Meillä tulevilla kandidaateilla oli tänään viimeinen connect-istunto. Kävimme läpi kandidaatintöitämme ja saimme ohjeita niiden viimeistelyyn. Kaikilla tosin työ ei vielä ole yhtä pitkällä kuin omani, mutta seuraavan kerran me kuitenkin tapaamme näissä merkeissä vasta toukokuussa Jyväskylässä ja silloin töiden on oltava niin valmiita kuin mahdollista.
Oma työni ei vaadi enää isoja muutoksia. Opettajan sanoin "se on nyt tasoltaan hyvä" ja arvosana saattaa nousta, jos teen ehdotetut muutokset. Ne tarkoittavat sitä, että minun pitää vielä etsiä joku aiheeseeni liittyvä teoria ja lisätä sitä sinne ja tänne sekä etsiä myös joku ulkomainen lähde. Siinä se sitten melkein on.
Tässä lyhyesti tämän päivän asiat. Kirjasto kutsuu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kandidaatin työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kandidaatin työ. Näytä kaikki tekstit
tiistai 19. huhtikuuta 2016
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Kandi on nyt kertaalleen tehty
Kandidaatintyö on nyt kirjoitettu kertaalleen. En järjestänyt itselleni pääsiäiseksi yhtään mitään muuta ohjelmaa kuin kirjoittamisen.
Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.
Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.
Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.
Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?
Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.
Työ syntyi lopulta niin helposti, etten millään voi uskoa sen olevan valmis. Eikä olekaan, yksi lähdekirjakin on vielä matkalla - jouduin ostamaan yhden kirjan, jota en saanut kirjastosta eikä se ole vielä tullut.
Olen nyt joka tapauksessa siinä tilanteessa, että työ on kertaalleen tehty ja seuraava connect-istunto on vasta 19.4. Silloin saan lisää ohjeita työn viimeistelyyn, mutta siihen asti minulla olisi aikaa tehdä jotain muuta.
Laskin taas opintopisteitäni. Kun saan kandidaatintyön (6 op) tehtyä ja pakolliset englanninkurssit (2 op + 4 op) suoritettua, minulta puuttuu enää yksi opintopiste. Koska yhden pisteen kursseja ei juuri ole, aion suorittaa viiden pisteen terapeuttisen kirjoittamisen kurssin. Alunperin ajattelin suorittaa sen kesällä, mutta nyt mietin, josko ilmoittautuisin heti ja aloittaisin saman tien. Parhaassa tapauksessa terapeuttinen kirjoittaminen olisi suoritettu kesään mennessä ja sitten minulla ei olisi minkäänlaisia opiskelupaineita kesällä. Ajatus houkuttelee kovasti.
Kandidaatintutkielma on tietysti paljon pienempi työ kuin gradu. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että mahtaako se paljon puhuttu Iso Gee sittenkään olla niin hirveä juttu? Eikö se rakentuisi ihan samalla metodilla kuin pikkusisaruksensa, sillä, että kerää aineistot, istuu niiden keskelle ja ryhtyy kirjoittamaan?
Tämä ajatus saattaa vielä singahtaa kipeästi omaan nilkkaani. Saas nähdä.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Lisää kirjailijahaastattelusta
Uskollisin - ehkä ainoa - lukijani pyysi kertomaan lisää kirjailijan käynnistä. Saamasi pitää, vaikka ihan kaikkea en halua tässä paljastaa, kun siitä ei asianosaisen kanssa ollut sopimusta. Sanon siis kuten Viranomainen: en voi kommentoida yksittäistä tapausta, mutta ihan yleisellä tasolla voin sanoa, että...
kirjailijat ovat ihmisiä. Tiedän, sitä on liki mahdoton uskoa, mutta näin on. Olen saanut haastatella vuosien varrella muutamia kirjailijoita ja he kaikki ovat paljastuneet ihmisiksi. Jotkut ovat ehkä vähän erikoisia, mutta kun kirjoittaa työkseen, tulee helposti omituiseksi. Sitä varten ei tarvitse edes olla kirjailija, pelkkä kirjoittaja riittää.
Asiaan.
Kirjailija, jota nyt viimeksi haastattelin omassa keittiössäni, on tehnyt pitkähkön uran ja julkaissut useita aikuisten ja nuorten romaaneja sekä läjäpäin muuta tekstiä. Hän on vapaa kirjailija ja elättää itsensä kirjoittamalla. Keskustelumme aiheena oli juuri vapaan kirjailijan elämä mihin hän kertoi olevansa tyytyväinen.
Se, mikä ehkä kiinnostanee kaikkia kirjailijuudesta haaveilevia on tämä: kirjailijan suhde kirjailijan työhön oli varsin käytännöllinen. Hän sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan, jos tahtoo. Ainakin jos osaa käyttää (tieto)konetta. Hänen mielestään kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Omaa esikoistaan kirjoittaessaan hän oli varma, että se julkaistaan ja näin myös kävi. Julkaisu oli iso juttu kirjailijalle mutta muu maailma ei siitä notkahtanut suuntaan eikä toiseen.
Kirjailija sanoi, että hän olisi aikoinaan hyötynyt, jos olisi voinut käydä kirjoittajakursseja tai opiskella kirjoittamista vaikka avoimessa yliopistossa kuten minä nyt teen. Tämän tulkitsin niin, että hän pitää kirjoittamisen opiskelua hyödyllisenä myös muille. Kurssien käymisen hyödyllisyys tulee hänen mukaansa myös siitä, että kursseilla opiskelijoille kerrotaan kirjailijan työstä ja elämästä jotta odotukset eivät olisi ihan epärealistisia.
Miksi juuri tästä ihmisestä on tullut ammattikirjailija? Sitä en voi tietenkään tietää, mutta luulen, että hänestä on tullut kirjailija siksi, että hän on päättänyt pyrkiä kirjailijaksi ja tehnyt ahkerasti töitä. Hän on istunut ja kirjoittanut. Hän on uskonut itseensä ja ollut sinnikäs.
Kirjailijan elämä ei vaikuttanut mitenkään glamoröösiltä. Hän aloittaa kirjoittamisen heti aamulla ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Viikonloput hän yrittää pitää vapaata. Mistään punaisista matoista ja muista kemuista ei tullut mainintoja, mutta sen hän sanoi, että olisi mukava käydä joskus kaupungilla, jos jaksaisi. Yleensä ei jaksa.
Tämmöisiä puhuttiin. Oliko tästä nyt jotain apua?
kirjailijat ovat ihmisiä. Tiedän, sitä on liki mahdoton uskoa, mutta näin on. Olen saanut haastatella vuosien varrella muutamia kirjailijoita ja he kaikki ovat paljastuneet ihmisiksi. Jotkut ovat ehkä vähän erikoisia, mutta kun kirjoittaa työkseen, tulee helposti omituiseksi. Sitä varten ei tarvitse edes olla kirjailija, pelkkä kirjoittaja riittää.
Asiaan.
Kirjailija, jota nyt viimeksi haastattelin omassa keittiössäni, on tehnyt pitkähkön uran ja julkaissut useita aikuisten ja nuorten romaaneja sekä läjäpäin muuta tekstiä. Hän on vapaa kirjailija ja elättää itsensä kirjoittamalla. Keskustelumme aiheena oli juuri vapaan kirjailijan elämä mihin hän kertoi olevansa tyytyväinen.
Se, mikä ehkä kiinnostanee kaikkia kirjailijuudesta haaveilevia on tämä: kirjailijan suhde kirjailijan työhön oli varsin käytännöllinen. Hän sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan kirjan, jos tahtoo. Ainakin jos osaa käyttää (tieto)konetta. Hänen mielestään kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Omaa esikoistaan kirjoittaessaan hän oli varma, että se julkaistaan ja näin myös kävi. Julkaisu oli iso juttu kirjailijalle mutta muu maailma ei siitä notkahtanut suuntaan eikä toiseen.
Kirjailija sanoi, että hän olisi aikoinaan hyötynyt, jos olisi voinut käydä kirjoittajakursseja tai opiskella kirjoittamista vaikka avoimessa yliopistossa kuten minä nyt teen. Tämän tulkitsin niin, että hän pitää kirjoittamisen opiskelua hyödyllisenä myös muille. Kurssien käymisen hyödyllisyys tulee hänen mukaansa myös siitä, että kursseilla opiskelijoille kerrotaan kirjailijan työstä ja elämästä jotta odotukset eivät olisi ihan epärealistisia.
Miksi juuri tästä ihmisestä on tullut ammattikirjailija? Sitä en voi tietenkään tietää, mutta luulen, että hänestä on tullut kirjailija siksi, että hän on päättänyt pyrkiä kirjailijaksi ja tehnyt ahkerasti töitä. Hän on istunut ja kirjoittanut. Hän on uskonut itseensä ja ollut sinnikäs.
Kirjailijan elämä ei vaikuttanut mitenkään glamoröösiltä. Hän aloittaa kirjoittamisen heti aamulla ja jatkaa sitä niin kauan kuin jaksaa. Viikonloput hän yrittää pitää vapaata. Mistään punaisista matoista ja muista kemuista ei tullut mainintoja, mutta sen hän sanoi, että olisi mukava käydä joskus kaupungilla, jos jaksaisi. Yleensä ei jaksa.
Tämmöisiä puhuttiin. Oliko tästä nyt jotain apua?
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Kirjailija kävi meillä
Tein tänään kandidaatintyöhöni liittyvän kirjailijahaastattelun. Nyt kaikki aineistot ovat koossa, enää ei tarvitse kuin kirjoittaa.
Kirjailija kävi meillä kotona ja jostain syystä se jännitti minua kamalasti. Jostain syystä näin myös tarpeelliseksi valmistautua haastatteluun pesemällä kellarin lattian, tuulettamalla kaikki eteisessä roikkuvat vaatteet ja mankeloimalla pöytäliinan. Se auttoi hermostumiseen joskaan ei varsinaisesti edistänyt haastattelua.
On aina valtavan mielenkiintoista keskustella kirjailijoiden kanssa. Voisin puhua heidän kanssaan kaksi päivää putkeen eikä sittenkään riittäisi. Ei mistään kirjallisuudesta ja semmoisesta, tietenkään, vaan siitä, miten he tekevät sen, miten he onnistuvat kirjoittamaan kirjoja ja vielä enemmän: mitä heillä on sellaista, mitä minulla ei ole vaikka tahtoisin.
Mitä enemmän opin kirjoittamisesta ja kirjailijoista, sitä enemmän minua harmittavat kaikki turhanpäiväisiin askareisiin hukatut vuodet ja vuosikymmenet. Kaikki siivoukset ja mankeloinnit ja hyllynreunapitsit, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.
Kirjailija kävi meillä kotona ja jostain syystä se jännitti minua kamalasti. Jostain syystä näin myös tarpeelliseksi valmistautua haastatteluun pesemällä kellarin lattian, tuulettamalla kaikki eteisessä roikkuvat vaatteet ja mankeloimalla pöytäliinan. Se auttoi hermostumiseen joskaan ei varsinaisesti edistänyt haastattelua.
On aina valtavan mielenkiintoista keskustella kirjailijoiden kanssa. Voisin puhua heidän kanssaan kaksi päivää putkeen eikä sittenkään riittäisi. Ei mistään kirjallisuudesta ja semmoisesta, tietenkään, vaan siitä, miten he tekevät sen, miten he onnistuvat kirjoittamaan kirjoja ja vielä enemmän: mitä heillä on sellaista, mitä minulla ei ole vaikka tahtoisin.
Mitä enemmän opin kirjoittamisesta ja kirjailijoista, sitä enemmän minua harmittavat kaikki turhanpäiväisiin askareisiin hukatut vuodet ja vuosikymmenet. Kaikki siivoukset ja mankeloinnit ja hyllynreunapitsit, kun olisi pitänyt opetella kirjoittamaan.
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Murheita tekniikan kanssa
Tänään meillä kandidaatintöitämme aloittelevilla oli connect-kokoontuminen eli kokoonnuimme etänä kukin kotoaan. Istunto alkoi klo 16.00.
Avasin koneeni 15.30 ja totesin sen pimeäksi.
Että kuinka ja miksi sen pitää tapahtua juuri silloin, kun siitä voi olla eniten vahinkoa?
Puolisen tuntia kului katastrofitunnelmissa, mutta lopulta kone palautui normaaliksi ja pääsin istuntooni. Olin häpeällisen huonosti valmistautunut, sillä opponointiparini työ oli tulostamatta ja tulostin ei toiminut, sekään. Siitä aiheutui lisää harmia ja lopputulos oli se, että parini sai todella vähän palautetta omasta tekstistään ja minä lisää syytä hävetä kaikkien entisten syntien päälle.
Sain kuitenkin omasta tekstistäni ihan positiivista palautetta ja voin nyt hyvillä mielin jatkaa kandidaatintyön tekemistä. Siihen liittyvän kirjailijahaastattelun aion tehdä ensi viikolla.
Tänään tuli myös arvio Haastattelu ja havainnointimenetelmien kurssista. Sain kolmosen. Kirjoittamisen aineopinnoissa olen saanut eniten kolmosia. Arvion tärkein anti oli se, että kandidaatintutkimukseeni liittyvät haastattelukysymykset arvioitiin kelvollisiksi.
Mitä vielä?
Ainakin se, että sain myös vahvistuksen sille, että englannin suullinen kurssi, jonka aion suorittaa Turussa toukokuussa, hyväksytään kaiken todennäköisyyden mukaan myös Jyväskylän yliopistossa.
Tavoitteeni on nyt se, että kandidaatintyö on kirjoitettu viimeistään huhtikuun loppuun mennessä.
Avasin koneeni 15.30 ja totesin sen pimeäksi.
Että kuinka ja miksi sen pitää tapahtua juuri silloin, kun siitä voi olla eniten vahinkoa?
Puolisen tuntia kului katastrofitunnelmissa, mutta lopulta kone palautui normaaliksi ja pääsin istuntooni. Olin häpeällisen huonosti valmistautunut, sillä opponointiparini työ oli tulostamatta ja tulostin ei toiminut, sekään. Siitä aiheutui lisää harmia ja lopputulos oli se, että parini sai todella vähän palautetta omasta tekstistään ja minä lisää syytä hävetä kaikkien entisten syntien päälle.
Sain kuitenkin omasta tekstistäni ihan positiivista palautetta ja voin nyt hyvillä mielin jatkaa kandidaatintyön tekemistä. Siihen liittyvän kirjailijahaastattelun aion tehdä ensi viikolla.
Tänään tuli myös arvio Haastattelu ja havainnointimenetelmien kurssista. Sain kolmosen. Kirjoittamisen aineopinnoissa olen saanut eniten kolmosia. Arvion tärkein anti oli se, että kandidaatintutkimukseeni liittyvät haastattelukysymykset arvioitiin kelvollisiksi.
Mitä vielä?
Ainakin se, että sain myös vahvistuksen sille, että englannin suullinen kurssi, jonka aion suorittaa Turussa toukokuussa, hyväksytään kaiken todennäköisyyden mukaan myös Jyväskylän yliopistossa.
Tavoitteeni on nyt se, että kandidaatintyö on kirjoitettu viimeistään huhtikuun loppuun mennessä.
lauantai 12. maaliskuuta 2016
Kandidaatintyö ei ole iso juttu, mutta...
Kandidaatintyön välitehtävä on valmis. Kirjoitin työhöni johdannon, selvitin käsitteet ja annoin esimerkkejä aihetta sivuavasta aikaisemmasta tutkimuksesta. En palauttanut sitä vielä Optimaan, viimeinen palautuspäivä on huomenna.
Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.
Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.
Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.
Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!
Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?
Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.
Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.
Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.
Kandidaatintyö ei ole mikään iso juttu, mutta kun sitä tekee ensimmäistä kertaa, kaikki pitää opetella. Vaikka kirjoittamisen opiskelijoille sallitaan enemmän luovia ratkaisuja kuin muilla aloilla, pitää kandidaatintyön kuitenkin täyttää tietyt vaatimukset. Se, mitä ne "tietyt" ovat, on minulta vähän väliä hukassa.
Olen oppinut yhtä ja toista. Ensinnäkin sen, että pienenkin tutkimuksen tekijä hyötyisi suuresti riittävän isosta ja sotilaallisessa järjestyksessä olevasta työpöydästä. Oma lokerikko muistiinpanoille, oma hylly (oi!) tutkimuksille ja toinen muulle kirjallisuudelle. Kaikki omilla paikoillaan, heti löydettävissä ja otettavissa.
Ei, mitä nyt hourin: ei löydettävissä kun ei tarvitse etsiäkään.
Omani on tietysti kaikkea muuta. Sen jälkeen, kun luovuin ranskalaisesta, kirsikkapuisesta kirjoituspöydästäni (kun koira oli ensin syönyt sen piloille) ja korvasin pöydän alunperin porrastasanteeksi tarkoitetulla, kahden kaapin varassa olevalla puulevyllä, olen kärsinyt koko ajan siitä, että tilaa on liian vähän. Eipä sitä ollut liikaa ennenkään, mutta nyt, kun teen paljon ansiotöitä ja yritän sovittaa samalle pöydälle sekä kaikki työhön liittyvät paperit että tutkimukseeni tarvittavat kirjat, paperit ja muut lappuset, kaikki on koko ajan hukassa. Se on sietämätöntä!
Yritin korjata tilanteen. Otin kaapin päällä odottaneen tyhjän pahvilaatikon tuohon viereeni lattialle ja päätin säilyttää siellä kaikki muistiinpanot. Laatikossa on jo monta viikkoa kyhjöttänyt yksinäinen mikäliekauppalappu, mutta ei siellä mitään muistiinpanoja ole. Taivas varjele, miksipä olisikaan, kun tarvitsen niitä tässä pöydällä?
Kaiken etsimiseen menee hirveästi aikaa. Ja kun viimein löydän, en enää muista, mitä varten etsin.
Tätä taustaa vasten on ihmeellistä, että yleensä syntyy mitään, saati jotain tieteellistä ja silti niin vain tapahtuu.
Toinen oppimani, ihan vähän oppimani asia on aavistus siitä, millaista ahdistusta gradun tai peräti väitöskirjan tekeminen voi aiheuttaa. Kaikki kunnia niille, jotka siitä ovat selvinneet ja ehkä hoitaneet samalla monta muuta asiaa, pieniä lapsia esimerkiksi.
tiistai 1. maaliskuuta 2016
Jääkö tämä nyt kielikurssista kiinni?
Mahtaako minulle käydä vielä ohraisesti tutkinnon valmistumisen kanssa? Selasin taas englanninkursseja ja totesin, että niitä ei joko ole tai jos on, ovat mahdottomia minulle. Pahus sentään.
Ilmoittauduin hätäpäissäni Turun avoimen toukokuussa pidettävälle suullisen taidon kurssille vaikka en tiedä, hyväksyykö Jyväskylän yliopisto sitä. Jyväskylän tutkintovaatimuksiin kuuluu kaksi kolmen opintopisteen suuruista englanninkurssia, Turussa tarjolla on kaksi kurssia, joista toinen on kahden pisteen ja toinen neljän. Pisteitä on yhtä paljon mutta painotus erilainen.
No, se kahden pisteen kurssi oli nyt ainoa tähän hätään mahdollinen. En maksa sitä ennen kuin saan vahvistuksen hyväksyttävyydestä. Tässäkin on se huono puoli, että olen ensimmäisen kurssiviikon pois Suomesta.
Tein eilen netistä löytämäni taitotasotestin ja totesin olevani edelleen B2-tasolla englannissa. Se on ennenkin todistettu eikä mitään edistystä ole näköjään tapahtunut. B2-tason pitäisi olla riittävä korkeakouluopiskelijalle, mutta ei se käytännön elämässä oikein riitä muuhun kuin kevyeen jutusteluun. Kielitaito on ilman muuta yksi kehitettävä asia.
Jaa, mutta miksiköhän juuri siivosit pöydältäsi kieli-cd:t, jotka odottivat kuuntelemistaan monta kuukautta?
Muuten olen selaillut kandidaatintyöhön keräämiäni lähdeteoksia ja poiminut niistä käyttökelpoisia kohtia. Jos ehdin, käyn tänään kirjastossa hakemassa lisää.
Iltalukemisena minulla on parhaillaan F.E.Sillanpään Hurskas kurjuus. Otin sen työn alle, koska tulen opponoimaan kurssikaverini mm. tätä kirjaa käsittelevää työtä. On muuten erinomainen kirja, suosittelen.
Katkerahkona sokerina pohjalla: Kustannus Sammakko ilmoitti eilen, ettei halua lastenkirjaani kustannusohjelmaansa. Ei kai se heille oikein olisi sopinutkaan, mutta lähetin, kun on sentään turkulainen.
Ilmoittauduin hätäpäissäni Turun avoimen toukokuussa pidettävälle suullisen taidon kurssille vaikka en tiedä, hyväksyykö Jyväskylän yliopisto sitä. Jyväskylän tutkintovaatimuksiin kuuluu kaksi kolmen opintopisteen suuruista englanninkurssia, Turussa tarjolla on kaksi kurssia, joista toinen on kahden pisteen ja toinen neljän. Pisteitä on yhtä paljon mutta painotus erilainen.
