksi?

Kai siinä sitten jotenkin jäsentää jotain tärkeää samalla kun kirjoittaa, vaikka näkyvä tulos olisi rutikuivaa asiaa.

Vähän pelottavaa tässä on se, että jos asiakirjoittajan pääkoppa toimii näin, miten sille sitten käykään, jos tosissaan yrittää luoda jotain uutta? Olen saanut kuitenkin sen verran maistaa aitoa luovan kirjoittamisen lumoa, että tiedän, miltä se tuntuu. Se tuntuu niin hyvältä, että siitä voi mennä pää sekaisin. Joiltakin on mennyt.

Olisi hauska tietää, miten muut kirjoittajat kokevat. Onko teillä vieroitusoireita? Tai jotain vielä pahempaa?

Kandi on nyt kertaalleen tehty

Kandidaatintyö on nyt kirjoitettu kertaalleen. En järjestänyt itselleni pääsiäiseksi yhtään mitään muuta ohjelmaa kuin kirjoittamisen.

Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.

Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.

Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.

Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?

Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.