Rohkaisevaa palautetta (laimeasti sanottu)

Tänään on ollut yksi opiskelutaipaleeni ehdoton kohokohta. On tapahtunut jotain sellaista, josta minä ja uskoakseni aika moni muu kirjoittamisen opiskelija haaveilee. Siitä huolimatta ja juuri siksi epäröin kirjoittaa tätä mutta jos teen sen varovasti ja pienellä, niin ehkä tämä vaaleanpunainen hattara ei heti hajoa tuuleen.

Sain palautteen genreenharjaantumiskurssi B:stä eli lastenkirjastani. Arvosana kurssista on kiitettävä ja ohjaajani sanoi, että puutteistaan huolimatta

  käsikirjoituksella voisi jo alkaa kolkutella kustantamojen ovia.

Voih.

Puutteista?

 Puutteista viis! Arvatkaa vaan ryhdyinkö heti googlettamaan kustantamoja ja miettimään, minne käsikirjoitukseni ensin tuuppaisin vai lähettäisinkö kaikkiin saman tien.


Tiedän, tiedän, tiedän, ettei tämä vielä tarkoita mitään. Ei se tarkoita sitä, että minusta tulee kirjailija. Mutta sitä se kumminkin tarkoittaa, ettei se käsikirjoitus ole huono.

Sitä paitsi: samaan aikaan, kun sydän pamppaillen luin saamaani palautetta, näin sateenkaaren.

Onnen päivä.

Suoritin kurssin ja aloin sitten ihmetellä

Palautekurssi tuli valmiiksi, lähetin äsken viimeisen tehtävän eli oppimispäiväkirjan matkaan.

Tällä pitkältä (aloitimme jo huhtikuussa) ja helpolta tuntuneella verkkokurssilla olemme kirjoittaneet ensin yksin tarinan kirjoittamista opiskelevasta Jussista ja sitten saman ryhmässä. Lisäksi olen lähettänyt kolme omaa, aiemmin kirjoitettua tekstiä toisten arvioitaviksi. Käytin yhtä romaanikatkelmaa, yhtä kuunnelmaa ja yhtä lastenkirjapätkää.
Olen antanut palautetta yhdestä novellista ja yhdestä elokuvakäsikirjoituksesta tai sen osasta. Alussa mainituista Jussi-tarinoista annettiin myös palautteita ja pohdittiin omaa palautteen antamisen ja saamisen historiaa. Lopuksi vielä arvioimme itse antamaamme palautetta.
Kaiken tämän lisäksi meillä oli yksi noin kaksi tuntia kestänyt verkkoistunto, jossa löysähkösti jutustelimme palautteesta.
Kurssikirjallisuus on kaikki ollut verkossa, yhtään kirjaa ei ole tarvinnut hankkia.

Nyt keskityn taas genreenharjaantumiseen. En aloita yhtään uutta kurssia ennen kuin se on suoritettu.

Luin avoimen yliopiston sivuilta, että kirjoittamisen opintoihin on ollut taas paljon hakijoita. Kuinka paljon, sitä ei sanottu. Varmaan kuitenkin niin paljon, etteivät kaikki pääse ja moni joutuu pettymään.

En vieläkään ymmärrä, miksi itse sain niin vähän pisteitä kun hain tänne. Nyt en muista, oliko niitä kolme vai kolme ja puoli? Ainakin siinä oli kaksi pistettä hakutehtävästä ja yksi kirjoittajakokemuksesta. Minulla oli kuitenkin takanani tuhansia lehtijuttuja (kokemusta), mm. 150 viihdenovellia ja muutama jatkokertomus (ovat nekin julkaisuja), kirjoittajaryhmän ohjaamista (opettaminen) sekä suomen kielen perus- ja  draamakirjoittamisen erikoistumisopinnot suoritettuina.

Kysynpä vaan, mitä ne ovat tehneet, jotka saivat lähemmäs täydet eli seitsemän pistettä? Ihan vilpittömästi tahtoisin tietää.

Joten älkää lannistuko, vaikka ovi ei heti aukea! Ylös vaan ja uudestaan yrittämään. Ainakin kirjoittajakokemus karttuu niitä hakemuksia väsäillessä.        

Samat vanhat jorinat

Sain tänään kirjoitettua genreenharjaantumiskurssin työtäni vähän eteenpäin. Palautekurssille tarvitaan taas uutta tekstiä toisten arvioitavaksi ja ajattelin laittaa osan tästä toisen kurssin tekstistä sinne. Tämä aie toimii samalla moottorina itse kirjoittamiselle.

Varmin tapa saada jotain työtä valmiimmaksi, on tehdä sitä vähän joka päivä. Vaikka kuinka vähän. Huvitti tai ei. Yleensä ei huvita.

Ei huvittaisi kirjoittaa tätä blogiakaan. Ei tällaista blogia, jossa ei koskaan tapahdu mitään hauskaa ja jossa samat, unettavat jorinat toistuvat kerrasta toiseen.

Kerronpa, miltä minusta tuntuu, noin yleensä. Minusta tuntuu siltä, että hyvin monet muut ihmiset, melkein kaikki, tekevät ihmeen taitavia asioita kepeästi ja iloisesti kuin hattarat, sivumennen, oman toimen ohessa, hikoilematta. Jälki on hienoa ja viimeisteltyä.

Kun taas minä tarvon suossa reittä myöten muka karpaloita keräämässä vain huomatakseni, että ne on jo kaikki syöty.

Siltä minusta tuntuu tämä kirjoittaminen, jolle olen elämässäni antanut niin valtavan suuren merkityksen ja jossa todellisuudessa en ole saanut mitään aikaan.

Mutta vaikka tuntuisi miltä, sekin on totta, että genreenharjaantumiskurssi tulee suoritetuksi ja opintopisteet kotiin vain siten, että kirjoitan sen pahuksen tekstin. Ja senhän teen.

Hauskaa vappua, jos joku sattuu lukemaan. Minun vappuni menee töissä, mutta illalla otan ylioppilaslakin laatikostaan, pistän sen päähäni ja juon vähän vaaleanpunaista Pommacia.

Kovin sosiaalinen ei saisi olla

Kirjoitin äsken palautteen kurssikaverini proosatekstistä. Tämä oli osa palautteen antamisen verkkokurssia,
Tehtävässä saimme antaa vain positiivista palautetta, tarkoitus on nyt tutkia positiivisen palautteen voimaa. Sain arvioitavakseni oikein hyvän tekstin, josta ei ollut vaikea keksiä hyviä puolia. Etukäteen ajattelin, että jos vastassa on kovin huono teksti niin sitten on tietysti hankalaa.

Mutta eihän täällä mitään huonoja tekstejä tietysti tehdäkään.

Omasta tekstistäni en ole vielä saanut palautetta.

Tein jo pari päivää sitten genreenharjaantumiskurssin ensimmäisen tehtävän. Se oli lyhyt ja sisälsi vain suunnitelman tekemisen siitä, mitä aikoo tällä kurssilla tehdä. Kun opettaja on hyväksynyt suunnitelman, voi aloittaa tai minun tapauksessani jatkaa tehtävää, jonka aloitin tekstikokoelmakurssilla.

Tämä päiväkirja toistaa näitä samoja asioita, kursseja ja tehtäviä. Eloisampaa tulevaisuuttakaan en voi luvata sillä tällaista tämä itsenäinen opiskelu on. Arkista puurtamista tehtävästä toiseen ilman kurssi-illanviettoja tai edes luentotaukojen jutustelua kurssikaverien kanssa. En tunne ketään niistä, jotka aloittivat kirjoittamisen opiskelun yhtä aikaa minun kanssani syksyllä 2013. En edes tiedä, käykö kukaan heistä tai joku muu kirjoittamisen opiskelija ikinä lukemassa tätä blogia.

Itsenäinen opiskelu ei sovi niille, jotka kaipaavat jotain sosiaalista elämää opiskelun ympärille.

Onneksi välillä saa sentään olla hyvässä seurassa. Kuten tänään, kun vietin suuren osan päivästäni hurmaavan 80-senttiä pitkän, vastikään kävelemään oppineen olennon kanssa. Harrastimme omaehtoista kulttuuria, teimme musiikkia munaleikkurilla ja kärrypoletilla. Kokeilkaa, siitä tulee tosi kaunista.

Älä luota metsätyömieheen

Jussin tarina sai jatkoa tänään, kun kirjoitimme ryhmänä uuden kertomuksen siitä, miten Jussi kokee saamansa palautteen, tällä kertaa ihanteellisen. Pelkäsin etukäteen työskentelyä Optiman keskustelualueella mutta se sujuikin ihan hyvin. Pieni ryhmämme, vain kolme kaikkiaan, työskenteli rivakasti ja asiallisesti ja homma oli hoidettu alle tunnissa.

Ja hyvä niin,

sillä olin ihan uuvuksissa kun pääsin kotiin päivän juttukeikoilta.

Tänään, kun oli kevään ihanin ilma, olisin mieluummin haravoinut pihaa kuin ajellut eksyksissä siellä ja täällä. Onnistuin nimittäin taas eksymään kun olin matkalla erääseen syrjäisempään paikkaan jonne oli pitkä ja mutkainen tie jonka varrella ei asunut ketään.

Tein eksyksissä olijan pahan virheen ja kysyin tietä. Näin tien vieressä pari mystistä metsätyömiestä ja kysyin heiltä, minne suuntaan minun kannattaisi ajaa. Ensin he sanoivat, etteivät tiedä koskapa eivät itsekään ole paikkakuntalaisia. Sitten he kuitenkin olivat varmoja, että kysymäni paikka on TUOSSA suunnassa. Sinne minä tietysti lähdin ja kun noin tunnin kuluttua melko turhautuneena ajoin toiseen suuntaan miekkosten ohi, en ollut näkevinäni.

Se paikka oli sitten siellä toisaalla, ymmärrätte. Ja siksi olin ihan uuvuksissa kun pääsin kotiin. Ja sen takia erittäin iloinen siitä, että saimme sen Jussi-tarinan nopeasti tehtyä.

Huominen menee taas juttujen kirjoittamiseen. Opiskelutehtäviä ei huomiselle ole.

Hommat hoidossa ja uusi perheenjäsen

Jussin kävi tavallaan hyvin. Hän sai kuunnelmastaan hyvän arvion, mutta ei täysin ymmärtänyt sitä.

Palautteen antamisen kurssin ensimmäisen tehtävän ensimmäinen osa on siis tehty. Palautin oman tarinani Jussista palautuslaatikkoon enkä voi nyt tehdä muuta.
Seuraava tehtävä on valita omista vanhoista kirjoituksista joku ja laittaa se toisten kurssilaisten arvioitavaksi. Valitsin yhdelle yksittäiselle kirjoituskurssille kerran kirjoittamani katkelman romaanista. Katkelma se oli ja katkelmaksi jäi, sillä romaanista ei ole sen koommin kirjoitettu riviäkään. Tosin nyt, kun luin tekstin huomasin, että se on aika hyvä ja että romaanin aihekin oli hyvä ja tarina melkein kokonaan minun päässäni. Jospa sen sieltä vielä joskus saisi ulos.

Tässä ollaan nyt siinä, mikä tekee meinaajasta kirjailijan: täytyy kirjoittaa. On niin mukava kehitellä ideoita ja haaveilla menestyksestä, mutta kun siinä välissä - meinaamisen ja menestyksen - on se vaivalloinen kirjoitustyö.

Koska en voinut tehdä mitään minkään kirjoitustyön eteen, tein mollamaijan.

Käsillä tekeminen on tosi hyvää vastapainoa ajatustyölle. Sitä paitsi mieliteot pitää toteuttaa, jos ne ovat kohtuullisia ja jostain syystä mieleni on jo pitkään tehnyt ommella mollamaija.

Muuten on mukavaa, että pääsiäisestä on enää yksi pitkä pyhäpäivä jäljellä. En yhtään tykkää pyhistä enkä siitä, että aamulla ei saa sanomalehteä.

Ikkunani takana laulaa mustarastas kolmatta päivää. Yksinäisen mustarastaan ääni huhtikuisena pyhäpäivänä on melkein liikaa kestettäväksi.

Miten Jussin käy?

Lähetin aamulla tekstikokoelmani arvioitavaksi. Melkein paluupostissa yliopistolta tuli ilmoitus, että verkkokurssin työpaja on avattu.

Kävin tietysti heti katsomassa. Ensimmäisen tehtävän palautus on jo viikon päästä. Tehtävänä on kirjoittaa pieni tarina Jussista, joka opiskelee kirjoittamista ja on tyytyväinen tai tyytymätön saamaansa palautteeseen.

 Helppoa. Pitää vain päättää, onko Jussi nyt tyytyväinen vai tyytymätön. Hm.

Tietysti olisi houkutus päättää, että Jussi on saanut huonoa palautetta. Jussia siis - pistäkää silmät kiinni jos ette kestä - vituttaa raskaasti. Hänen tekstinsä ja koko taiteilijuutensa on ymmärretty väärin. Asialla on ollut joku onneton tunari, yliopistobroileri, kokoomuslainen tai kristillisdemokraatti. Joku, jonka pikku aivoihin ei uppoa se, että Jussi tässä pyrkii uudistamaan genreä.

Jussi halveksii koko paskaa ja erityisesti palautteen antajaa. Hän päättää tehdä omakustanteen. Tai kärsiä marttyyrikuoleman. Tai edes juopotella ankarasti.

Ensi töikseen Jussi kuitenkin päivittää nöyryytyksensä facebookiin. Hän osaa vitsailla itsestään, Jussi on rento kaveri. Sitten hän kirjoittaa anonyymisti Kirjailijanalut-palstalle ja vuodattaa. Jussi saa ymmärrystä. Jussi ei saa ymmärrystä.

Osaako Jussi kirjoittaa?

Osaa, mutta ei tarpeeksi hyvin.

Jussista ei koskaan tule kirjailijaa, sillä hän ei osaa ottaa palautteesta vaarin. Jussista ei kuulla enää ikinä mitään.


Mutta siis näin tämä tarina ei mene, vaan ehkä Jussi saakin hyvää palautetta, kehuja ja rohkaisua. Eikä Jussi välttämättä niitäkään osaa ottaa vastaan.

Tämä riippuu nyt ihan siitä, millainen itsetunto Jussilla on.

Kaikki riippuu siitä.

Mitä tehdä, jos kyvyt ja halut eivät kohtaa?

Työ etenee. Hitaasti, mutta hitaasti hyvä tulee. Kirjoittamisen kohdalla voi tosin sanoa, että hyvä tulee hitaasti ja uudestaan ja uudestaan tekemällä. Ehkä.

Joskaan en vielä ole ratkaissut kirjoittamisen perimmäistä arvoitusta, olen kuitenkin oppinut sen, että kirjoittamisen kanssa ei tarvitse eikä saa hätäillä. Kirjallinen tuotos ei ole mikään kohokas, joka joko onnistuu kerralla tai ei onnistu, sitä saa muotoilla niin monta kertaa kuin tahtoo.

Tämä on todella vapauttava tieto.

Vaikka aineopintojen tekstikokoelmakurssini on vielä pahasti kesken, ilmoittauduin myös Palautteen antamisen perusteet -verkkokurssille. Se alkaa vasta maaliskuun lopussa, mutta ilmoittauduin nyt, että mahdun varmasti mukaan. Verkkokurssia voi hyvin suorittaa, vaikka meneillään olisi myös joku itsenäinen suoritus. Niiden kahden verkkokurssin perusteella, jotka tähän mennessä olen suorittanut, suoritustapa on kätevä ja totta puhuen helpompi kuin itsenäisten tehtävien tekeminen.

Palautteen antamisen perusteet  kurssin nimenä kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku alkeisalkeiskurssi. En huomannut katsoa, tuleeko myöhemmin joku Palautteen antamisen syventävä kurssi; kai tulee, kun nyt opetetaan vasta alkeet.

Eikun vakavast. Palaute on kuolemanvakava asia.

Olisi kauheaa joutua antamaan palautetta kirjoittajalle, jonka vahvin puoli kirjoittajana on polttava halu tulla kirjailijaksi. Miten ikinä voi toista loukkaamatta sanoa, että kyvyt ja halut eivät tule koskaan kohtaamaan? Vai pitääkö sanoa?
Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjoittajaohjaajat menettelevät tällaisissa tilanteissa. Sen tiedän, että tilanteita tulee.

Olipa palautteen sisältö mikä hyvänsä, se pitää paketoida niin, ettei vastaanottaja menetä toivoaan. Pahinta palautetta on sellainen, minkä jälkeen vastaanottaja tuntee itsensä huonoksi eikä viitsi yrittää enää mitään.

Aivan ehdottomasti kauheinta on saada palautetta joltain, joka osaa kyseisen asian huonommin. Tätäkin tapahtuu, työpaikalla esimerkiksi voi joutua nielemään kiltisti asiantuntemattomia palautteita vain siksi, että palautteen antaja on esimies.

Missä taas on yksi hyvä syy olla freelancer.

Runouskurssin palaute ei kannusta jatkamaan

Sain tänään palautteen lyriikkakurssista. Arvosanaksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.

Palaute oli 11 sivua pitkä, mutta kertoi vain vähän siitä, millaista minun työni oli, enemmän runoudesta ja runouden analyysista yleensä. Jos nyt jotain ymmärsin, niin ei minua rivien välissäkään kehotettu jatkamaan runoiluharrastustani.

En ole vielä saanut mitään konkreettista aikaan tekstikokoelmakurssitehtävässä, en siis  saamani palautteen jälkeen. Mietin kyllä asiaa joka välissä, mutta nyt on ollut kaikkea muuta puuhaa aika paljon. Ihan mukavia asioita tosin.

Ajoin tänään juttukeikalle, kahdellekin ja mietin siinä pimeää maantietä tuijotellessani, että on tämäkin yksi tapa elää. Elämäntapa nimen omaan. Ja sitten kun hetken tuntui, ettei tämä ehkä olekaan niin mukavaa niin muistutin itseäni, että kohta taas on. Kuten olikin.

Se on taikaa. Se, että menipä minne tahansa ottamaan selvää jostain asiasta, mistä vain, siitä innostuu. Vähän kuin laittaisi uuden vaihteen päälle siksi aikaa, kun esiintyy toimittajana jossain. Sitten kun pistää oven perässään kiinni voi taas olla oma murjottava itsensä.

Ihmisessä on monta puolta.

Vanhemmiten eri ominaisuudet kärjistyvät, sanotaan. Olen huomannut. Varsinkin toisten ihmisten puheet tulee kuunneltua tarkemmin korvin kuin ennen. Tämä tuli nyt siitä, kun tapasin erään tuttavan ja seisoin hänen kanssaan vähän aikaa juttelemassa vaikka tajusin jo kohta, ettei siinä mitään juteltu vaan kuunneltiin selostusta. Lasten erinomaiset arvosanat, tutkinnot, hyvissä asemissa olevat vävypojat ja poikkeuksellisen ihanat lastenlapset. Eikä mikään näistä ollut siinä kohtaa minun.

En minä tykkää tuommoisesta, ei se ole mitään keskustelua.

Romaanin kirjoittamisesta

Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.

Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.

Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.

Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.

Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.

Tämä on se Juttu.

Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.

Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.

Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.

Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.

Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.