No, se kahden pisteen kurssi oli nyt ainoa tähän hätään mahdollinen. En maksa sitä ennen kuin saan vahvistuksen hyväksyttävyydestä. Tässäkin on se huono puoli, että olen ensimmäisen kurssiviikon pois Suomesta.
Tein eilen netistä löytämäni taitotasotestin ja totesin olevani edelleen B2-tasolla englannissa. Se on ennenkin todistettu eikä mitään edistystä ole näköjään tapahtunut. B2-tason pitäisi olla riittävä korkeakouluopiskelijalle, mutta ei se käytännön elämässä oikein riitä muuhun kuin kevyeen jutusteluun. Kielitaito on ilman muuta yksi kehitettävä asia.
Jaa, mutta miksiköhän juuri siivosit pöydältäsi kieli-cd:t, jotka odottivat kuuntelemistaan monta kuukautta?
Muuten olen selaillut kandidaatintyöhön keräämiäni lähdeteoksia ja poiminut niistä käyttökelpoisia kohtia. Jos ehdin, käyn tänään kirjastossa hakemassa lisää.
Iltalukemisena minulla on parhaillaan F.E.Sillanpään Hurskas kurjuus. Otin sen työn alle, koska tulen opponoimaan kurssikaverini mm. tätä kirjaa käsittelevää työtä. On muuten erinomainen kirja, suosittelen.
Katkerahkona sokerina pohjalla: Kustannus Sammakko ilmoitti eilen, ettei halua lastenkirjaani kustannusohjelmaansa. Ei kai se heille oikein olisi sopinutkaan, mutta lähetin, kun on sentään turkulainen.
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Enää ei puutu paljon
Haastattelu ja havainnointikurssi valmistui vasta tänään, mutta nyt tehtävä on lähetetty. Nyt voin keskittyä pelkästään kandidaatintehtävään ja varoitan itseäni vakavasti ilmoittautumasta millekään uudelle kurssille ennen kuin se on valmis.
Muista se, Pirkko.
Kirjoittamisen aineopintoja on kasassa nyt 49 opintopistettä kun tänään palautettu kurssi lasketaan mukaan. Muuten opintopisteitä on niin paljon, että kandidaatintyön lisäksi minun pitää suorittaa vielä pakolliset englanninkurssit sekä yksi pakollinen kirjoittamisen kurssi. Enköhän saisi noita tehtyä tänä vuonna?
Eikä sitten muuta kuin töihin. Tai voisin sentään siivota työpöytäni.
Muista se, Pirkko.
Kirjoittamisen aineopintoja on kasassa nyt 49 opintopistettä kun tänään palautettu kurssi lasketaan mukaan. Muuten opintopisteitä on niin paljon, että kandidaatintyön lisäksi minun pitää suorittaa vielä pakolliset englanninkurssit sekä yksi pakollinen kirjoittamisen kurssi. Enköhän saisi noita tehtyä tänä vuonna?
Eikä sitten muuta kuin töihin. Tai voisin sentään siivota työpöytäni.
lauantai 20. helmikuuta 2016
Pieni ravintola-arvostelu ja matkakertomus
Kotiuduin äsken Jyväskylästä. Kävin siellä esittelemässä tulevaa tutkimustani ja kuulemassa muiden esityksiä.
Menin jo eilen, vaikka olimme yliopistolla ainoastaan tänään. Matka on kuitenkin niin pitkä, ettei Jyväskylään kannata Turusta lähteä aamutuimaan, ei ainakaan, jos aikoo pysyä päivän hereillä. Olin perillä puoli viiden jälkeen iltapäivällä ja kävin ajankuluksi katselemassa kävelykadun kauppoja. Jyväskylän pieni keskusta on ihan viehättävä paikka ja kesällä uskoakseni oikeinkin viehättävä.
Yövyin tällä kertaa Hotelli Miltonissa.
Hotelli on hyvällä paikalla lähellä yliopistoa, osoite on Hannikaisenkatu 29. Maksoin tästä huoneesta 70 euroa ja olin tyytyväinen. Hotelli on siisti ja viihtyisä, aamiaisravintola oikein nätti. Aamiainen oli minun tarpeisiini hyvä vaikka pekonia ei ollut ja keitetyt kananmunat olivat kylmiä.
Tässä tämä pieni ravintola-arvostelu.
Tänään lauantaina ryhmämme kokoontui klo 10-15 yliopiston Agora-rakennuksessa. Jokaiselle oli varattu viisi minuuttia oman tutkimuksensa esittelemiseen minkä jälkeen siitä keskusteltiin.
Tutkimusselostukseni sai ymmärtääkseni ihan suopean vastaanoton. Sain myös hyviä neuvoja. Juuri nyt tunnen jopa intoa ryhtyä tekemään tutkimusta. Jokainen sai tällä kerralla yksilöllisen tehtävän, joka pitää olla valmiina ennen meidän seuraavaa connect-istuntoamme 15.3. Oma tehtäväni on kirjoittaa tutkimukseeni tulevaa teoriaosuutta ja määritellä ja selvittää käsitteet.
Ryhmässämme on enää kahdeksan jäsentä, yksi on jättänyt kesken. Harmi. Nyt, kun on päässyt jo näin pitkälle, olisi todella ikävää joutua lopettamaan.
Tämä kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheen seuraaminen voi ehkä aiheuttaa sen näköharhan, että kyseessä olisi jotain kovin monimutkaista ja sangen älyllistä toimintaa. Voin vakuuttaa, että monimutkaista tämä ei ole ja älyllisyyden puolesta ei kannata tuntea huolta. Jos minä tuolla pärjään, niin kyllä siellä pärjää kuka vaan.
Eikä tämä ole mitään vaatimattomutta, vaan realismia.
Menin jo eilen, vaikka olimme yliopistolla ainoastaan tänään. Matka on kuitenkin niin pitkä, ettei Jyväskylään kannata Turusta lähteä aamutuimaan, ei ainakaan, jos aikoo pysyä päivän hereillä. Olin perillä puoli viiden jälkeen iltapäivällä ja kävin ajankuluksi katselemassa kävelykadun kauppoja. Jyväskylän pieni keskusta on ihan viehättävä paikka ja kesällä uskoakseni oikeinkin viehättävä.
Yövyin tällä kertaa Hotelli Miltonissa.
Hotelli on hyvällä paikalla lähellä yliopistoa, osoite on Hannikaisenkatu 29. Maksoin tästä huoneesta 70 euroa ja olin tyytyväinen. Hotelli on siisti ja viihtyisä, aamiaisravintola oikein nätti. Aamiainen oli minun tarpeisiini hyvä vaikka pekonia ei ollut ja keitetyt kananmunat olivat kylmiä.
Tässä tämä pieni ravintola-arvostelu.
Tänään lauantaina ryhmämme kokoontui klo 10-15 yliopiston Agora-rakennuksessa. Jokaiselle oli varattu viisi minuuttia oman tutkimuksensa esittelemiseen minkä jälkeen siitä keskusteltiin.
Tutkimusselostukseni sai ymmärtääkseni ihan suopean vastaanoton. Sain myös hyviä neuvoja. Juuri nyt tunnen jopa intoa ryhtyä tekemään tutkimusta. Jokainen sai tällä kerralla yksilöllisen tehtävän, joka pitää olla valmiina ennen meidän seuraavaa connect-istuntoamme 15.3. Oma tehtäväni on kirjoittaa tutkimukseeni tulevaa teoriaosuutta ja määritellä ja selvittää käsitteet.
Ryhmässämme on enää kahdeksan jäsentä, yksi on jättänyt kesken. Harmi. Nyt, kun on päässyt jo näin pitkälle, olisi todella ikävää joutua lopettamaan.
Tämä kirjoittamisen aineopintojen loppuvaiheen seuraaminen voi ehkä aiheuttaa sen näköharhan, että kyseessä olisi jotain kovin monimutkaista ja sangen älyllistä toimintaa. Voin vakuuttaa, että monimutkaista tämä ei ole ja älyllisyyden puolesta ei kannata tuntea huolta. Jos minä tuolla pärjään, niin kyllä siellä pärjää kuka vaan.
Eikä tämä ole mitään vaatimattomutta, vaan realismia.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Tapasin romaanihenkilön
Sain palautteen lopullisesta tutkimussuunnitelmastani. Se hyväksyttiin ja sain arvosanaksi hyvän, kolmosen käsittääkseni. Olin muuten taas tehnyt virheitä lähdeviittausten merkitsemisessä, synti, josta en näköjään pääse millään eroon.
Tutkimusaihe ja -kysymys ovat nyt aika selkeinä mielessäni, samoin se, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Menen huomenna kirjastoon, pitää muutenkin päästä hoitamaan kaikenlaisia asioita
Asiasta toiseen.
Joskus äkkiä katsoen epäonniset tapahtumat voivat tuottaa jotain hyvää. Näin kävi minulle edellispäivänä, kun ajoin aika pitkän matkan juttukeikalle vain saadakseni tietää, ettei mitään juttua tule. Kun sitten ajoin takaisin kotiin - pimeää, sateista, liukasta, ei mikään kesäkeli tosiaan - keksin äkkiä aivan ihanan kohtauksen, jonka voisin kirjoittaa niihin raameihin, joista juuri lähdin. Hitsi vieköön, siitä tulee kaunis!
Se ihminen, jonka tapasin tuolla tuulimunaksi osoittautuneella juttukeikalla, saa kunnian olla romaanihenkilö. Ehkä hän ei piittaa. Ehkä hänen ei tarvitse edes tietää?
Ihmiset, jotka ovat tekemisissä kirjoittavien lajikumppaniensa kanssa, ovat aina vaarassa tulla ryöstetyiksi.
Enkä sitten muuten väittänyt, että ryhdyn romaania kirjoittamaan! Mutta jotain teen, se on varmaa.
Tutkimusaihe ja -kysymys ovat nyt aika selkeinä mielessäni, samoin se, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Menen huomenna kirjastoon, pitää muutenkin päästä hoitamaan kaikenlaisia asioita
Asiasta toiseen.
Joskus äkkiä katsoen epäonniset tapahtumat voivat tuottaa jotain hyvää. Näin kävi minulle edellispäivänä, kun ajoin aika pitkän matkan juttukeikalle vain saadakseni tietää, ettei mitään juttua tule. Kun sitten ajoin takaisin kotiin - pimeää, sateista, liukasta, ei mikään kesäkeli tosiaan - keksin äkkiä aivan ihanan kohtauksen, jonka voisin kirjoittaa niihin raameihin, joista juuri lähdin. Hitsi vieköön, siitä tulee kaunis!
Se ihminen, jonka tapasin tuolla tuulimunaksi osoittautuneella juttukeikalla, saa kunnian olla romaanihenkilö. Ehkä hän ei piittaa. Ehkä hänen ei tarvitse edes tietää?
Ihmiset, jotka ovat tekemisissä kirjoittavien lajikumppaniensa kanssa, ovat aina vaarassa tulla ryöstetyiksi.
Enkä sitten muuten väittänyt, että ryhdyn romaania kirjoittamaan! Mutta jotain teen, se on varmaa.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Olen aika hauska ihminen
Tutkimussuunnitelma on nyt tehty. Lisäksi kirjoitin vielä oppimispäiväkirjan. En palauttanut niitä, sillä viimeinen palautuspäivä on keskiviikko ja toivon, että keksin vielä joitain viisaanoloisia lisäyksiä kumpaankin.
Kirjoitin aamulla ensi töikseni yhden kiireellisen lehtijutun ja kävin sitten käsiksi suunnitelmaani. Kasasin viereeni kaikki 14 aihettani käsittelevää kirjaa ja löysin muutamista käyttökelpoisia ajatuksia.
Tämän jälkeen aivot kaipasivat paussia ja pesin vessat. Sitten otin työn alle sen, mitä oikeasti halusin tehdä, eli sen pienen lastenkirjatekstin ja ryhdyin muokkaamaan sitä.
Paitsi etten osannut tehdä sille mitään. En halua lisätä tai poistaa yhtään sanaa. Eipäs, otinhan sentään kolme sanaa pois ja kirjoitin kaksi uutta tilalle.
Haluaisin kovasti päästä lähettämään tekstin kustantamoihin. Se on kuin heittäisi ongen veteen. Lapsena rakastin onkimista. Oli ihanaa tuijotella kohoa ja odottaa, koska nappaa. Ei pahemmin napannut enkä muista koskaan saaneeni saalista. Jospa nyt aikuisena olisi parempi onni.
Jossain välissä tänään juutuin lukemaan vanhaa blogiani www.ruusupensaantakaa.blogspot.com ja selasin hyvän aikaa tekstejä. Huomasin, että olen aika hauska ihminen. Sitä ei usko kukaan, joka asuu minun kanssani.
Luin omia ajatuksiani niiltä päiviltä, jolloin aloitin tämän opiskelutaipaleeni. Nyt tuntuu ihmeeltä, että olen jaksanut yrittää niin kovasti sellaisten asioiden parissa, jotka tuntuivat välillä tosi vaikeilta. Viittaan lähinnä lauseoppiin. Mutta samalla tavalla ajattelen varmaan muutaman vuoden päästä näistä nykyisistä puuhistani.
Kirjoitin aamulla ensi töikseni yhden kiireellisen lehtijutun ja kävin sitten käsiksi suunnitelmaani. Kasasin viereeni kaikki 14 aihettani käsittelevää kirjaa ja löysin muutamista käyttökelpoisia ajatuksia.
Tämän jälkeen aivot kaipasivat paussia ja pesin vessat. Sitten otin työn alle sen, mitä oikeasti halusin tehdä, eli sen pienen lastenkirjatekstin ja ryhdyin muokkaamaan sitä.
Paitsi etten osannut tehdä sille mitään. En halua lisätä tai poistaa yhtään sanaa. Eipäs, otinhan sentään kolme sanaa pois ja kirjoitin kaksi uutta tilalle.
Haluaisin kovasti päästä lähettämään tekstin kustantamoihin. Se on kuin heittäisi ongen veteen. Lapsena rakastin onkimista. Oli ihanaa tuijotella kohoa ja odottaa, koska nappaa. Ei pahemmin napannut enkä muista koskaan saaneeni saalista. Jospa nyt aikuisena olisi parempi onni.
Jossain välissä tänään juutuin lukemaan vanhaa blogiani www.ruusupensaantakaa.blogspot.com ja selasin hyvän aikaa tekstejä. Huomasin, että olen aika hauska ihminen. Sitä ei usko kukaan, joka asuu minun kanssani.
Luin omia ajatuksiani niiltä päiviltä, jolloin aloitin tämän opiskelutaipaleeni. Nyt tuntuu ihmeeltä, että olen jaksanut yrittää niin kovasti sellaisten asioiden parissa, jotka tuntuivat välillä tosi vaikeilta. Viittaan lähinnä lauseoppiin. Mutta samalla tavalla ajattelen varmaan muutaman vuoden päästä näistä nykyisistä puuhistani.
lauantai 30. tammikuuta 2016
Kirjoituskilpailuista
En ole tainnut kirjoittaa koskaan kirjoituskilpailuista. Korjataan asia saman tien.
Pitäisikö kirjoittajan osallistua kilpailuihin? Pitäisi. Joskus voi tulla menestystä ja siitä on hauska mainita ansioluettelossa. Ja muutenkin kannattaisi, tulisi kirjoitettua erilaisia juttuja ja yritettyä tosissaan.
Käytin konditionaalia, sillä itse en juuri ole osallistunut kilpailuihin. Jos muistan oikein, olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun: toisessa etsittiin tarinoita lasisesta lapsuudesta (en menestynyt) ja toinen oli Suomen Mielenterveysseuran 100-vuotisjuhlakilpailu. Siinä menestyin, sillä kirjoitukseni valittiin 1500 joukosta kokoelmaan Kun siivet kantavat. Siellä se on jos kiinnostaa, sen nimenä on Huviretki Märynummelle. Kirja ilmestyi 1997.
En tykkää kilpailemisesta, en missään lajissa. Se johtuu siitä, että pelkään häviämistä, mistäpä muusta.
Kannattaa tietysti miettiä tarkkaan, millaisiin kilpailuihin uhraa tekstejään. Joskus kilpailuissa haiskahtaa se, että järjestäjä hamuaa vain ilmaisia sisältöjä jonnekin ilman sen ihmeempiä taiteellisia tavoitteita.
Intohimoinen kirjoittaja osallistuu kilpailuihin, vaikka niissä ei olisi rahapalkintoja.
Intohimoisen sijasta alan olla aika ahdistunut, sillä tutkimussuunnitelma pitää palauttaa kolmen päivän päästä, enkä vieläkään tiedä, mitä tutkin. Muutenkaan päivä ei ole paras mahdollinen. Minun piti tänään vetää muuan lyhytkurssi kansalaisopistossa, mutta se peruuntui kun osallistujia ei tullut tarpeeksi. Laitoin aamupäivällä kaikessa rauhassa ruokaa kotona, kun eräs ihminen soitti ja kysyi, mitä kurssille on tapahtunut - hän on odotellut kurssipaikalla jo lähes tunnin. Opistolta oli unohdettu ilmoittaa.
Ei siinä voi muuta kuin pyydellä anteeksi, mutta jos minä olisin se heitteille jätetty ihminen, kirjoittaisin jo näppäimistö salamoiden reklamaatiota. Niin hänkin varmaan.
Pitäisikö kirjoittajan osallistua kilpailuihin? Pitäisi. Joskus voi tulla menestystä ja siitä on hauska mainita ansioluettelossa. Ja muutenkin kannattaisi, tulisi kirjoitettua erilaisia juttuja ja yritettyä tosissaan.
Käytin konditionaalia, sillä itse en juuri ole osallistunut kilpailuihin. Jos muistan oikein, olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun: toisessa etsittiin tarinoita lasisesta lapsuudesta (en menestynyt) ja toinen oli Suomen Mielenterveysseuran 100-vuotisjuhlakilpailu. Siinä menestyin, sillä kirjoitukseni valittiin 1500 joukosta kokoelmaan Kun siivet kantavat. Siellä se on jos kiinnostaa, sen nimenä on Huviretki Märynummelle. Kirja ilmestyi 1997.
En tykkää kilpailemisesta, en missään lajissa. Se johtuu siitä, että pelkään häviämistä, mistäpä muusta.
Kannattaa tietysti miettiä tarkkaan, millaisiin kilpailuihin uhraa tekstejään. Joskus kilpailuissa haiskahtaa se, että järjestäjä hamuaa vain ilmaisia sisältöjä jonnekin ilman sen ihmeempiä taiteellisia tavoitteita.
Intohimoinen kirjoittaja osallistuu kilpailuihin, vaikka niissä ei olisi rahapalkintoja.
Intohimoisen sijasta alan olla aika ahdistunut, sillä tutkimussuunnitelma pitää palauttaa kolmen päivän päästä, enkä vieläkään tiedä, mitä tutkin. Muutenkaan päivä ei ole paras mahdollinen. Minun piti tänään vetää muuan lyhytkurssi kansalaisopistossa, mutta se peruuntui kun osallistujia ei tullut tarpeeksi. Laitoin aamupäivällä kaikessa rauhassa ruokaa kotona, kun eräs ihminen soitti ja kysyi, mitä kurssille on tapahtunut - hän on odotellut kurssipaikalla jo lähes tunnin. Opistolta oli unohdettu ilmoittaa.
Ei siinä voi muuta kuin pyydellä anteeksi, mutta jos minä olisin se heitteille jätetty ihminen, kirjoittaisin jo näppäimistö salamoiden reklamaatiota. Niin hänkin varmaan.
lauantai 23. tammikuuta 2016
Tänään olen hyvin tehokas
Tänään yritin ja yhä yritän olla oikein tehokas. Heräsin varhain, olin ruokakaupassa aikaisin, ostin viikon ruoat. Kävin kirjastossa ja tutkin hartaasti kirjallisuudentutkimuksen osastoa löytääkseni sopivia teoksia tulevaan tutkimukseeni. Jätin viikkosiivouksen väliin. En taida enää muutenkaan harrastaa viikkosiivouksia. Luin vähän niitä lainaamiani kirjoja, tulin sitten koneelle ja kirjoitin hiukan haastattelu ja havainnointimenetelmäkurssin oppimistehtävää.
Olen aika hukassa kandidaatintyöni kanssa, en löydä kysymystä. Aihe on, mutta ei kysymystä. Aikaa ei ole paljon, lopullinen tutkimussuunnitelma on palautettava helmikuun alussa. Kaipaisin vähän ohjausta. Vaikka ei kai kukaan toinen voi keksiä kysymystä minun puolestani?
Olen kysymysten ammattilainen, mutta juuri nyt se ei auta.
Haastattelu ja havainnointimenetelmäkurssin tehtävässä pohdin haastattelua eri puolilta. Tieteen hyväksi tehtävä haastattelu on tietysti eri asia kuin lehtijuttua varten tehtävä, mutta samat lainalaisuudet pätevät molempiin.
Useimmiten olen itse haastattelijana, mutta on minuakin joskus haastateltu. Varsinkin eräs tapaus on jäänyt mieleeni: iäkäs, nyt jo edesmennyt anoppini kävi kerran viikossa dementiakerhossa ja koska minä olin hänen edunvalvojansa ja yhteyshenkilö anopin ja kerhon välissä, osallistuin kerhon tilaisuuksiin kun tarve vaati. Kerran sitten meistä, minusta ja anopista haluttiin tehdä lehtijuttu, en yhtään muista, minne.
