keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Puhun kieliä

Sain vihdoin vahvistuksen sille, että minulla on paikka toukokuussa alkavalla englannin suullisen taidon kurssilla. Olin jo huolissani, että ilmoittautuminen on epäonnistunut kun mitään ei kuulunut.

Suhtaudun muuten aika huolettomasti kurssin alkamiseen, uskon, että selviän siitä. Toivottavasti tämä ylimielisyys ei kostaudu.

Tiedän, että olen hyvin kaukana siitä sujuvuudesta, jolla minua paljon nuoremmat puhuvat englantia. He ovat kasvaneet maailmassa, jossa englanti on ollut luonteva osa vähän siellä ja täällä, on ollut tietokonepelejä ja paljon suullisia harjoituksia koulussa, vaihto-oppilasvuosia ja joka puolella soivaa  englanninkielistä musiikkia. Minulta kaikki tämä on puuttunut, edes musiikki ei kiinnostanut nuorena yhtään.

Kielten oppiminen oli minulle helppoa. Kun olin toisella luokalla kansakoulussa, pyysin opettajalta, että saisin tulla kolmasluokkalaisten englannintunneille. Hän lupasi ja niinpä jäin aina tiistaisin kouluun kun muu luokka pääsi kahdeltatoista, olin yhden ylimääräisen tunnin koulussa muuten vain ja sitten kolmasluokkalaisten poikien englannintunnilla yhdestä kahteen. Siihen aikaan tytöille ja pojille englantia opetettiin erikseen. Seuraavana vuonna opettaja olisi ottanut minut neljäsluokkalaisten tunneille, mutta rehtori ei antanut lupaa ja niinpä kävin alkeet kahteen kertaan.

Perusta on siis hyvä, mutta muuten en voi kehua. Tulen toimeen. Saan asiani hoidettua, tavalla tai toisella. Olen päättänyt, etten pelkää puhua enkä ajattele, etten osaa. Taivas ei putoa vaikka tekee virheen.

Toukokuu menee englantia opiskellessa, mutta ensin käyn Irlannissa käytännön harjoituksissa. Kuinkas ne Erean Busin lippuvaraukset nyt vaihdetaankaan oikeisiin lippuihin ja mistä lähtee lautta Aran-saarille?

 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Freelancer suunnittelee lomaa

Aion ihan pian pitää vähän lomaa. Haluaisin kovasti saada sekä terapiakirjoittamisen kurssin että kandidaatintyöni täysin valmiiksi ennen sitä. Mahdollisuuksia on, ainakin toiseen. Mutta ensin pitää tehdä kaikki ansiotyöt alta pois ja arvatkaa mitä: olen jo melkein tehnyt!

Freelancerin loma on vähän sinnepäin. Täytyy laskea, kuinka kauan rahat riittävät lomailemiseen ja minne asti voisi lähteä. Täytyy muistaa, että vaikka olisi saanut vähän säästöön, loman aikana ei kerry palkkaa eikä sitä saa myöskään heti loman jälkeen, ei ennen kuin on taas tehnyt töitä. Tämä tarkoittaa sitä, että tilille ei tule moneen viikkoon mitään.

Kuinka kauan freelancerilla siis on varaa lomailla? Järkevien laskelmien valossa noin puoli päivää.

Minun isoisäni joka oli naulatehtaalla takomassa hevosenkenkänauloja, sai viikon kesäloman. Luulen, että se riitti, sillä kaksi viikkoa olisi saanut hänet epäilemään olemassaolon tarkoitusta. Isoisän ja minun välissä on vain yksi sukupolvi, se, jonka aikana keksittiin lomallemeno- ja lomaltapaluurahat, vuorotteluvapaat ja pitkät äitiyslomat. Ensin sitä on kummallista ajatella ja sitten on kummallista, että minulla pitäisi ilman muuta olla paremmin. Miten niin?

Jossain välissä olen näköjään saanut yhden uuden lukijan. Tervetuloa!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kandidaatintyö on melkein valmis

Meillä tulevilla kandidaateilla oli tänään viimeinen connect-istunto. Kävimme läpi kandidaatintöitämme ja saimme ohjeita niiden viimeistelyyn. Kaikilla tosin työ ei vielä ole yhtä pitkällä kuin omani, mutta seuraavan kerran me kuitenkin tapaamme näissä merkeissä vasta toukokuussa Jyväskylässä ja silloin töiden on oltava niin valmiita kuin mahdollista.

Oma työni ei vaadi enää isoja muutoksia. Opettajan sanoin "se on nyt tasoltaan hyvä" ja arvosana saattaa nousta, jos teen ehdotetut muutokset. Ne tarkoittavat sitä, että minun pitää vielä etsiä joku aiheeseeni liittyvä teoria ja lisätä sitä sinne ja tänne sekä etsiä myös joku ulkomainen lähde. Siinä se sitten melkein on.

Tässä lyhyesti tämän päivän asiat. Kirjasto kutsuu.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Haluatko toimittajaksi?

Jossain suosituimpien ammattien listalla mainittiin taas media-ala. Toimittajan työ siis kiinnostaa nuoria, vaikka työpaikkoja ei pahemmin ole.

Onko ihme. Isossa julkisuudessa, so. televisiossa, näkyvät toimittajat ovat kauniisti kammattuja, tyylikkäitä ja tavattoman pätevän oloisia. He eivät hätkähdä mistään, vetävät vain kalliista salkuistaan lisää panama-papereita ja pistävät vastapuolen hikoilemaan. Ei auta, vaikka rötösherra vilauttaisi setelinippua, teräksenluja toimittaja hymähtää kömpelölle lahjontayritykselle ja lataa lisää vastaansanomatonta, aukottomaksi tutkittua taustatietoa pöytään.

Onko siis ihme, jos houkuttaa?

Mutta kun oikeasti se ei mene näin. Oikeasti se menee vaikka näin:

teen gallupia paikallislehteen. Gallupin teko on veemäisin homma mitä on. Aiheena ovat kesätyöt, pitää kysyä, oletko saanut kesätöitä.
Ajelen ympäri kuollutta pikku kylää ja tunnen itseni namutädiksi; olen namutäti ilman namuja, vaanin alaikäisiä. Löydän heitä huoltamon baarilta.

Käyn uhrieni kimppuun. Viisitoistavuotiaat eivät normaalistikaan ole tasapainoisia ja nyt, kun heitä haastatellaan lehteen, koko sakki on haljeta innosta.

- Onko sinulla kesätöitä, minä kysyn.

- On,  nuori mies vastaa.

Otan kameran ja tähtään.

-Sitten vähän hymyä, minä sanon.

- Sano pillu, vieressä kiemurteleva kaveri kehottaa.

- Hymyä, sanon minä.

- Sano pillu, sano pillu, kaveri kaakottaa.

- Kuulehan, sanon minä, olen sen verran vanha täti, ettei minun kuulteni käytetä tuollaista kieltä.

- Ai, sanoo poika.

Hetken päästä istun taas pienessä punaisessa autossani ja pyyhin hiet otsalta. Tein uudenvuodenlupauksen etten enää syö autossa. Nyt kaivan hansikaslokerosta lohtupussin juustonaksuja ja tungen kourallisen suuhuni. Takapenkillä kenottaa edelliseltä keikalta lahjaksi saamani mainoslippalakki. Otin sen ilahtuneena, nöyrästi kiitellen vastaan.

Tämmöistä tämä on ja huomaa: minä en sanonut, että tämä on yleensä ottaen kamalaa ja hirveää vaan että tämä on.

Mutta ei siinä mitään. Jos edelleen haluat toimittajaksi, niin ehkä sinusta ei todellakaan ole muuhun.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kirjoittaja pitää vapaapäivän

Epäsäännöllisessä ja välillä vähän kaoottisessa työelämässäni on yksi varma asia: pidän perjantaisin vapaapäivän. Silloin vietän aina aikaa erään hurmaavan 2-vuotiaan kanssa ja yritän kovasti istuttaa häneen rakkauden kirjoihin ja kirjastoon.

Käymme lähes joka perjantai kirjastossa. Turun pääkirjastossa on iso lastenosasto, jonka perällä on mukava leikkipaikka. Katselemme aina kirjaston kuukausittain vaihtuvan näyttelyn ja ihmettelemme lattian alle, lasin taakse rakennettuja pienoismaailmoja. Välillä vien seuralaiseni aikuisten puolelle ja silloin toimitamme Tärkeitä Aikaihmisten Kirjastoasioita. On hyvä huomata, että kirjastossa on paljon erilaisia osastoja ja valtavasti kaikkea mielenkiintoista.

Kirjastoretkemme kruunaa melkein aina käynti kirjaston kahvilassa. Nautimme yhdessä virvokkeita, jaamme ehkä yhden sämpylän, juomme pillimehua ja kahvia ja katselemme ihmisiä. Me molemmat olemme hyvin uteliaita ja haluamme tietää, mitä ihmiset aikovat ja mitä he ovat tulleet tekemään. Joskus ihmiset hymyilevät meille, jostain syystä useammin kaksivuotiaalle kuin minulle.

Viimeksi viereisessä pöydässä istui ilmiselvästi Käsikirjoittajia. Kaksi miestä. He keksivät henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä ja tekivät muistiinpanoja. He puhuivat tulevasta tuotannosta ikään kuin se olisi aivan varma. Silloin minä ajattelin, että kirjoittajaa auttaa, jos on hyvä itsetunto. Miehillä usein on. On varmaan parempi, tulee varmemmin totta, jos jo kirjoittamista aloittaessaan ajattelee, että tästä tulee hyvä tai edes jotain kuin että lähtee sillä mielellä, ettei tästä varmaan mitään tule mutta koitetaan nyt.

Pohdin noita kirjoittajamiehiä vielä kotimatkalla. Pieni seuralaiseni oli vähän sokereissa - ylitin kahvilassa valtuuteni ja ostin hänelle jäätelöä - lauleskeli ja huuteli ohikulkijoille.

-Moi, täti!

 Minä työnsin rattaita ja tiesin vaikka en sitä ajatellut, että tässä on kallisarvoisinta mitä on. Silti kirjoittaminen on myös tärkeää. En ole koskaan kyseenalaistanut, etteikö voisi olla sekä-että.

Enkä nytkään kyseenalaista.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Jos haluat kirjailijaksi...

  ...sinun ei ole pakko opiskella kirjoittamista yliopistossa. Älä siis luule, että yliopistossa, avoimessa tai muualla, kenestäkään tehdään kirjailijaa.

Tämä oli nyt sanottava, kun tuntuu, että jotkut panevat kauheasti painoa kirjoittamisen opiskelulle ikään kuin mikään ei olisi mahdollista ilman sitä.

Jos yliopisto pystyisi muovaamaan kirjoittajasta kirjailijan, niin kai minäkin jo olisin sitä. Antautuisin oikein mielelläni tuollaisen muokkauskoneiston käsiin, jos ei muuta tarvita.

Ilman omaa paloa ja yrittämistä kenestäkään ei tule mitään. Kirjoittamisen opiskelu auttaa ymmärtämään, mitä on tekemässä, mutta se ei tee mitään kirjoittajan puolesta.

Jos joku ajattelee, että kyllä minäkin sitten kun pääsen opiskelemaan, niin se jo jotenkin viestii siitä, ettei hommasta tule valmista.

Ei sitten vaan nytten.