Ei vieläkään tietoa proseminaarin aikataulusta ja pian on jo lokakuu...
Ennen seminaaria pitää tehdä ennakkotehtävä. Se ei ole sen kummempi kuin miettiä, mikä kirjoittamisen alueista kiinnostaisi noin tutkimusmielessä eniten. Minulle se on selvää: eniten kiinnostaa kirjoitusprosessi ja toiseksi eniten kirjoittamisen opettaminen.
Oma kirjoitusprosessini on nyt siinä vaiheessa, että lisäilen uutta tekstiä kertaalleen kirjoitettuun käsikirjoitukseen. Eilen sinne putkahti yksi uusi henkilökin.
En ole koskaan aikaisemmin tehnyt tällaista. Tai ei, nyt valehtelen: olen tehnyt yhden kerran, mutta siitä on kaksikymmentä vuotta aikaa eikä kai sitä enää lasketa.
Jossain kirjoittamisen opintojen vaiheessa joku opettajistani - tai joku muu - sanoi, että tärkeintä on saada teksti kirjoitettua kerran alusta loppuun. En silloin ihan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Olen aina ollut kärsimätön ja huono muuttamaan kirjoittamaani. Ei niin, ettenkö hyäksyisi ajatusta tekstin muokkaamisesta tai että kuvittelisin (enää) olevani niin hyvä kirjoittaja, että kirjoitan yhdellä istumalla täydellisen tekstin. Ei. Olen vain liian laiska. Nyt kuitenkin huomaan, miten mukavaa on muokata käsikirjoitusta, kun tietää, mitä siinä tapahtuu, näkee kokonaisuuden. Taidan nyt käsittää paremmin niitä, jotka hiovat käsikirjoituksiaan hiomasta päästyään eivätkä malttaisi luopua niistä.
Voi sentään.
Freelance-toimittaja voi kitistä palkkioistaan ja olla sitä mieltä, että häntä riistetään, mutta kirjailijaa vasta riistetäänkin jos tuntipalkkoja lasketaan. Rahan takia ei kannata kirjailijaksi pyrkiä, ennemmin vaikka perhepäivähoitajaksi tai linja-autoa kuljettamaan.
Kävin eilen ostamassa tyttärenpojalle syntymäpäivälahjaksi kirjan. Kassalla huomattiin, että kirja myytiin alennuksella, vaikka sitä ei ollut hintalapussa. Lopullinen hinta oli kolme euroa. Kolme euroa jonkun vuosien tai ainakin kuukausien työn tuloksesta. Mahtaako kirjailijalle päätyä edes yhtä euroa?
Kirjakauppa oli puolillaan Sofi Oksasen Normaa. Mietin kassajonossa seistessäni, että jos Norma olisi jonkun tuntemattoman kirjoittajan esikoinen niin mahtaisiko se olla piankin alennusmyynnissä vai kuinka kävisi? En ole tietenkään vielä lukenut kirjaa.
Norman voisi laittaa ostoslistalle. Samoin Anja Snellmanin uusimman. Ostan kirjoja itselleni tosi harvoin, niitä on jo muutenkin paljon. Unelmapäivä olisi kuitenkin sellainen, että voisi mennä kirjakauppaan ja valita vapaasti kiinnostavia kirjoja minkä jälkeen saisi ryömiä jonnekin mukavaa ja pehmeään koloon lukemaan.
Siinä voisi mennä muutama viikko niin ettei huomaakaan.
tiistai 29. syyskuuta 2015
tiistai 22. syyskuuta 2015
Tarina on kerrottu
Genreenharjaantumiskurssin tehtäväni eli lastenkirja on nyt kertaalleen kirjoitettu. Tuntuu hyvältä, kun sai tarinan kerrottua, vaikka valmiiksi tuota ei missään tapauksessa voi sanoa.
Seuraavaksi kirjoitan kirjaa uudestaan. En alusta loppuun vaan lisäilen sinne tänne. Kirjoitan jonkun aivan uuden kohtauksen ja laajennan joitain vanhoja. Nyt olisi oikein into päällä kirjoittamiseen, mutta ei aikaa. Tämä aika, jonka nyt käytän tämän tekstin kirjoittamiseen, on pois laskuista; on jo lähes nukkumaanmenoaika enkä pysty tekemään työtä väsyneenä.
Odotan joka päivä tietoa proseminaarin aikataulusta. Pahin vaihtoehto on se, että seminaaripäivä on siirtynyt maanantaista torstaiksi tai perjantaiksi, kummatkaan päivät eivät käy minulle. Mitäs sitten tehdään?
Aikaisempi huoleni siitä, että matka Turusta Jyväskylään on hankala, taitaa olla turha. Täältä pääsee Pieksämäen junalla reilussa kolmessa tunnissa. Omalla autolla en lähde, edestakainen matka yhtenä päivänä on liian pitkä. Jos junalipun ostaa ajoissa, se ei edes ole kovin kallis.
Ei sillä, ettenkö matkustamisesta tykkäisi - istumisesta on kysymys. Paikoillaan istuminen on piinallista. Olen joskus ja itse asiassa aika monta kertaa katsellut joissain seminaareissa tms. istuvia ihmisiä, heitä, jotka istuvat samassa asennossa koko ajan ja ihmetellyt, miten taivaan tähden nuo ihmiset kykenevät tuohon? En ymmärrä.
Nytkin on takamus sen verran kovilla, että parasta vetäytyä makuuasentoon.
Seuraavaksi kirjoitan kirjaa uudestaan. En alusta loppuun vaan lisäilen sinne tänne. Kirjoitan jonkun aivan uuden kohtauksen ja laajennan joitain vanhoja. Nyt olisi oikein into päällä kirjoittamiseen, mutta ei aikaa. Tämä aika, jonka nyt käytän tämän tekstin kirjoittamiseen, on pois laskuista; on jo lähes nukkumaanmenoaika enkä pysty tekemään työtä väsyneenä.
Odotan joka päivä tietoa proseminaarin aikataulusta. Pahin vaihtoehto on se, että seminaaripäivä on siirtynyt maanantaista torstaiksi tai perjantaiksi, kummatkaan päivät eivät käy minulle. Mitäs sitten tehdään?
Aikaisempi huoleni siitä, että matka Turusta Jyväskylään on hankala, taitaa olla turha. Täältä pääsee Pieksämäen junalla reilussa kolmessa tunnissa. Omalla autolla en lähde, edestakainen matka yhtenä päivänä on liian pitkä. Jos junalipun ostaa ajoissa, se ei edes ole kovin kallis.
Ei sillä, ettenkö matkustamisesta tykkäisi - istumisesta on kysymys. Paikoillaan istuminen on piinallista. Olen joskus ja itse asiassa aika monta kertaa katsellut joissain seminaareissa tms. istuvia ihmisiä, heitä, jotka istuvat samassa asennossa koko ajan ja ihmetellyt, miten taivaan tähden nuo ihmiset kykenevät tuohon? En ymmärrä.
Nytkin on takamus sen verran kovilla, että parasta vetäytyä makuuasentoon.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Taas seminaarista ja freelancerin työehdoista
Syksyn proseminaariin on nyt ilmoittautunut ainakin kuusi ihmistä, joten se toteutuu. Nyt pitää selvittää, miten pääsen helpoimmin Turusta Jyväskylään ja takaisin. Missä tahansa liikennevälineessä istuminen on joka tapauksessa ihan kamalaa.
Muuten opiskelu on nyt siinä vaiheessa, ettei siitä ole paljon kerrottavaa. Kirjoitan sitä lastenkirjaa ja sain juuri välipalautteen ohjaajaltani sekä ns. vertaispalautteen ystävältäni Äidinkielenopettajalta. Niiden pohjalta jatkan kirjoittamista. Olen ollut todella hidas ja myös laiska, mutta oikeastaan siitä on vain hyötyä. Kun en turhaan hoppuile tekstin kanssa, näen sen aina välillä uusin silmin.
Kansalaisopiston kurssit alkavat ja oma kirjoittajakurssini on niin ikään alkamassa. Keväällä pidin kolmea kurssia, nyt pidän vain yhtä. Olen totta puhuen vähän helpottunut, sillä muuta työtä on sen verran, etten juuri lisää kaipaa. Kirjan kirjoittamiselle täytyisi myös jäädä aikaa.
Asiasta toiseen: tänään on kohkattu hallituksen ilmoittamista leikkauksista mm. ylityökorvauksiin. Näin freelancerina kuuntelen kaikkea ulkopuolisena, sillä freethän eivät tietenkään saa sen paremmin ylityö- kuin sunnuntaikorvauksiakaan. Olisi ihan ihmeellistä, jos sunnuntaina tehdystä työstä voisi laskuttaa vaikka puolet enemmän kuin yleensä, saati että palkkio olisi kaksinkertainen. "Oikeilla" työmarkkinoilla on paljon sellaisia asioita, jotka minusta tuntuvat kummallisilta.
On freelancereillakin sentään huomautettavaa työehdoissa. Palkkiot ovat pysyneet aika lailla samoina vuodesta toiseen ja usein jopa laskeneet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä sain aikakauslehtijutusta summan, joka vastasi 500 euroa. Hiljattain sain samantapaisesta aikakauslehtijutusta 500 euroa ja senkin pitkän tinkimisen jälkeen ja saatteella, jonka mukaan:"Tämä on ehdottomasti yli normaalitaksojen". Huomautan vielä, että aika monien freelancerien, myös minun, tulot muodostuvat yleensä paljon pienemmistä palkkioista kuin tuo minkä otin esimerkiksi.
Eipä muuta. Näillä mennään.
Muuten opiskelu on nyt siinä vaiheessa, ettei siitä ole paljon kerrottavaa. Kirjoitan sitä lastenkirjaa ja sain juuri välipalautteen ohjaajaltani sekä ns. vertaispalautteen ystävältäni Äidinkielenopettajalta. Niiden pohjalta jatkan kirjoittamista. Olen ollut todella hidas ja myös laiska, mutta oikeastaan siitä on vain hyötyä. Kun en turhaan hoppuile tekstin kanssa, näen sen aina välillä uusin silmin.
Kansalaisopiston kurssit alkavat ja oma kirjoittajakurssini on niin ikään alkamassa. Keväällä pidin kolmea kurssia, nyt pidän vain yhtä. Olen totta puhuen vähän helpottunut, sillä muuta työtä on sen verran, etten juuri lisää kaipaa. Kirjan kirjoittamiselle täytyisi myös jäädä aikaa.
Asiasta toiseen: tänään on kohkattu hallituksen ilmoittamista leikkauksista mm. ylityökorvauksiin. Näin freelancerina kuuntelen kaikkea ulkopuolisena, sillä freethän eivät tietenkään saa sen paremmin ylityö- kuin sunnuntaikorvauksiakaan. Olisi ihan ihmeellistä, jos sunnuntaina tehdystä työstä voisi laskuttaa vaikka puolet enemmän kuin yleensä, saati että palkkio olisi kaksinkertainen. "Oikeilla" työmarkkinoilla on paljon sellaisia asioita, jotka minusta tuntuvat kummallisilta.
On freelancereillakin sentään huomautettavaa työehdoissa. Palkkiot ovat pysyneet aika lailla samoina vuodesta toiseen ja usein jopa laskeneet. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä sain aikakauslehtijutusta summan, joka vastasi 500 euroa. Hiljattain sain samantapaisesta aikakauslehtijutusta 500 euroa ja senkin pitkän tinkimisen jälkeen ja saatteella, jonka mukaan:"Tämä on ehdottomasti yli normaalitaksojen". Huomautan vielä, että aika monien freelancerien, myös minun, tulot muodostuvat yleensä paljon pienemmistä palkkioista kuin tuo minkä otin esimerkiksi.
Eipä muuta. Näillä mennään.
maanantai 31. elokuuta 2015
Terveiset kaukaiselle matkaseuralle
Luin toimittaja Pirjo Kauppisen omaelämäkerrallisen Elämän polte -kirjan. Teos on ilmestynyt jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta ei osunut ennen silmiin.
Kirja sai taas muistelmavaihteen päälle. Kas näin:
1980-luvun alkupuolella pääsin toimittajana viikoksi Jugoslaviaan Aurinkomatkojen kutsumana. Olin nuori enkä koskaan ennen edes lentänyt. Sain lentokoneeseen viereeni toisen nuoren naisen, viehättävän vaalean tytön, Hän esittäytyi Kauppisen Pirjoksi ja kertoi olevansa töissä naistenlehti Jaanassa. Taisimme molemmat vähän jännittää lentämistä, vaikka Pirjo oli sentään tehnyt sitä ennenkin.
Viikko Jugoslaviassa vierähti nopeasti ja sangen iloisissa tunnelmissa. Kävimme Splitissä, Hvarissa ja Vela Lukassa. Joka paikassa meitä kestittiin ruhtinaallisesti eikä ruoasta saati juomasta ollut pulaa. Välillä taisi mennä vähän överiksi ja muistan ainakin sen, miten Vela Lukassa hotellin henkilökunta tuli häätämään rannalla mekkaloivaa suomalaistoimittajien joukkoa sisätiloihin jotta muut hotellivieraat saisivat nukkua. Olimme muistaakseni äityneet laulamaan työväenlauluja. Paljon paremman vastaanoton saimme, kun lauloimme eräissä kyläjuhlissa Pirjon kanssa suomalaisia kansanlauluja oikein esiintymislavalla.
Jos jotkut meistä välillä käyttäytyivät vähän epäasiallisesti, se ei ollut ainakaan Pirjo. Hän oli ystävällinen, käyttäytyi hyvin ja tunsi rajansa. Muistan kuinka me otimme rannalla kuvia toisistamme ja hän poseerasi niin iloisesti ja huolettomasti, ettei voinut kuvitellakaan minkään pahan ikinä uhkaavan häntä. Oli kovin järkyttävää sitten paljon myöhemmin lukea lehdistä, että hän oli kompastunut portaissa ja halvaantunut.
Terveisiä vain Pirjolle, jos joskus satut lukemaan! Emme ole tuon kaukaisen Jugoslavian-matkan jälkeen tavanneet kertaakaan.
Mitä tulee noihin ilmaisiin ulkomaanmatkoihin, niin niitä ei kovin usein kohdalle satu, minulle ainakaan. En edes tiedä, kutsuvatko matkatoimistot enää toimittajia matkoille vai joko nyt luotetaan vain matkabloggareihin.
Tarkoitushan tietenkin oli, että matkalla olleet toimittajat kirjoittavat jotain noista kohteista ja näin varmaan kaikki tekivät. Vieläkin voin sanoa, että jos suunnittelette matkaa entisen Jugoslavian alueelle, suosittelen Hvaria. Se oli kaunis paikka.
Kirja sai taas muistelmavaihteen päälle. Kas näin:
1980-luvun alkupuolella pääsin toimittajana viikoksi Jugoslaviaan Aurinkomatkojen kutsumana. Olin nuori enkä koskaan ennen edes lentänyt. Sain lentokoneeseen viereeni toisen nuoren naisen, viehättävän vaalean tytön, Hän esittäytyi Kauppisen Pirjoksi ja kertoi olevansa töissä naistenlehti Jaanassa. Taisimme molemmat vähän jännittää lentämistä, vaikka Pirjo oli sentään tehnyt sitä ennenkin.
Viikko Jugoslaviassa vierähti nopeasti ja sangen iloisissa tunnelmissa. Kävimme Splitissä, Hvarissa ja Vela Lukassa. Joka paikassa meitä kestittiin ruhtinaallisesti eikä ruoasta saati juomasta ollut pulaa. Välillä taisi mennä vähän överiksi ja muistan ainakin sen, miten Vela Lukassa hotellin henkilökunta tuli häätämään rannalla mekkaloivaa suomalaistoimittajien joukkoa sisätiloihin jotta muut hotellivieraat saisivat nukkua. Olimme muistaakseni äityneet laulamaan työväenlauluja. Paljon paremman vastaanoton saimme, kun lauloimme eräissä kyläjuhlissa Pirjon kanssa suomalaisia kansanlauluja oikein esiintymislavalla.
Jos jotkut meistä välillä käyttäytyivät vähän epäasiallisesti, se ei ollut ainakaan Pirjo. Hän oli ystävällinen, käyttäytyi hyvin ja tunsi rajansa. Muistan kuinka me otimme rannalla kuvia toisistamme ja hän poseerasi niin iloisesti ja huolettomasti, ettei voinut kuvitellakaan minkään pahan ikinä uhkaavan häntä. Oli kovin järkyttävää sitten paljon myöhemmin lukea lehdistä, että hän oli kompastunut portaissa ja halvaantunut.
Terveisiä vain Pirjolle, jos joskus satut lukemaan! Emme ole tuon kaukaisen Jugoslavian-matkan jälkeen tavanneet kertaakaan.
Mitä tulee noihin ilmaisiin ulkomaanmatkoihin, niin niitä ei kovin usein kohdalle satu, minulle ainakaan. En edes tiedä, kutsuvatko matkatoimistot enää toimittajia matkoille vai joko nyt luotetaan vain matkabloggareihin.
Tarkoitushan tietenkin oli, että matkalla olleet toimittajat kirjoittavat jotain noista kohteista ja näin varmaan kaikki tekivät. Vieläkin voin sanoa, että jos suunnittelette matkaa entisen Jugoslavian alueelle, suosittelen Hvaria. Se oli kaunis paikka.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Pääsenkö proseminaariin?
Yritin lisätä tuohon sivuun luettelon, jossa listaisin lukemiani kirjoja. Katsotaan, jos saan sen näkyviin.
Olen lukenut viime kuukausina paljon, mutta en muista nimeltä juuri yhtään kirjaa. Olisinpa tallettanut jonnekin kaikkien lukemieni kirjojen nimet! Sitä voisi katsella silloin kun tuntuu, ettei ole ikinä tehnyt mitään.
Kirjat unohtuvat. Tuskin olen ainoa, joka voi ottaa kirjan käteensä, lukea sitä ja tuntea hämärästi, että on saattanut joskus ennenkin lukea saman kirjan?
Miksi oikeastaan edes oletan, että kun kerran lukee kirjan, muistaa sen aina? Eihän se niin mene. Etenkään oppikirjojen kohdalla se taatusti menee ihan toisin.
Ilmoittauduin kirjoittamisen aineopintojen proseminaarikurssille. Olin ensimmäinen ilmoittautuja. Joku toinen on ilmoittautunut myös, mutta ainakin kolme tarvittaisiin vielä, että kurssi järjestettäisiin.
Kirjoitin taas tänään sivun verran pientä kirjaani. Yllätin itseni nauramasta omille jutuilleni. Se on hyvä merkki. Luin kaiken kirjoittamani läpi eikä se tuntunut ihan kauhealta.
Eipä muuta.
Katson iltahämärässä ikkunasta ja näen, kun kullanvärisellä viljapellolla kulkee kullanvärinen olento.
Mistä sen erottaa?
Liikkeestä.
perjantai 7. elokuuta 2015
Sisältää paljastuksen
Nopeaälyisyys ei koskaan ole ollut leimaa-antava ominaisuus minulle. Järjenjuoksuni on hitaahkoa ja verbaalinen säkenöinti toisten heiniä. Keksin kyllä osuvia sanontoja erilaisiin tilanteisiin, mutta yleensä päivän tai pari myöhässä.
Mitäköhän tällä pohjustan? Meni niin pitkään tuota alkukappaletta sorvatessa, että ajatus unohtui.
Sitä vissiin, että kirjoittamisen aineopintojen kallistuessa loppuaan kohti oivalsin vihdoin, mitä olen tekemässä. Kun siis kurssin nimi on Genreen harjaantuminen on tarkoitus harjoitella genren ominaispiirteitä eikä voittaa kirjallisuuspalkintoja.
Harjoittelu tarkoittaa sitä, että voi kokeilla erilaisia tapoja tehdä asioita ja että erehtyminen sallitaan.
Olen kertonut monta kertaa genreenharjaantumiskurssista, mutta en vielä kertaakaan sitä, mitä yritän tehdä. Häveliäisyys saa nyt riittää kun ei siitä työn kannalta ole edes ollut mitään hyötyä.
Kirjoitan lastenkirjaa. Hyvin perinteistä ja yllätyksetöntä tarinaa, jonka päähenkilönä on pieni tyttö. Hän on joko kahdeksan- tai kymmenvuotias ja vaikka asialla on suuri merkitys, en tiedä vielä, kumpaa.
Arvatkaa, olenko katunut! Olen. Viime kesänä, vuosi sitten, olin ihan varma genrestä ja ideastani mutta sitä intoa riitti tuskin jouluun saakka. Mutta vaikka valinta kaduttaa, työ on tehtävä loppuun asti. Aloitin kirjan kirjoittamisen tekstikokoelmakurssilla. Genreenharjaantumiskurssilla harjaannutaan ja seuraavalla kurssilla työ viimeistellään ja tehtävä on jos aikoo joskus valmistua.
Huonomminkin voisi olla. Olisin suuruudenhulluuskohtauksen riivaamana saattanut valita genrekseni viisisataasivuisen sukuromaanin tai jotain muuta yhtä yltiöpäistä. Lastenkirjan ei tarvitse olla kovin pitkä. Jos muuttaisin päähenkilön kolmevuotiaaksi, tarina voisi olla hyvinkin lyhyt.
Näyttää siltä, etten edes halua oppia kirjoittamaan paremmin.
Tällä kurssilla työ lähetetään jossain vaiheessa kahdelle ihmiselle väliarviointia varten. Toinen on oma ohjaajani, toinen joku muu, minun tapauksessani ystäväni Äidinkielenopettaja. Nämä kaksi arvioijaa antavat tekstistä lausunnon ja näiden uusien osviittojen mukaan kirjoittaja kirjoittaa loput. Tällä kurssilla tekstiä pitää muistaakseni syntyä noin 75 liuskaa vähintään.
Olen pettänyt kaikki itselleni ja teille antamani lupaukset ja livennyt kaikista aikatauluista. Työ edistyy silti, kirjoitin sitä tänäänkin vähän. Ja eilen.
Huomennakin voin kirjoittaa, mutta en illalla, silloin olen hoitamassa luottamustehtävää. Toimittajana sitä joutuu eriskummallisiin tilanteisiin, mutta tämä on ihan uutta: menen tuomaroimaan missikisoja. Lehdistön ihannetyttö on nyt minun vastuullani.
Mitäköhän tällä pohjustan? Meni niin pitkään tuota alkukappaletta sorvatessa, että ajatus unohtui.
Sitä vissiin, että kirjoittamisen aineopintojen kallistuessa loppuaan kohti oivalsin vihdoin, mitä olen tekemässä. Kun siis kurssin nimi on Genreen harjaantuminen on tarkoitus harjoitella genren ominaispiirteitä eikä voittaa kirjallisuuspalkintoja.
Harjoittelu tarkoittaa sitä, että voi kokeilla erilaisia tapoja tehdä asioita ja että erehtyminen sallitaan.
Olen kertonut monta kertaa genreenharjaantumiskurssista, mutta en vielä kertaakaan sitä, mitä yritän tehdä. Häveliäisyys saa nyt riittää kun ei siitä työn kannalta ole edes ollut mitään hyötyä.
Kirjoitan lastenkirjaa. Hyvin perinteistä ja yllätyksetöntä tarinaa, jonka päähenkilönä on pieni tyttö. Hän on joko kahdeksan- tai kymmenvuotias ja vaikka asialla on suuri merkitys, en tiedä vielä, kumpaa.
Arvatkaa, olenko katunut! Olen. Viime kesänä, vuosi sitten, olin ihan varma genrestä ja ideastani mutta sitä intoa riitti tuskin jouluun saakka. Mutta vaikka valinta kaduttaa, työ on tehtävä loppuun asti. Aloitin kirjan kirjoittamisen tekstikokoelmakurssilla. Genreenharjaantumiskurssilla harjaannutaan ja seuraavalla kurssilla työ viimeistellään ja tehtävä on jos aikoo joskus valmistua.
Huonomminkin voisi olla. Olisin suuruudenhulluuskohtauksen riivaamana saattanut valita genrekseni viisisataasivuisen sukuromaanin tai jotain muuta yhtä yltiöpäistä. Lastenkirjan ei tarvitse olla kovin pitkä. Jos muuttaisin päähenkilön kolmevuotiaaksi, tarina voisi olla hyvinkin lyhyt.
Näyttää siltä, etten edes halua oppia kirjoittamaan paremmin.
Tällä kurssilla työ lähetetään jossain vaiheessa kahdelle ihmiselle väliarviointia varten. Toinen on oma ohjaajani, toinen joku muu, minun tapauksessani ystäväni Äidinkielenopettaja. Nämä kaksi arvioijaa antavat tekstistä lausunnon ja näiden uusien osviittojen mukaan kirjoittaja kirjoittaa loput. Tällä kurssilla tekstiä pitää muistaakseni syntyä noin 75 liuskaa vähintään.
Olen pettänyt kaikki itselleni ja teille antamani lupaukset ja livennyt kaikista aikatauluista. Työ edistyy silti, kirjoitin sitä tänäänkin vähän. Ja eilen.
Huomennakin voin kirjoittaa, mutta en illalla, silloin olen hoitamassa luottamustehtävää. Toimittajana sitä joutuu eriskummallisiin tilanteisiin, mutta tämä on ihan uutta: menen tuomaroimaan missikisoja. Lehdistön ihannetyttö on nyt minun vastuullani.
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Vähän raha- ja kurssiasiaa
Minulle selvisi vasta viime viikolla, että korkeakoulututkinnon suorittaminen nostaa tulevaa eläkettä. Freelancerille tämä on oikein tervetullut tieto, vaikka kyse onkin vain muutamasta kympistä. Ei sillä, että olisin jäämässä eläkkeelle - toivon, ettei se tule ajankohtaiseksi vielä pitkään, pitkään aikaan.
Toinen rahaa koskeva juttu: avoimen yliopiston kurssimaksut nousevat. Kun viiden opintopisteen kurssin on tähän asti saanut 50 eurolla, se maksaa tästä lähtien 75 euroa. Melkoinen korotus.
En tätäkään valittaakseni sano. Maksan mielelläni mahdollisuudesta opiskella jos tämän enempää ei tarvitse.
Aion ilmoittautua syksyn proseminaariin. Järjestin itselleni maanantait vapaiksi eli siirsin yhden työväenopistossa maanantaina pitämäni kurssin tiistaille. Näin olen vapaa matkustamaan Jyväskylään kun tarve vaatii. Ilokseni tosin huomasin, että seminaari-istunnoissa tullaan käyttämään myös verkkoa mikä tarkoittaa sitä, ettei joka kerta tarvitse istua autossa kahdeksaasataa kilometriä yhtä seminaaripäivää varten. Tulossa on varmaan connect-istuntoja ja hyvä niin.
Genreenharjaantumiskurssin työni on edennyt vähän, tosi vähän. Heinäkuu on jo yli puolenvälin ja tavoitteeni on saada työ edes puolivalmiiksi kuun loppuun mennessä.
Olen usein haaveillut elämästä, jossa voisin talvet kirjoittaa ja kesät hoitaa puutarhaa. Pitänee haaveilla pontevammin, nyt kun elämä on sitä, että kirjoitan kesät talvet ja puutarha jää hoitamatta.
Toinen rahaa koskeva juttu: avoimen yliopiston kurssimaksut nousevat. Kun viiden opintopisteen kurssin on tähän asti saanut 50 eurolla, se maksaa tästä lähtien 75 euroa. Melkoinen korotus.
En tätäkään valittaakseni sano. Maksan mielelläni mahdollisuudesta opiskella jos tämän enempää ei tarvitse.
Aion ilmoittautua syksyn proseminaariin. Järjestin itselleni maanantait vapaiksi eli siirsin yhden työväenopistossa maanantaina pitämäni kurssin tiistaille. Näin olen vapaa matkustamaan Jyväskylään kun tarve vaatii. Ilokseni tosin huomasin, että seminaari-istunnoissa tullaan käyttämään myös verkkoa mikä tarkoittaa sitä, ettei joka kerta tarvitse istua autossa kahdeksaasataa kilometriä yhtä seminaaripäivää varten. Tulossa on varmaan connect-istuntoja ja hyvä niin.
Genreenharjaantumiskurssin työni on edennyt vähän, tosi vähän. Heinäkuu on jo yli puolenvälin ja tavoitteeni on saada työ edes puolivalmiiksi kuun loppuun mennessä.
Olen usein haaveillut elämästä, jossa voisin talvet kirjoittaa ja kesät hoitaa puutarhaa. Pitänee haaveilla pontevammin, nyt kun elämä on sitä, että kirjoitan kesät talvet ja puutarha jää hoitamatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)