Haastattelun teki muuan naistoimittaja, joka jokaisen vastaukseni jälkeen purskahti remakkaan nauruun. Pitänee tarkentaa, että vastaukseni eivät olleet mitään vitsejä, ainakaan omasta mielestäni. Minusta toimittaja käyttäytyi omituisesti, mutta ihan hyvän jutun hän teki.
Kello on nyt 17.14. Tehokkuusaikaa on vielä jäljellä vaikka kuinka. Seuraavaksi otan käteeni yhden väitöskirjan ja etsin sieltä aukon. Niitä on tietämäni mukaan hyvissä tutkimuksissa, jotta seuraavat tutkijat löytävät tutkittavaa.
Jospa sieltä löytyisi kaipaamani Kysymys.
Olen aika hukassa kandidaatintyöni kanssa, en löydä kysymystä. Aihe on, mutta ei kysymystä. Aikaa ei ole paljon, lopullinen tutkimussuunnitelma on palautettava helmikuun alussa. Kaipaisin vähän ohjausta. Vaikka ei kai kukaan toinen voi keksiä kysymystä minun puolestani?
Olen kysymysten ammattilainen, mutta juuri nyt se ei auta.
Haastattelu ja havainnointimenetelmäkurssin tehtävässä pohdin haastattelua eri puolilta. Tieteen hyväksi tehtävä haastattelu on tietysti eri asia kuin lehtijuttua varten tehtävä, mutta samat lainalaisuudet pätevät molempiin.
Useimmiten olen itse haastattelijana, mutta on minuakin joskus haastateltu. Varsinkin eräs tapaus on jäänyt mieleeni: iäkäs, nyt jo edesmennyt anoppini kävi kerran viikossa dementiakerhossa ja koska minä olin hänen edunvalvojansa ja yhteyshenkilö anopin ja kerhon välissä, osallistuin kerhon tilaisuuksiin kun tarve vaati. Kerran sitten meistä, minusta ja anopista haluttiin tehdä lehtijuttu, en yhtään muista, minne.
Haastattelun teki muuan naistoimittaja, joka jokaisen vastaukseni jälkeen purskahti remakkaan nauruun. Pitänee tarkentaa, että vastaukseni eivät olleet mitään vitsejä, ainakaan omasta mielestäni. Minusta toimittaja käyttäytyi omituisesti, mutta ihan hyvän jutun hän teki.
Kello on nyt 17.14. Tehokkuusaikaa on vielä jäljellä vaikka kuinka. Seuraavaksi otan käteeni yhden väitöskirjan ja etsin sieltä aukon. Niitä on tietämäni mukaan hyvissä tutkimuksissa, jotta seuraavat tutkijat löytävät tutkittavaa.
Jospa sieltä löytyisi kaipaamani Kysymys.
keskiviikko 20. tammikuuta 2016
Aamun mietelause
Sain palautteen alustavasta tutkimussuunnitelmastani. Ei kelvannut. Tai aihe sinänsä kelpaa, mutta ei se, mitä ajattelin kysyä.
Mietin uudestaan.
Tajusin ensimmäisen kerran, että tieteellinen tutkimus, myös se, tehdään aina ensimmäisen kerran. Onpa filosofista!
Tarkoitan sitä, että ensimmäinen kerta mitä tahansa on aina kokeilua ja oppimista. Vasta toisto tekee mestarin.
Tämä on aika ikävä ajatus. Tähän asti olen asennoitunut niin, että jos ihminen on suorittanut tohtorintutkinnon, hän on erinomaisen oppinut. Mutta hitto vieköön, ei silloin vielä ole syntynyt kuin yksi väitöskirja, koekappale.
Tätä sietää miettiä.
Paria muutakin juttua voisi vähän miettiä ja jopa tehdä niille jotain. Nyt.
Mietin uudestaan.
Tajusin ensimmäisen kerran, että tieteellinen tutkimus, myös se, tehdään aina ensimmäisen kerran. Onpa filosofista!
Tarkoitan sitä, että ensimmäinen kerta mitä tahansa on aina kokeilua ja oppimista. Vasta toisto tekee mestarin.
Tämä on aika ikävä ajatus. Tähän asti olen asennoitunut niin, että jos ihminen on suorittanut tohtorintutkinnon, hän on erinomaisen oppinut. Mutta hitto vieköön, ei silloin vielä ole syntynyt kuin yksi väitöskirja, koekappale.
Tätä sietää miettiä.
Paria muutakin juttua voisi vähän miettiä ja jopa tehdä niille jotain. Nyt.
lauantai 16. tammikuuta 2016
Yhteys ei toimi ja naapuri säikähti
Mikäs nyt on, en pääse Koppaan? Koppa on opiskelijoiden tehtävänsaanti- ja palautuspaikka ja olisin katsonut sieltä jonkun videon, jonka piti ilmestyä eilen.
Muuten nettisivut ja muut yhteydet ovat opintojeni aikana toimineet hyvin.
Valmistelin tulevaa kandityötä sen verran, että lähestyin erästä kirjailijaa sähköpostilla ja kysyin, voisiko hän olla minun haastateltavani. Onnistuin säikyttämään hänet, asumme nimittäin naapuritaloyhtiöissä täällä Portsassa ja taloyhtiöillämme on yhteinen roskis tai roskiksia, monta niitä on. Aloitin sähköpostini jotenkin niin, että "Hei vaan täältä aidan takaa, taidamme jakaa yhteisen roskiksen..." Hän oli pelästynyt, että on laittanut jotain sopimatonta roskikseen ja nyt tulee valituksia.
Asia selvisi ja hän suostui. En voi tietenkään vielä tehdä mitään haastatteluja ennen kuin saa suunnitelmani hyväksyttyä.
Viime tai edelliskerralla taisin hehkuttaa sitä, miten mukavaa on aloittaa työ uuden kurssin kanssa - tarkoitin haastattelu ja havainnointikurssia, jota teen yhtä aikaa proseminaarin kanssa. Tuon hehkutuksen jälkeen en ole tehnyt yhtään mitään kurssin eteen. Nyt yritin, tuo Kopassa oleva video kuuluu kurssiin, mutta sekäään ei siis onnistunut.
Tammikuusta on mennyt jo puolet.
Mutta:
puolet on vielä jäljellä!
Muuten nettisivut ja muut yhteydet ovat opintojeni aikana toimineet hyvin.
Valmistelin tulevaa kandityötä sen verran, että lähestyin erästä kirjailijaa sähköpostilla ja kysyin, voisiko hän olla minun haastateltavani. Onnistuin säikyttämään hänet, asumme nimittäin naapuritaloyhtiöissä täällä Portsassa ja taloyhtiöillämme on yhteinen roskis tai roskiksia, monta niitä on. Aloitin sähköpostini jotenkin niin, että "Hei vaan täältä aidan takaa, taidamme jakaa yhteisen roskiksen..." Hän oli pelästynyt, että on laittanut jotain sopimatonta roskikseen ja nyt tulee valituksia.
Asia selvisi ja hän suostui. En voi tietenkään vielä tehdä mitään haastatteluja ennen kuin saa suunnitelmani hyväksyttyä.
Viime tai edelliskerralla taisin hehkuttaa sitä, miten mukavaa on aloittaa työ uuden kurssin kanssa - tarkoitin haastattelu ja havainnointikurssia, jota teen yhtä aikaa proseminaarin kanssa. Tuon hehkutuksen jälkeen en ole tehnyt yhtään mitään kurssin eteen. Nyt yritin, tuo Kopassa oleva video kuuluu kurssiin, mutta sekäään ei siis onnistunut.
Tammikuusta on mennyt jo puolet.
Mutta:
puolet on vielä jäljellä!
tiistai 29. joulukuuta 2015
Ensimmäiset hylsyt
Kustannustalojen väki on ottanut joululomalle luettavaa ja tulokset näkyivät sähköpostissani tänään: Otava ja WSOY sanoivat kohteliaasti kiitos ei.
Torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, ei mahda mitään. Ei, vaikka kuinka järkeilisi, että hylkäys ei tarkoita sitä, että olisin surkea kirjoittaja ja ihmisenä ihan kelvoton. Pahalta tuntuu kuitenkin.
Kirjan kirjoittaminen ja toiveet ja haaveet sen suhteen ovat valtavan iso juttu. En varmasti ole ainoa kirjoittaja, jolle kirjan julkaiseminen on yksi elämän isoimpia haaveita, ellei peräti suurin. Se on voinut saada jopa suhteettoman suuren sijan elämässä ja sille on uhrattu paljon. Kun sitten kirjaa ei tule, käsikirjoitusta ei hyväksytä, tuntuu, kuin elämältä kiskottaisiin pohjaa. Hetken tuntuu epätoivoisesti siltä, että mikään ei koskaan muutu, elämä jatkaa ankeaa rataansa loppuun asti ja kas, mikä siellä häämöttää - katkera pettymys ja häpeä. Sinusta ei koskaan tullut mitään.
Mikä sitten muuttuisi, jos oma teksti jonain päivänä olisi kovien kansien välissä ja kannessa lukisi oman nimen lisäksi myös Otava tai WSOY? Sitä aion vähän tutkia kandidaatintyössäni.
Tutkimussuunnitelma edistyy. Olen haalinut jo jonkun verran kirjallisuutta ja lisää tulee.
Tästä ainakin tulee valmista.
Torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, ei mahda mitään. Ei, vaikka kuinka järkeilisi, että hylkäys ei tarkoita sitä, että olisin surkea kirjoittaja ja ihmisenä ihan kelvoton. Pahalta tuntuu kuitenkin.
Kirjan kirjoittaminen ja toiveet ja haaveet sen suhteen ovat valtavan iso juttu. En varmasti ole ainoa kirjoittaja, jolle kirjan julkaiseminen on yksi elämän isoimpia haaveita, ellei peräti suurin. Se on voinut saada jopa suhteettoman suuren sijan elämässä ja sille on uhrattu paljon. Kun sitten kirjaa ei tule, käsikirjoitusta ei hyväksytä, tuntuu, kuin elämältä kiskottaisiin pohjaa. Hetken tuntuu epätoivoisesti siltä, että mikään ei koskaan muutu, elämä jatkaa ankeaa rataansa loppuun asti ja kas, mikä siellä häämöttää - katkera pettymys ja häpeä. Sinusta ei koskaan tullut mitään.
Mikä sitten muuttuisi, jos oma teksti jonain päivänä olisi kovien kansien välissä ja kannessa lukisi oman nimen lisäksi myös Otava tai WSOY? Sitä aion vähän tutkia kandidaatintyössäni.
Tutkimussuunnitelma edistyy. Olen haalinut jo jonkun verran kirjallisuutta ja lisää tulee.
Tästä ainakin tulee valmista.
perjantai 25. joulukuuta 2015
Kunhan kirjastot avautuvat
Joulu on osaltani juhlittu. Kaikki sujui hyvin ja perinteisesti lukuun ottamatta sitä, että kinkkupussi oli huolimattomasti asteltu ja kinkunrasvat pitkin keittiön lattiaa sekä sitä, että eräs pienimmistä jouluvieraista oksensi eteisen lattialle. Ei siis mitään ihmeitä.
Ja nyt alkaa arki. Rakastan sitä!
Varasin aamulla ennen jouluvieraiden tuloa majapaikan seuraavaa Jyväskylän-reissua varten. Ostin myös junaliput. Viimekertainen yöpymispaikkani oli jo täynnä, joten päädyin tällä kertaa oikeaan hotelliin. Matka on edessä vasta helmikuussa. Silloin ollaan jo jaksolla KIKA419 eli kandidaatintutkielmaa tekemässä. Nyt teen vasta tutkimussuunnitelmaa.
Kunhan kirjastot taas avautuvat, käyn hakemassa muutamia kirjoja tutkielmaani varten.
Kaiken järjen mukaan minun pitäisi saada tutkinto valmiiksi ensi vuonna. Kursseja puuttuu enää noin neljä tutkielman lisäksi. Ainoa, mikä voi tuottaa hankaluutta, on englannin kurssi tai kurssit, niitä kun ei pääse koska tahansa suorittamaan enkä edes ole varma, pitääkö niitä suorittaa kaksi vai riittääkö yksi. Pitänee kysyä. Kysymällä asiat selviävät.
Nyt, kun vuosi on lähellä loppuaan, minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on todella loppuun kulutettu, hyvin käytetty.
Ja nyt alkaa arki. Rakastan sitä!
Varasin aamulla ennen jouluvieraiden tuloa majapaikan seuraavaa Jyväskylän-reissua varten. Ostin myös junaliput. Viimekertainen yöpymispaikkani oli jo täynnä, joten päädyin tällä kertaa oikeaan hotelliin. Matka on edessä vasta helmikuussa. Silloin ollaan jo jaksolla KIKA419 eli kandidaatintutkielmaa tekemässä. Nyt teen vasta tutkimussuunnitelmaa.
Kunhan kirjastot taas avautuvat, käyn hakemassa muutamia kirjoja tutkielmaani varten.
Kaiken järjen mukaan minun pitäisi saada tutkinto valmiiksi ensi vuonna. Kursseja puuttuu enää noin neljä tutkielman lisäksi. Ainoa, mikä voi tuottaa hankaluutta, on englannin kurssi tai kurssit, niitä kun ei pääse koska tahansa suorittamaan enkä edes ole varma, pitääkö niitä suorittaa kaksi vai riittääkö yksi. Pitänee kysyä. Kysymällä asiat selviävät.
Nyt, kun vuosi on lähellä loppuaan, minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on todella loppuun kulutettu, hyvin käytetty.
tiistai 8. joulukuuta 2015
Elämän huippuhetket
Palautin alustavan tutkimussuunnitelmani Optimaan. Tänään on viimeinen palautuspäivä.
Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.
Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.
Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.
Mitä ne sitten ovat?
Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.
Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.
- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.
Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.
Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.
Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.
Mitä ne sitten ovat?
Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.
Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.
- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.
lauantai 28. marraskuuta 2015
Ensimmäistä kertaa yliopistolla
Proseminaarin aloitus on ohi, terveisiä vaan Jyväskylästä.
Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.
Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.
Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.
- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.
Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.
Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.
Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.
Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.
Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.
Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.
Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.
Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.
Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.
- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.
Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.
Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.
Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.
Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.
Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.
Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)