tiistai 22. lokakuuta 2013

Hyvä päivä vaikka vähän huolestuttaa

Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin tapahtui se historiallinen juttu, että sain erinomaisen arvosanan. Elokuvakäsikirjoituskatkelmani arvioitiin viitosen veroiseksi ja se on todella minun ensimmäinen yliopistosta saamani viitonen. Lähes kaikki muut arvosanani ovat kolmosia ja nelosia. Ja ne muutamat - mutta niitä on vain muutamia.

Toinen hyvä asia on se, että sain kotimaisen kirjallisuuden historian kurssin suoritettua. Tai oikeammin sain oppimistehtävän valmiiksi ja lähetin sen arvioitavaksi.

Ajantajuni on hämärtynyt. Luulin, että tehtävän tekemiseen meni korkeintaan kolme päivää ja sitten kun tarkistin asian näin, että siihen oli kulunut kokonainen viikko.

Kotimaisen kirjallisuuden historian kurssi on hauskin, mitä tähän mennessä olen suorittanut. Tein tehtävää kuin parastakin kaunokirjallista teosta JA SE jos mikä ennustaa huonoa. Jos jotain olen tieteellisestä kirjoittamisesta oppinut niin sen, että hauskaa se ei ole. Ei saa olla. Ei voi.

Kahden opintopisteen arvoiseen kurssiin käytin kahtatoista lähdeteosta. Kerron tämän vain siksi, että se kuulostaa hienolta. En tietenkään lukenut kirjoja, enhän minä viikossa olisi millään ehtinyt.

Alussa, kun aloitin avoimet yliopisto-opinnot luulin tosissani, että kaikki kirjat pitää lukea kannesta kanteen. Oppimistehtävien ohjeet kun yleensä alkavat jotenkin siihen tyyliin, että "tutustu lähdekirjoihin huolellisesti". Luin siis kirjoja yksi kerrallaan. Hitaasti, jotta ymmärtäisin, mitä niissä sanotaan.

Se menetelmä ei tuntunut toimivan.

Kerran laskin, että sillä vauhdilla, jolla "huolellinen tutustuminen" edistäisi opintojani, menisi kandidaatin tutkinnon suorittamiseen noin kaksitoista vuotta.

Nykyään teen niin, että luen tehtävänannon huolellisesti. Sitten silmäilen kirjojen sisällysluettelot ja poimin sieltä tärkeimmät kohdat. Ryhdyn heti kirjoittamaan ja etsin tietoja sitä mukaa kuin tarvitsen niitä. Yritän saada nopeasti jonkunlaisen yleiskuvan aiheesta. Sillä tavalla voi käsitellä kaksitoista kirjaa viikossa, enemmänkin.

En oppisi asioista yhtään enempää, jos edelleen yrittäisin lukea kirjat kannesta kanteen. En oppisi edes sen vertaa mitä nyt, sillä minä en opi yksin lukemalla.

Opiskelusta puheenollen: kuuntelin eilen kauhulla uutista siitä, miten opiskelupaikkaa ei enää voisi saada, jos on jo opiskellut jossain. Tarkoittaa siis sitä, että kun 16-vuotias Mikko päättää peruskoulun ja pääsee ammattiopiston autonasentajalinjalle, hänen on käytännössä tehtävä alan töitä loppuelämänsä. 16-vuotiaan pitäisi siis tietää, mitä hän elämältään haluaa.

Katsoin Krista Kiurun pyöreitä silmiä ja mietin, onko rouva ministeri itse aina tiennyt aivan varmasti, mitä tahtoo? Sikäli kuin olen nuorisoa seurannut, he eivät ole yhtään sen varmempia tulevaisuudensuunnitelmistaan kuin itse olin nuorena. Eivät senkään vertaa.

Toivottavasti olen ymmärtänyt opetusministerin suunnitelmat väärin. Ymmärrän hyvin, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta ei se hyvänen aika sillä tavalla onnistu, että heitä estetään opiskelemasta.
Eiköhän se onnistuisi paremmin niin, että työpaikkoja ja asiallisia työehtoja olisi olemassa, myös nuorille.
    


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti