perjantai 13. joulukuuta 2013

Turhia unelmia ja huonoa omaatuntoa

Piti käydä kirjastossa palauttamassa kirjoja. Kävin, mutta en palauttanut vaan lainasin uusia.

Turun pääkirjaston pitkiä hyllyrivejä tutkiessani ajattelin taas niitä ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki ne kirjat. Suuresta osasta en ole koskaan kuullut. Silti uskon, että kaikilla heillä on kirjoittaessaan ollut unelma kuuluisuudesta, siitä, että heistä tulisi Suuria Kirjailijoita.

Lapsena uneksin, että minusta tulee kuuluisa filmitähti, vähän kuin Sophia Loren. Unelmani kulminoitui hetkeen, jolloin laskeudun lentokoneesta ylläni täyspitkä, valkoinen turkki. Lentokentällä odottaa suuri toimittajien ja kuvaajien joukko ynnä valtaisa lauma ihailijoita.

En tiedä, mitä tapahtui ennen tai jälkeen tuon hetken, en koskaan ajatellut sitä.

Yhtä turhia lienevät kuvitelmat suuresta kirjailijuudesta, useimmille.

Tuskin kukaan myöntää julkisuushaaveitaan. Jos pääsee niin paljon esiin, että joku vaivautuu asiasta kysymään, se pitää kiistää. Ei, en missään tapauksessa. Ei käynyt mielessäkään. Kirjoittaessani keskityn vain tekstiin.

Yhtä totta kuin se, ettei kukaan käy palkan takia töissä.

Mutta miksi minä tällaisia nyt kirjoitan? Oikeastaan halusin vain laittaa tänne yhden säkeistön runosta, joka sopii joulunaluksen huonon omantunnon nostattamiseen yhtä hyvin kuin tänään radiosta kuulemani inhorealistinen joululaulu. Siinä lapsukaiset pakenivat aattona kotoaan kun isä ja äiti tappelivat kännissä.

Lainaukseni on Aaro Hellaakosken kokoelmasta Jääpeili vuodelta 1928. Runon nimi on Muuan isä:

              Saattelin junalle vanhan
                              leppoisan ukon.
             Jätin yön selkään, yksin
                              tekemään matkaa,
             vaikka jo todellisuuden
                              piiristä väistyy,
              ajasta väistyy hän jo
                              ajattomuuteen.

              Ei ole pojalla aikaa
                             seuranpitoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti