Aikuisen opiskelijaelämä on monessa suhteessa samanlaista kuin nuoren opiskelijan. Rahaa on vähän ja mieltä painaa koko ajan se, että töitä pitäisi a) saada ja b) tehdä, mutta toisaalta - kaiken aikansa saa hyvin kulumaan opintoihinkin.
Tämä on yksi asia.
Toinen on se, että aikuisen on suoriuduttuva ihan samoista vaatimuksista kuin nuorten. Hassua kyllä, mutta tätä eivät kaikki ymmärrä.Esimerkiksi kun osallistuin ylioppilaskirjoituksiin muutama vuosi sitten, eräs 18-vuotias abiturientti kysyi ihan tosissaan, että osallistunko minä samoihin kirjoituksiin kuin hän. Että eikö meille vanhoille ole mitään omia, helpotettuja ja selkokielisiä kokeita, joista armolla ja suopeudella voisimme päästä läpi? Ei hän tätä kaikkea sanonut, minä vain ilkeässä mielessäni sen siihen lisäsin.
Muuten opiskelijaelämä ei ole yhtään samanlaista kuin nuorilla. Mitään iltaohjelmaa ei koskaan ole. Yksiinkään haalaribileisiin ei ole tullut kutsua. Ei olisi haalareitakaan.
Alkoholia ei kulu yhtään. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.
Tänään olen kirjoittanut länsimaisen kirjallisuuden historian oppimistehtävää. Tehtävä on sikäli vaikea, että minun pitäisi laatia katsaus sekä antiikin että keskiajan kirjallisuudesta ja saada tämä kaikki mahtumaan noin neljälle sivulle. Pelkästään Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia käyttää samaan aiheeseen lähes kaksisataa sivua, joten tiivistämistä riittää.
Lisäksi olen taas kerran ihmeissäni lähdeviittausten kanssa (olisi pitänyt käydä se tieteellisen kirjoittamisen kurssi!). En tiedä, pitääkö minun laittaa lähdeviitteitä vai ei, joten varmuuden vuoksi laitan. Se taas näyttää hassulta, koska niitä voisi laittaa vaikka joka lauseen perään. Eihän tällainen katsaus ole mikään essee, jossa esittäisin omia näkemyksiäni, enpä edes Vartiaisen näkemyksiä vaan yleisesti tunnettua kirjallisuuden historiaa.
Luin lähdeviittausten ohjeet. Jos asia on yleisesi tiedetty, viitteitä ei tarvita, niissä sanotaan. Mutta onko esimerkiksi se, että hellenismin runous suuntautui laveaa epiikkaa vastaan niin tunnettu seikka, ettei sen sanominen vaadi lähdeviitettä?
Tällaisissa pohdinnoissa siis sujuu aikuisen opiskelijan perjantai-ilta. Seuraavaksi lähden kiehtovanomituiseen oppilaitokseen vanhaan Tartoon, herra Mauruksen ensimmäisen luokan kouluun. A.Tammsaaren Koulutie sopii erinomaisesti iltalukemiseksi, uni tulee varmasti muutaman sivun jälkeen.
Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijan opiskelupäiväkirja. Sivupoluilla kuljetaan kirjailijoiden jalanjäljillä ja puhutaan kirjoista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammsaare. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammsaare. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. tammikuuta 2014
maanantai 16. joulukuuta 2013
Kyllä nolotti
Palautin ison pinon kirjoja tänään Turun pääkirjastoon. Lainasin samalla kaksi uutta, Aino Kontulan Opettajan selviytymisopin sekä A.H.Tammsaaren Koulutien.
Pääkirjastossa on jo pitkään ollut palautus- ja lainausautomaatteja, joten virkailijoiden kanssa ei tarvitse seurustella. Tai voi, miten sen ottaa, riippuu virkailijasta.
Vein kirjani lainausautomaatille ja laitoin kirjastokorttini lukijaan. Näppäilin tunnusluvun.
"Lainaus epäonnistui. Yritä uudestaan tai ota yhteys henkilökuntaan," sanoi automaatti.
"Pahus," sanoin minä ja näppäilin tunnusluvun uudestaan. Ja taas kone sanoi, ettei onnistu.
Kaivoin kukkarostani muistilapun, johon olen tallettanut tunnusluvun (kukkarooni, aivan oikein, eihän se mikään pankkikortti ole!) ja tarkistin sen. Ihan oikeaa numeroa olin tarjonnut. Yritin uudestaan, mutta tulos oli yhtä huono kuin ennenkin.
Kirjastovirkailija käveli ohi.
- En onnistu lainaamaan, minä valitin.
Virkailija tuli auttamaan. Hän otti kortin.
- Katsotaanpa, hän sanoi ja vei kortin tiskin taakse. Siellä hän näpytteli vähän aikaa omaa konettaan ja nosti sitten korttini voitonriemuisesti ilmaan.
- Ei kai se toimi, kun teillä on täällä niin paljon maksettavaa, virkailija kailotti. Sitten hän nousi seisomaan, heilutteli korttiani ja osoitti samalla minua sormellaan.
- Katsokaa! Tuo nainen on ihan helvetisti VELKAA kirjastoon! Se ei pysty edes lainaamaan enää!
Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Pilkalliset silmät mittailivat vanhaa toppatakkiani ja vuotavia talvisaappaitani. Supina yltyi yltymistään, ivanaurut alkoivat kohota kohti kattoa.
Hyvä on. Tämä ei ollut totta. Älkää uskoko.
Se sen sijaan on totta, että lainauskorttini ei toiminut ja juuri siitä syystä, että minulle oli kertynyt myöhästymismaksuja yli kaksikymmentä euroa. Ihmettelen vain, ettei Vaski-kirjastojen Omalle sivulleni, josta näen lainani ja varaukseni ja kaiken muun, ole tullut mitään tietoa maksuista. "Maksut"-kohta on näyttänyt pelkkää nollaa.
Sekin on totta, että nolostuin yhtä paljon kuin jos virkailija - joka oikeasti oli todella kiltti ja ystävällinen - olisi käyttäytynyt kuten edellä kuvasin.
Vaikka järjellä ajatellen ihmisellä voisi olla pahempiakin syntejä kuin kirjaston myöhästymismaksuja. Ehkä.
Pääkirjastossa on jo pitkään ollut palautus- ja lainausautomaatteja, joten virkailijoiden kanssa ei tarvitse seurustella. Tai voi, miten sen ottaa, riippuu virkailijasta.
Vein kirjani lainausautomaatille ja laitoin kirjastokorttini lukijaan. Näppäilin tunnusluvun.
"Lainaus epäonnistui. Yritä uudestaan tai ota yhteys henkilökuntaan," sanoi automaatti.
"Pahus," sanoin minä ja näppäilin tunnusluvun uudestaan. Ja taas kone sanoi, ettei onnistu.
Kaivoin kukkarostani muistilapun, johon olen tallettanut tunnusluvun (kukkarooni, aivan oikein, eihän se mikään pankkikortti ole!) ja tarkistin sen. Ihan oikeaa numeroa olin tarjonnut. Yritin uudestaan, mutta tulos oli yhtä huono kuin ennenkin.
Kirjastovirkailija käveli ohi.
- En onnistu lainaamaan, minä valitin.
Virkailija tuli auttamaan. Hän otti kortin.
- Katsotaanpa, hän sanoi ja vei kortin tiskin taakse. Siellä hän näpytteli vähän aikaa omaa konettaan ja nosti sitten korttini voitonriemuisesti ilmaan.
- Ei kai se toimi, kun teillä on täällä niin paljon maksettavaa, virkailija kailotti. Sitten hän nousi seisomaan, heilutteli korttiani ja osoitti samalla minua sormellaan.
- Katsokaa! Tuo nainen on ihan helvetisti VELKAA kirjastoon! Se ei pysty edes lainaamaan enää!
Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Pilkalliset silmät mittailivat vanhaa toppatakkiani ja vuotavia talvisaappaitani. Supina yltyi yltymistään, ivanaurut alkoivat kohota kohti kattoa.
Hyvä on. Tämä ei ollut totta. Älkää uskoko.
Se sen sijaan on totta, että lainauskorttini ei toiminut ja juuri siitä syystä, että minulle oli kertynyt myöhästymismaksuja yli kaksikymmentä euroa. Ihmettelen vain, ettei Vaski-kirjastojen Omalle sivulleni, josta näen lainani ja varaukseni ja kaiken muun, ole tullut mitään tietoa maksuista. "Maksut"-kohta on näyttänyt pelkkää nollaa.
Sekin on totta, että nolostuin yhtä paljon kuin jos virkailija - joka oikeasti oli todella kiltti ja ystävällinen - olisi käyttäytynyt kuten edellä kuvasin.
Vaikka järjellä ajatellen ihmisellä voisi olla pahempiakin syntejä kuin kirjaston myöhästymismaksuja. Ehkä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)