Kuinka paljon aikaa vietän tässä työpöytäni ääressä ja kuinka vähän saan kuitenkaan aikaiseksi! Jos esimerkiksi kirjoittaisin oppimistehtäviäni hellittämättä ja sivuilleni vilkuilematta puhumattakaan jääkaapilla käymisestä, olisin jo pitkällä.
Taitaisi olla parempi, että suorittaisin vain yhtä kurssia kerrallaan. Jo kahdenkin kurssin yhtäaikainen yrittäminen tuntuu vaikealta. Ehkä kokeilenkin sitä seuraavaksi, keskittymistä vain yhteen asiaan.
Nyt olen kirjoittanut draamakurssin elokuva-analyysia. Seuraavaksi draamakurssilla pitää tutkia näytelmätekstejä. Jätän sen tehtävän nyt odottamaan siksi aikaa, että saan kirjallisuuden kurssin länsimaisen kirjallisuuden historian valmiiksi. En usko, että siihen menee paria kolmea päivää enempää, puolet on jo tehty.
Lähiaikoina pitäisi myös ratkaista, missä suoritan kandidaattiopintoihin kuuluvat kielitutkinnot, ruotsin ja englannin. Niitä ei voi tehdä etänä. En myöskään aio käydä Jyväskylässä tai Helsingissä niiden takia, joten Turussa se on tehtävä. Avoimessa yliopistossa kurssit, ainakin toinen niistä, on näköjään torstaisin mikä ei käy minulle ja kesäyliopiston kurssit tuntuvat kalliilta.
Yliopisto-opinnot kuulema tyssäävät usein virkamiesruotsiin: joko kurssille ei mennä ollenkaan tai siitä ei päästä läpi. Nyt en muista, keneltä kuulin tämän joten tietoa sopii myös epäillä. On kuitenkin helppo kuvitella, miten vaikealta ruotsin kurssi tuntuu, jos kieltä ei ole opiskellut yhtään. Tässä saattavat huonoimmassa asemassa olla ne korkeakouluopiskelijat, jotka eivät ole ylioppilaita ja joiden siten ei ole ollut pakko kirjoittaa toista kotimaista.
Nuoren Wertherin kärsimykset on nyt luettu. On hauska lukea kirjaa, jota on luettu jo 1770-luvulla ja miettiä, missä ja millaiset ihmiset sitä ovat lukeneet. Esipuheessa sanottiin, että tuoreeltaan kirjaa lukivat "kaikki", mutta ketkä "kaikki" olivat tuohon aikaan edes lukutaitoisia?
Aino Kallas ihaili Goethea ja luki tätä ahkerasti ainakin nuorempana. Voi olla, että kun hän vanheni ja nuoruuden kiihkeys vaihtui elämänkokemukseen, hänen intonsa laantui.Kallas lienee lukenut Goethensa alkukielellä, saksaksi.
Nuoren Wertherin kärsimykset on yksi Euroopan tunnetuimmista kirjoista. Tarina sinänsä on tuhansia kertoja eri romaaneissa toistettu: rakkaus, jonka kohde on saavuttamaton.
Saavuttamaton rakkaus onkin ainoa ikuinen, kuten ranskalaiset sanovat. Saavutetulle tuppaa käymään huonommin, siitä tulee arkea.
Kuten mainiosti tuotiin esiin Rillit huurussa -sarjassa, jaksossa, jossa ystäväpariskunnat ovat ravintolassa. Toinen pareista on juuri riidellyt, sillä vaimo on piilottanut miehensä pelikonsolin liian ahkeran pelaamisen takia.
Kauempana eräässä pöydässä on pariskunta, jonka mies ottaa yllättäen sormusrasian esiin ja kosii naista. Nainen vastaa myöntävästi ja koko ravintolayleisö pääsee näin seuraamaan onnellista kihlausta. Nämä ensinmainitut ystävyksetkin pistävät asian merkille ja joku heistä kommentoi sitä myönteiseen sävyyn. Mies, joka on riidoissa vaimonsa kanssa, ei kuitenkaan pysty osallistumaan tunnelmaan:
- Niin. Ja vuoden päästä tuokin mies saa etsiä pelikonsoliaan lavuaarin alta, hän sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti