En ole kertonut, mitä lastenkirjan käsikirjoitukselle tapahtui sen jälkeen, kun sain siitä hyvän palautteen ohjaajaltani. Tuostahan on jo kuukausi aikaa.
Lähetin käsikirjoituksen sähköpostilla kuuteen eri kustantamoon. En korjannut tai muuttanut siitä enää mitään, katsoin vain, että sivunumerot ja muut ovat kohdallaan.
En tiedä, mitä käsikirjoitukselle tämän jälkeen on tapahtunut. Oletan, ettei vielä mitään. Kun viimeksi olin samalla asialla 1990-luvun puolivälissä, vastaus tuli 6-9 kuukauden kuluttua. Nyt on mennyt vasta vajaa kuukausi. Vastauksia alkaa todennäköisesti tulla joskus keväällä.
Nyt kuuluisi sanoa jotain sellaista kuin että "eihän sitä tietenkään julkaista, kunhan kokeilin". En sano. Miksi minä olisin edes lähettänyt käsikirjoitukseni minnekään jos itsekin pitäisin sitä niin huonona, ettei sitä ikinä julkaista? Se ei ole huono. Ei mikään huippu, mutta huono se ei ole.
Todennäköisyys on tietysti tosi pieni. Tämä sentään täytyi sanoa.
Kerron kyllä, miten käsikirjoituksen matka tällä kertaa etenee.
Nyt keskityn kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaani. Olen myös ilmoittautunut tutkimus- ja havainnointimenetelmien kurssille, joka valitettavasti pääsee alkamaan vasta tammikuussa. Ajattelin, että olisin tässä joulun tienoilla ehtinyt suorittaa sen kun muuta ei oikein ole.
Paitsi joulu, se on.
Olin tänään kirjakaupassa lahjaostoksilla. Vieressäni kaksi naista tapasi toisensa, olivat tuttuja. Siinä käytiin joulunalusajan tavallisin vuoropuhelu.
- Missä te ootte joulun?
- Ihan kotona vaan. Meille tulee Simon vanhemmat ja mun sisko perheineen.
- Niin mekin, kotona ihan. Aattona tulee appivanhemmat ja joulupäivänä mennään mun veljen luo syömään.
Tässä ei ollut mitään erikoista. Huvittaa vain se into, jolla me haluamme tietää, missä ja kenen kanssa ihmiset viettävät joulun. Kiinnostaako se muka oikeasti jotakuta?
tiistai 15. joulukuuta 2015
tiistai 8. joulukuuta 2015
Elämän huippuhetket
Palautin alustavan tutkimussuunnitelmani Optimaan. Tänään on viimeinen palautuspäivä.
Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.
Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.
Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.
Mitä ne sitten ovat?
Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.
Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.
- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.
Pari muuta opiskelijaa oli myös palauttanut suunnitelmansa - kellohan ei vielä ole paljon! - ja luin ne heti. Toisten suunnitelmat tuntuvat paremmin mietityiltä ja perusteellisemmilta. Tämä vain vahvistaa sitä jo moneen kertaan opiskelujen aikana eteen tullutta asiaa, etten ole erityisen analyyttinen enkä teoreettinen. En oikeastaan yhtään. Mikä puolestaan johtaa siihen, yhä useammin mieleeni tulevaan asiaan, että kun kandidaatinpaperit on saatu, en jatka enää maisteriksi.
Vannomatta paras. Sen tiedän, että opiskelen tavalla tai toisella lopun elämääni. Nyt ajattelen, että voisin kohentaa kielitaitoani, siinä sitä riittäisikin opiskeltavaa. Ja vielä voisin opetella soittamaan pianoa, siitäkin olen haaveillut. Mutta ennen muuta, ennen kaikkea muuta, haluan kirjoittaa jotain, joka tuntuu hyvältä.
Olin äsken kyläilemässä ystäväni luona. Olemme tunteneet hirmuisen kauan. Olemme myös yhtä mieltä siitä, että elämästä pitää yrittää ottaa irti kaikki, mitä siitä vielä lähtee ja että huippuhetkistä saa nauttia.
Mitä ne sitten ovat?
Minulle, niin sanoin, huippua edustavat ne harvat hetket kun olen kirjoittanut jotain, johon olen tyytyväinen. Palkitsevampaa tunnetta ei ole.
Ystävälleni joka on juristi, huippua edustavat hetket, jolloin hän saa eteensä sopimuspapereita. Hän kuvaili minulle elävästi, miten innostavalta nippu sopimuspapereita voikaan tuntua.
- Kyllä elämässä on hienoja hetkiä, totesimme me.
lauantai 28. marraskuuta 2015
Ensimmäistä kertaa yliopistolla
Proseminaarin aloitus on ohi, terveisiä vaan Jyväskylästä.
Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.
Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.
Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.
- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.
Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.
Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.
Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.
Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.
Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.
Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.
Kokoonnuimme ensin perjantaina yliopiston kirjastossa tiedonhankintakoulutukseen (RefWorks) ja siirryimme sitten uusiin Ruusupuiston tiloihin (hienot).
Lauantaina kävimme toistemme ennakkotehtävät läpi ja saimme vähän eväitä tulevan tutkimuksen varalle. Viikonlopun paras anti oli kuitenkin se, että tapasi muita opiskelijoita ja opettajamme Nora Ekströmin silmätysten.
Lähdin perjantaina Turusta yhdeksän junalla kohti Tamperetta, jossa vaihdoin Jyväskylän junaan. Juna oli Turusta lähtiessään noin puoli tuntia myöhässä ja sama toistui takaisin tullessa.
Perjantaina minulle jäi monta tuntia aikaa ennen yliopistolle menoa ja käytin sen kaupungilla. Joskus ennen vanhaan, nuorena, tässä kohtaa olisi mielessä ollut kaljabaari, nyt piti löytää apteekki, josta saisi silmätippoja ja Hirudoid-voidetta. Tätä on aikuisen opiskelijaelämä.
Kävelykadulla muuan herra pysäytti minut ja tiedusteli, saako hän ilahduttaa päivääni lausumalla runon. Ilman muuta. Hän lausui eikä se mikään huono runo ollut. Kehuin sitä, sanoin, että se oli hyvä.
- Valitettavasti tiedän sen, sanoi mies apeasti.
Annoin miehelle kolme euroa. Hän ilahtui. Luulen, että minä ilahdutin häntä eikä toisinpäin.
Olin yötä Hotel Pension Kampuksessa, Kauppakadulla. Kodikas pieni paikka.
Aamiainen katettiin käytävälle, mistä sen sai hakea omaan huoneeseensa. Huoneessa oli kaikki, mitä tarvitaan lyhyeen asumiseen pannulapuista silityslautaan. 68 eurolla sai paljon enemmän kuin kalliiden hotellien hienoissa huoneissa, joissa ei ole muuta kuin sänky. Voin suositella.
Tuleva tutkimusaiheeni ei selvinnyt. Ne, joiden kanssa keskustelin, olivat yhtä pihalla omista aiheistaan. Aihe on kuitenkin keksittävä ja aika nopeasti, sillä muutaman päivän päästä meillä on connect-tapaaminen, jossa aiheita jo esitellään.
Eilen illalla, kotona, piirsin yksinkertaisen miellekartan niistä alueista, joista voisin tehdä tutkimuksen. Toivoin, että asia jotenkin selkiintyisi yön aikana.
Näin kävi. Herätessäni minulla oli mielessä Aihe. Nyt täytyy selvittää, onko joku muu hiljattain tutkinut sitä. Jos ei ole, aihe on minun.
tiistai 24. marraskuuta 2015
Takana häämöttää muuan seikka
Kaiken pitäisi olla valmista proseminaaria varten. Ennakkotehtävä palautettu, junaliput ostettu, huone varattu. Vielä pitää tulostaa muutama toisten seminaarilaisten tekemä ennakkotehtävä mukaan.
Tämän valmistelun takana häämöttää se seikka - ei ihan pieni - että kandidaatintyö on tehtävä ensi keväänä. Siis ihan oikeasti tehtävä, saatava valmiiksi.
En epäile, etten pystyisi siihen, isompi ongelma on se, etten yhtään tiedä, mistä tekisin tuon työn. Toivottavasti se nyt selviää kun pääsen puhumaan asiasta muiden samalla asialla olevien kanssa.
Olen jo lukenut muut ennakkotehtävät - ne palautettiin kaikki Optimaan - ja huomannut, että me olemme aika kirjavaa joukkoa. Kaikki eivät suinkaan ole ammattikirjoittajia tai sellaiseksi aikovia. Olisinko minä peräti ainoa, joka ei ole tehnyt mitään muuta työkseen? Siellä on myös ihmisiä, jotka sanovat olevansa kiinnostuneita tieteestä ja tieteellisestä ajattelusta. Se on minulle vierasta eikä tunnu vähääkään kiinnostavalta. On hauska selvittää asioita, mutta tutkimuksen tekeminen on liian hidasta minulle. Tai sitten olen vain tyhmä.
On ollut paljon töitä. Olen väsynyt. Iltaisin luen pari sivua Tove Janssonin elämäkertaa ja nukahdan. Aina viimeiseksi ajattelen, että voi hyvänen aika kun minä olen väsynyt. En voi ymmärtää, miten jotkut jaksavat kirjoittaa öisin.
Kalenterissani lukee, että pitää muistaa ilmoittautua englanninkursseille. Mutta minne?
Tämän valmistelun takana häämöttää se seikka - ei ihan pieni - että kandidaatintyö on tehtävä ensi keväänä. Siis ihan oikeasti tehtävä, saatava valmiiksi.
En epäile, etten pystyisi siihen, isompi ongelma on se, etten yhtään tiedä, mistä tekisin tuon työn. Toivottavasti se nyt selviää kun pääsen puhumaan asiasta muiden samalla asialla olevien kanssa.
Olen jo lukenut muut ennakkotehtävät - ne palautettiin kaikki Optimaan - ja huomannut, että me olemme aika kirjavaa joukkoa. Kaikki eivät suinkaan ole ammattikirjoittajia tai sellaiseksi aikovia. Olisinko minä peräti ainoa, joka ei ole tehnyt mitään muuta työkseen? Siellä on myös ihmisiä, jotka sanovat olevansa kiinnostuneita tieteestä ja tieteellisestä ajattelusta. Se on minulle vierasta eikä tunnu vähääkään kiinnostavalta. On hauska selvittää asioita, mutta tutkimuksen tekeminen on liian hidasta minulle. Tai sitten olen vain tyhmä.
On ollut paljon töitä. Olen väsynyt. Iltaisin luen pari sivua Tove Janssonin elämäkertaa ja nukahdan. Aina viimeiseksi ajattelen, että voi hyvänen aika kun minä olen väsynyt. En voi ymmärtää, miten jotkut jaksavat kirjoittaa öisin.
Kalenterissani lukee, että pitää muistaa ilmoittautua englanninkursseille. Mutta minne?
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Rohkaisevaa palautetta (laimeasti sanottu)
Tänään on ollut yksi opiskelutaipaleeni ehdoton kohokohta. On tapahtunut jotain sellaista, josta minä ja uskoakseni aika moni muu kirjoittamisen opiskelija haaveilee. Siitä huolimatta ja juuri siksi epäröin kirjoittaa tätä mutta jos teen sen varovasti ja pienellä, niin ehkä tämä vaaleanpunainen hattara ei heti hajoa tuuleen.
Sain palautteen genreenharjaantumiskurssi B:stä eli lastenkirjastani. Arvosana kurssista on kiitettävä ja ohjaajani sanoi, että puutteistaan huolimatta
käsikirjoituksella voisi jo alkaa kolkutella kustantamojen ovia.
Voih.
Puutteista?
Puutteista viis! Arvatkaa vaan ryhdyinkö heti googlettamaan kustantamoja ja miettimään, minne käsikirjoitukseni ensin tuuppaisin vai lähettäisinkö kaikkiin saman tien.
Tiedän, tiedän, tiedän, ettei tämä vielä tarkoita mitään. Ei se tarkoita sitä, että minusta tulee kirjailija. Mutta sitä se kumminkin tarkoittaa, ettei se käsikirjoitus ole huono.
Sitä paitsi: samaan aikaan, kun sydän pamppaillen luin saamaani palautetta, näin sateenkaaren.
Onnen päivä.
