Taas olen oppinut jotain. Se kävi näin:
kesäkuntamme edustaja kysyi, voisimmeko minä ynnä mieheni antaa haastattelun kunnan mainoslehteen. Aiheena on tietysti kunta plus me ja toivomus - vaikka sitä ei ääneen sanottu - se, että meillä olisi jotain positiivista sanottavaa. Lupasimme ja sain tiedon, että toimittaja ottaa yhteyttä tammikuussa. Käsitin, että jutulle on varattu kokonainen sivu.
Myöhään eilen illalla sain sähköpostia. Tulevan jutun kirjoittaja lähetti yhdeksän kysymystä ja sanoi, että riittää, jos hän saa vastaukset maanantaiksi.
Nyt olen hämmentynyt. En tiennyt, että näinkin voi tehdä. Noin vain, kysymättä, itsestäänselvästi.
Huomaan, että olen vähän loukkaantunut. Tunnen itseni jollain tavalla toisarvoiseksi.
Sähköpostihaastattelu on kyllä ihan sallittu väline, mutta itse en ole koskaan haastatellut yhtään ihmistä pelkästään sähköpostitse. Jos tapaaminen on aivan mahdotonta, olen ainakin puhunut puhelimessa haastateltavan kanssa. Ja vaikka aiheena olisi jokin sinänsä pieni asia eikä se ihminen ollenkaan, olen ainakin kysynyt ensin puhelimitse, sopiiko sähköpostin käyttö vai puhuttaisiinko mieluummin korvasta korvaan.
Jos ei näe tai edes kuule ihmistä, ei tiedä hänestä juuri mitään.
Kirjoitin kiltisti vastaukset kysymyksiin, käytännössä siis kirjoitin sen jutun itse. Onneksi osasin, olisihan tämän vuoden mainoslehtipariskunta voinut olla joku sellainen, jolle kirjallinen ilmaisu on tosi hankalaa. Mistäs juttua sitten riittää? Tai tietysti ammattilainen kirjoittaa kun kirjoitettava on, mutta kenestä juttu siinä tapauksessa kertoo?
Nyt siis tiedän, miltä tuntuu, kun toimittaja ei arvosta haastateltavaa. Tämä oli tärkeä opetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti