Turhia unelmia ja huonoa omaatuntoa

Piti käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja. Kävin, mutta en palauttanut vaan lainasin uusia.

Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.

Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.

En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.

Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.

Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.

Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.

Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.

Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:

              Saattelin junalle vanhan
                              leppoisan ukon.
             Jätin yön selkään, yksin
                              tekemään matkaa,
             vaikka jo todellisuuden
                              piiristä väistyy,
              ajasta väistyy hän jo
                              ajattomuuteen.

              Ei ole pojalla aikaa
                             seuranpitoon.

Kirjoittaisit omaelämäkerran

Sain Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin oppimistehtävän valmiiksi. Nyt olen suorittanut puolet kirjoittamisen perusopinnoista.

En ole kovin taitava Wordin käyttäjä ja sen takia tehtävien viimeistely on vähän hankalaa. Nyt se oli erikoisen hankalaa, sillä tehtäväni sisälsi myös kuvia. Niiden mukana olo teki kirjoittamisen ja erityisesti tallentamisen aika hitaaksi.

Kurssi oli erittäin mielenkiintoinen. Kenen tahansa kannattaa kirjoittaa jotain omasta elämästään; se saa muistot elämään ja kirvoittaa kuka ties vaikka kuinka pitkiä muisteloja. Hyvä harjoitus on ottaa jokin valokuva ja kirjoittaa siitä kaikki, mitä kuvasta tulee mieleen. Voitte yllättyä.

Oppimistehtävässä valokuvamuistelun vaihtoehtona oli päiväkirja-analyysi. En pidä päiväkirjaa, joten se ei ollut vaihtoehto minulle.

En pidä päiväkirjaa, enää. Lapsena ja nuorena pidin, mutta vaikka olen säästänyt kaiken kirjoittamani, en pysty lukemaan vanhoja päiväkirjojani. En halua tietää mitään siitä maailmantuskaa potevasta, tuota pikaa hautaan kaatumassa olevasta surkimuksesta joka niissä kirjoissa esiintyy. Kirjoitin päiväkirjaa aina kun olin onneton ja nuorena olin aika usein.

Kävin jo kirjastossa hakemassa seuraavan kurssin kirjat. Kaikki viisi löytyivät helposti suoraan hyllystä. Kiitos veronmaksajien, minun ei ole tarvinnut ostaa yhtään kirjaa tähän mennessä. Ei kirjoittamisen opintoja varten, muita kyllä.

Kirjallisuuden verkkotentti lähestyy ja minulla on vielä luettavaa. Kiven Kullervoa en ole edes aloittanut ja Ahon Juha on myös lukematta. Onneksi kirjalistassa oli myös niitä, jotka olen hiljattain lukenut kuten Seitsemän veljestä ja Sudenmorsian.

Runoutta listassa edustavat Aaro Hellaakoski ja Edith Södergran. Tähän loppuun sopivat Södergranin säkeet, kuin marraskuusta kirjoitetut:

                                                         Uusia päiviä nousee.
                                                         Harvoin paistaa aurinko,
                                                         usein on pilvistä,
                                                         päivän tunnit kulkevat verkkaan alati vaihtuen,
                                                         tunneista tulee päiviä,
                                                         päivistä kuukausia.
                                                         Mikään ei muutu.