Sain palautteen genreenharjaantumiskurssi B:stä eli lastenkirjastani. Arvosana kurssista on kiitettävä ja ohjaajani sanoi, että puutteistaan huolimatta
käsikirjoituksella voisi jo alkaa kolkutella kustantamojen ovia.
Voih.
Puutteista?
Puutteista viis! Arvatkaa vaan ryhdyinkö heti googlettamaan kustantamoja ja miettimään, minne käsikirjoitukseni ensin tuuppaisin vai lähettäisinkö kaikkiin saman tien.
Tiedän, tiedän, tiedän, ettei tämä vielä tarkoita mitään. Ei se tarkoita sitä, että minusta tulee kirjailija. Mutta sitä se kumminkin tarkoittaa, ettei se käsikirjoitus ole huono.
Sitä paitsi: samaan aikaan, kun sydän pamppaillen luin saamaani palautetta, näin sateenkaaren.
Onnen päivä.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Sinne meni
Tuntuu, kuin olisi lähettänyt lapsen maailmalle: palautin äsken lastenkirjani viimeisimmän version arvioitavaksi.
Vasta nyt, kun olen askaroinut kirjanteossa vuoden aloin tuntea, että siihen tuli vähän henkeä. Vasta nyt tunsin myös, että jos vielä malttaisin mieleni ja kirjoittaisin tekstiä uudestaan
ja uudestaan
ja vielä uudestaan
siitä voisi tulla ihan hyvä. Nyt se on ehkä ihan kiva.
Lähetetty mikä lähetetty. Nyt sitten odotetaan, mitä ohjaaja sanoo. Kurssi on joka tapauksessa vihdoin ja viimein suoritettu.
Vasta nyt, kun olen askaroinut kirjanteossa vuoden aloin tuntea, että siihen tuli vähän henkeä. Vasta nyt tunsin myös, että jos vielä malttaisin mieleni ja kirjoittaisin tekstiä uudestaan
ja uudestaan
ja vielä uudestaan
siitä voisi tulla ihan hyvä. Nyt se on ehkä ihan kiva.
Lähetetty mikä lähetetty. Nyt sitten odotetaan, mitä ohjaaja sanoo. Kurssi on joka tapauksessa vihdoin ja viimein suoritettu.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Alkaa olla valmista
Lastenkirja alkaa nyt olla siinä vaiheessa, että voisin palauttaa sen ohjaajalleni. En nyt kuitenkaan palauta, sillä minun pitää vielä kirjoittaa lisäksi muutaman sivun tutkielma siitä, miten kirjani istuu genreensä. Tämä siksi, että käsikirjoitus ei yllä teksteiltä vaadittuun minimipituuteen, 70 liuskaan. En halua silti venyttää tekstiä vain venyttämisen takia.
Selvennykseksi vielä se, että tuo 70 sivua oli vähimmäispituus Genreenharjaantumis A -kurssilla. Tällä B-kurssilla teksti on tehtävä valmiiksi, olipa sivuja kuinka paljon tahansa. Tämä minun tekstini nyt ei täytä pituusvaatimuksia mitenkään päin. Jos siitä kuitenkin joskus syntyisi ihan oikea lastenkirja, siinä olisi reippaasti toistasataa sivua.
Kahden viikon päästä pitää palauttaa proseminaarin aloitustehtävä. Olen jo aloittanut sitä ja jatkan tänään.
Aloitustehtävässähän piti mm. kertoa, mikä kirjoittamiseen liittyvä aihe kiinnostaisi tutkimusmielessä eniten. Taisin jo kertoakin täällä, että minua kiinnostaa kirjoitusprosessi.
Varmaan tulen myös hiomaan käsikirjoitusta vielä. Parasta, mitä sille voisi tehdä, olisi antaa sen nyt olla jonkun aikaa, muutama kuukausi, vuosi, ja mennä sitten jonnekin rauhaan ja yksinäisyyteen kirjoittamaan se kerran vielä uusiksi.
Haaveilen siitä, että voisin joskus vetäytyä jonnekin ihan yksin kirjoittamaan. Luulen, että puolivalmiin käsikirjoituksen muokkaaminen olisi juuri sopivaa työtä sinne yksinäisyyteen.
Ehkä menen joskus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)