Mihin runoilija tarvitsee apurahaa

Harvoin mikään dokumentti on koskettanut yhtä paljon kuin eilen Teemalla esitetty Vivian Maierin salaisuus. Tarina salaperäisestä ja taitavasta katuvalokuvaajasta oli haikea, kaunis ja jotenkin pelottava: Maier on ollut jonkinlainen pimeällä puolella varustettu Maija Poppanen. Huh. Katsokaa Areenasta jos ehditte, tästä päivästä on vielä kuukausi aikaa.

Maier tallensi kuviinsa tavallista elämää. Tavallisen elämän tallentaminen on niin sanoakseni lähellä sydäntäni. Eikä se suinkaan ole vierasta monille muillekaan, katsotaan vaikka Facebookia.

Kirjoittaminen on hyvä tapa tallentaa elämää. Valokuva tosin on rehellisempi, se ei juuri valehtele.

Kirjoittakaa! Päiväkirjaa. Pieniä merkintöjä kalenteriin. Kirjeitä, joita ei lähetetä. Muistoja. Tarinoita. Jotain edes.

Ja säästäkää ne huolellisesti. Arvokkaampaa perintöä ette voi jättää.

Arkisempaa kirjoitustyötä tein äsken kun kirjoitin kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisen kurssin tehtävää. Kurssin nimi on Kirjoittamisen tutkimus ja historia. Sain äsken valmiiksi osan, jossa kerron, miten nykytutkimus lähestyy kirjoittamista ja kirjoittajia. Luin sitä varten kaksi kirjaa, Juri Joensuun toimittaman Luovan lajin sekä Elina Jokisen väitöstutkimuksen Vallan kirjailijat.

Jokinen tutki sitä miten apurahat vaikuttavat kirjailijan työhön. Tulos ei yllätä, apurahoilla on tärkeä merkitys ja usein ne ovat jopa edellytyksenä kirjojen syntymiselle.

Selvä se. Kuinka moni pystyy tekemään pitkäjänteistä työtä jos ei tiedä, saako siitä euroakaan? Ja jos saakin, saa  vuosien päästä ja hyvin vähän.

Olen joskus ilkeästi ja kateellisesti ajatellut, tainnut jopa sanoa ääneen, etteivät runoilijat sentään tarvitsisi pitkiä apurahoja. Ettei runoileminen voi millään olla niin vaativaa työtä, etteikö sitä pystyisi rahoittamaan tavallisella palkkatyöllä.

En ole runoilija, en siis tiedä. En tiedä sitäkään, olenko muuttanut mieleni.

Kirjailijoiden apurahat ovat muuten mielestäni perusteltuja ja välttämättömiä. On tietysti ikävää, että apurahojen ja satunnaistöiden varassa eläminen on epävarmaa, mutta mikä oikeastaan on varmaa?

Teatteriapurahoja olen joskus kritisoinut kovastikin, erityisesti niitä, joita annetaan harrastajateattereille. Käytäntö kun on ainakin ollut se, että kuka tahansa voi perustaa teatteriryhmän ja ryhtyä vaatimaan sille omia toimitiloja ja kaupungin avustuksia (tämä Turun näkökulmasta, josta omat kokemukseni ovat).

Mitä vikaa siinä sitten on? Eikö nuorten ihmisten hyviä harrastuksia pitäisikin tukea?

Pitäisi. Mutta mitä vikaa nuoret ihmiset näkevät siinä, että liittyisivät jo olemassa oleviin teatteriryhmiin? Ei jokaista seitsenvuotiasta varten uutta kouluakaan perusteta, kyllä ne joutuvat menemään kiltisti jo toimiviin kouluihin.

Mutta nyt eksyin aiheesta, anteeksi.

Kirjallisuuden verkkokurssin viimeisen ryhmätehtävän deadline on tänään. Ryhmämme on analysoinut Canthin Työmiehen vaimoa. Nyt täytyy kyllä sanoa, että analyysi on sujunut laiskanpuoleisesti. 

Muuten kirjallisuuskurssilla on jäljellä enää lopputehtävä, runo- ja novellianalyysi. Olen jo tehnyt ne mutta en vielä palauttanut.

Seuraavaksi selvitän, missä sijaitsee Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kirjasto. Se on nimittäin ainoa paikka, missä pääsen lukemaan kirjaa, jota tarvitsen kirjoittamiskurssin seuraavaa tehtävää varten. Niitä - kirjoja - on Turussa yksi kappale eikä sitäkään anneta lainaksi.

Tämmöistä. Monitieteellistä.