Tehdäänkö minusta opettajaa?

Kirjoittamisen - ja myös kirjallisuuden - opiskelu on muuttanut tapaani lukea. Siinä, missä ennen vain luin joko saadakseni tietoa tai huvittaakseni itseäni, kiinnitän nyt huomiota tekstin rakenteeseen ja mietin, miten se on tehty ja olisiko se voitu tehdä jotenkin toisin.

Tätä kai sanotaan oppimiseksi.

Ja sitten voisi sanoa, että jo oli aikakin.

Se, mihin kirjoittamisen opiskelu ei mielestäni ole vaikuttanut, on oma kirjoittamiseni. En ole yhtään parempi kirjoittaja kuin olin kaksi vuotta sitten. Tai olen sikäli, että nyt en enää sorru toistuvasti kaksoispassiivin käyttöön mutta tämä ei ole Jyväskylän avoimen yliopiston ansiota vaan ystäväni Äidinkielenopettajan, joka huomautti minulle asiasta.

Mitä tästä voisi päätellä?

Ehkä sen, että opiskelu ei valmennakaan (ainakaan minua) kirjoittamaan paremmin vaan kertomaan toisille, miten he voisivat kirjoittaa paremmin.

Sekin sopii.

Sentään odotan seuraavia kursseja, joilla toivoakseni pääsen taas kirjoittamaan ihan itse keksittyjä tarinoita. Ja sen takia minun olisi nyt jotenkin rämmittävä tämä pakollinen lyriikkakurssi läpi vaikka se tähän mennessä on tuntunut niin raskaalta.

Olen muutaman kuukauden kehitellyt mielessäni tarinaa, jonka aion kirjoittaa. Päätin, että pidän kiinni tästä ajatuksesta enkä sorru hylkäämään sitä, vaikka tiedän, että jossain vaiheessa koko idea tuntuu typerältä ja kelvottomalta. Jos kirjoittamisen aineopinnoissa kerran on määrä kirjoittaa pitkäjänteisesti so. pitkä teksti kuten vaikkapa romaani, jostain se täytyy tehdä. Ideoita tulee ja menee ja hetken jokainen niistä loistaa kirkkaana ja ainutlaatuisena ja sammuu sitten kuin tähtisadetikku.

Sen olen jo oppinut. Senkin.

Bach vaan itsellesi

Yritän valita runoja analysoitavaksi. Seuraava tehtävä on nimittäin kolmen eri aikakausia edustavan runon analysointi. Valitsin kirjastosta  Harri Nordellin Sanaliekki äänettömyydessä, Arto Mellerin Elävien kirjoissa ja Marja-Liisa Vartion Runoja ja proosarunoja. Itse runot, analyysin kohteet, ovat vielä valitsematta.

Nordellin tyylikkäässä kirjassa on Tarja Roinilan Jälkisanat-niminen osuus, lievästi sanoen ylistävä arvio Nordellin runoista ja runoilijuudesta. Minä joudun taas kohtaamaan tyhmyyteni: en voi kiistää, etteikö Nordell "elävöittäisi runon ja mystiikan yhteyden" ja "todistaisi sitä, että vain särkynyt ja vajaa kieli voi tulla merkityksenmuodostuksen tapahtumapaikaksi", mutta enpä pysty tätä näkemäänkään. Vai miten se tulee esiin esimerkiksi tässä:

Minun kieleni on saveen neulottu,
ja näkemisen niityt kirkkaat.

Tai tässä:

Vain kuulla etääntyvän
puheen
lumen hitaan
putoilun valon, Bach

Ja bach vaan itsellesi, ei ymmärrä.

Mutta tietysti teen parhaani ja kirjoitan riittävän pitkän ja perusteellisen analyysin näistä tai joistain muista runoista. Runoanalyysi kun on siitä kiitollinen laji, että siinä ei ole yhtä totuutta.

Asiasta toiseen. Luen parhaillaan omakustannettua Intohimoisesti koukussa -romaania. Sen ovat kirjoittaneet Kreeta Palmi ja Maria Suortti, ilmeiset nimimerkit joiden taakse kätkeytynee joku tai jotkut muut. Kirjoittajista ei kerrota mitään, mikä on heti iso miinus mille tahansa kirjalle.

Kirja viehättää minua jotenkin, vaikka siinä on paljon puutteita. Tarina on ainakin tähän asti kekseliäs ja päähenkilöiksi on valittu kaksi keski-ikäistä naista.
Sanoinko romaani? Dekkari tämä taitaa olla.
Kirjassa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, peliriippuvuutta ja vanhustenhoitoa. Ei ollenkaan huono tarina, ei. Kirjaparka olisi vain kaivannut kunnon kustannustoimittajan ja muutaman uudelleenkirjoituskerran.

Se, että kirja on omakustanne, ei automaattisesti tarkoita, että kirja olisi huono. Ainakaan kokonaan.

James Bond, ihana mekko ja pehmeä sohva

Tällaistakin freelancerille tapahtuu: äkäinen mainostoimistonainen tilasi minulta referaatin siitä, miten James Bond lukee tuloslaskelmaa.
Tämä tapahtui eräänä yönä. Muuten yöni kuluvat syvässä tiedottomuudessa ja unien puolesta hiljaisesti.

Lyriikkakurssi edistyy, ensimmäinen osatehtävä on tehty ja toistakin hyvän matkaa.

Ensimmäistä varten piti lukea niitä esseita, joista kerroin viimeksi. Esseissä - sikäli kuin ymmärsin - runoilijat kertoivat, miksi ja miten kirjoittavat runojaan ja yksi, jossa runoilija kertoo, miksi ei enää aio kirjoittaa. Hän on Ville-Juhani Sutinen, joka melko reippaasti huitelee sinne tänne ja niputtaa ihmisiä nuoren ja ylimielisen kynäniekan vimmalla.

"Runous on käynyt turhaksi hyödykkeeksi, jonka ainoa merkitys on enää uutuudenviehätys itseään lukevaksi tituleeraavan, taidenäyttelyissä laukkaavan ja kepeää kamarimusiikkia  plyysisohvien täyttämissä paviljongeissa mielistelevän lauman ynnä Helsingin Sanomien silakkakääreiksi sopivia kulttuurisivuja ainakin sunnuntaisin lukevan yleisön keskuudessa."

No voi. Epäilemättä Sutisellekin joskus selviää, että ihmiset voivat aidosti nauttia kulttuurista, sohvilla tai sohvitta ja että vaikka kulttuurisivut eivät kehuisi sutisia ne voivat silti olla kelvollisesti tehtyjä.

Minuunkin on iskenyt kulttuurin nälkä. Melkein mikä tahansa kävisi nyt, kun olen kuukausimääriä elänyt täällä maalla melkein erakkona ja kun kymmenien kilometrien päässä siintävä Turku näyttäytyy mielikuvissani yhä houkuttelevampana mahdollisuuksien aarreaittana. Se, etten käytä juuri mitään mahdollisuuksia siellä ollessani ei lohduta, nyt minulla on kulttuurin nälkä ja nyt haluaisin pukea sen kauniin mekon joka on aina vain kaupassa ja vajota pehmeälle penkille nauttimaan kulttuurista.

Ehkä pelkkä ajatus tästä kaikesta riittää.

Olen lukenut paitsi esseitä, muitakin kirjoja. Yöpöydällä on Tuula-Liina Variksen Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Nautin sen lukemisesta ja yritän olla lukematta nopeasti, ettei kirja loppuisi liian pian.

Variksen ajatukset ja monet kokemukset ovat aivan samoja kuin minulla, miten voikin olla niin samanlaista. Esimerkiksi tämä: "On voitettava tunne siitä, että kaikki mitä olen kirjoittanut on täydellisen epäonnistunutta, naurettavaa ja että kaikkein epäonnistunein on se tekele, jonka kimpussa nyt ährään".

Mitä siihen enää on lisättävää?

Jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä

Murehdin hiljattain sitä, miten voin osallistua tutkintoon vaadittavaan proseminaariin, kun matka ja muut olosuhteet tekevät sen tosi hankalaksi. Lähetin huoleni yliopistolle ja sain sieltä vastauksen, jonka mukaan läsnäolo on pakollista. Se tietää sitä, että jos osallistuisin proseminaariin nyt, minun pitäisi neljänä maanantaina tänä syksynä ja neljänä maanantaina ensi keväänä olla Jyväskylässä. Seminaari on illalla ja kestää korkeintaan pari tuntia.

 Ehdotin, että tuleva proseminaari järjestettäisiin ainakin osittain etänä. Sen ei luulisi olevan mahdoton tehtävä, kun skypekin sentään on keksitty. Niin tai näin, seminaari ei vielä ole ajankohtainen ja koska se tulee sellaiseksi aikaisintaan vuoden päästä, minulla ei ole mitään kiirettä.

En ole vielä kirjoittanut lyriikkakurssin oppimistehtävää yhtään enempää kuin tuon viimeksi laatimani runon verran. Se näyttää jo kömpelöltä ja lapselliselta.

Sen verran olen tehnyt, että olen lukenut esseitä erilaisista runouskäsityksistä. Hädin tuskin pysyn kärryillä siitä, mistä arvon runoilijat puhuvat. Sattumanvarainen esimerkki Pauliina Haasjoen esseestä Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään: "Syntyy jonkinlaisia magneettisia keskipisteitä, jotka tuovat runoon lisää materiaalia ja joihin palaamalla  runon koherenssia voi hallita. Samalla syntyy reittejä ulos ja kauemmas, kun kuvakokonaisuuksien tai kerronnallisten elementtien alun perin toissijaisempi aines alkaa saada lisää painoa ja synnyttää liepeilleen uutta - toisin sanoen tekstiä liikuttavat eteenpäin assosiaatio sekä synekdokeisuus, eli yksityiskohtiin tarkentaminen ja uuden kokonaisuuden mukaan tuominen niiden kautta ".

Ei minusta ole runoilijaksi. Kirjoittajana olen lapiotyöläinen siinä, missä runoilijat helistävät tiukujen ja kristallien koristamia pikkuisia hopeakuokkiaan.

Huomista varten annoin itselleni määryksen kirjoittaa ainakin tunti lyriikkatehtävää. Tarkoitus on pohtia tekijän suhdetta runouteen ja erilaisia runouskäsityksiä.

Tänään, pyhäinpäivänä, satoi vähän lunta.

Maailman ensi-ilta

Käsillä on maailman ensi-ilta, ensimmäisen runoni julkistustilaisuus. Sydämellisesti tervetuloa!

Teoksen taustoista:

runo on kirjoitettu Kirjoittamisen aineopintojen KIKA404 oppimistehtävän ensimmäisenä osatehtävänä. Tarkoitus oli noin viikon ajan etsiä katkelmia lukemistamme tai kuulemistamme teksteistä ja kirjoittaa sitten 1-3 runoa, joissa näitä katkelmia käytetään tavalla tai toisella hyväksi.

Sain aiheen runooni erään keskustelupalstan otsikosta. Käytin otsikon sellaisenaan joskin nyt mietin, pitäisikö sitä vielä muuttaa.

Olen yrittänyt ihan aikuisten oikeasti kirjoittaa muodollisesti pätevän runon. Sitä varten luin myös runoilija Tommi Parkon teosta Kirjoita runo, tosin vasta sivulle 48 asti. Luulen, että kun pääsen kirjan loppuun - viimeistään silloin - tunnen tarvetta kirjoittaa runoni uudestaan.

Runon sisällöstä sen verran, että se on käsitettävä ja mielestäni hyvin helposti, liiankin helposti tulkittava.

Ja tässä tulee.


LÄHDEN POIS, JÄTÄN KAIKEN


Puhdas pöytä

ei ole puhdas.

Autoissa istuvat toiset,

sinulta ei kysytä.

Kivestä voi ottaa etäisyyttä,

puu kasvaa pois.

Rupean runolle

Tulihan se kurssi valmiiksi: Kirjoittamisen opettamisen perusteet lähti arvioitavaksi tänään. Samalla istumalla ilmoittauduin lyriikkakurssille ja kävin jo kirjastossa hakemassa osan kirjoista. Nyt päästään runoilemaan!

Lähetin eilen kirjoittamisen opettajalle huolestunutta postia. Tutkin tulevia kursseja ja olin ymmärtävinäni, että kandidaatintutkintoon kuuluvaa proseminaaria varten minun on mentävä Jyväskylään useita kertoja. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sinne on pahuksen pitkä matka, 400 kilometriä. Kaiken lisäksi seminaareja pidetään maanantaisin ja silloin minä olen kurssia pitämässä...

Voi voi, mitä tästä vielä tulee? Sitä kysyin opettajalta, mutta hän ei ole vielä vastannut.

Lyriikkakurssi tuntuu oikeastaan aika innostavalta. Eihän sitä tiedä, vaikka löytäisin itsestäni runoilijan. En ole pahemmin yrittänyt runoilemista paitsi ihan nuorena tyttönä. Silloin lähetin - jonkun äidinkielenopettajan kehotuksesta varmaan - kokoelman kirjoittamiani runoja arvosteltavaksi. Olisiko kyseessä ollut joku Nuoren Voiman juttu tai jotain, en jaksa muistaa. Ehkä ei kuitenkaan, sillä sen muistan, että arvostelutilaisuus pidettiin Raision kirjastossa ja siellä oli joku siihen aikaan melko nimekäs runoilija antamassa palautetta. Minun runoistani sanottiin suunnilleen niin, että ne ovat ihan näppäriä, mutta vähän vaisuja ja nuoren kirjoittajan sopii etsiä ilmaisun voimaa vaikka juoksulenkeiltä.

Runous on kummallinen alue, josta en ymmärrä muuta kuin että joko tykkään tai en. Jos unohdetaan huonot, väkisin väännetyt riimittelyt, on runouden arvottaminen mielestäni hyvin vaikeaa. Kuka voi sanoa muodollisesti pätevästä runosta onko se parempi kuin joku toinen?

Ehkä kysymykseni osoittautuu tyhmäksi kun nyt pääsen perehtymään runoilun anatomiaan.

Huomenna haen Turusta loput kurssikirjoista; siitä se sitten taas lähtee.

Unohdettuna

Tänään on ollut hyvä päivä. Sain viime vuodesta saakka keskeneräisenä odottaneen pihakiveystyön valmiiksi minkä lisäksi kirjoitin oppimistehtävääni pitkälle. Voi olla, että kurssi valmistuu vielä tällä viikolla.

Ahkerointi ei näy pankkitilillä, eipä tietenkään. En ole tänään tehnyt muuta ansiotyöhön viittavaa kuin kehitellyt päässäni yhtä kolumnia samalla, kun ladoin kiviä pihalla.

Vähän epäonneakin on ollut. Minulla oli juttukeikka keskiviikkona ja menin paikalle sovittuna aikana. Paikalla oli myös haastattelun toinen osapuoli ja yhdessä hänen kanssaan odotimme kolmatta, jonka roolina oli olla asiantuntija jutussa. Asiantuntija lie kuitenkin nukahtanut tai jotain, sillä kun saimme hänet kiinni - hän oli jo tunnin myöhässä - kuulimme selviä hätävalheita äkillisestä tautikohtauksesta.

Tällä kertaa ei harmittanut, en ollut missään matkojen päässä ja seura oli ihan mukavaa. Enemmän harmitti tämän paikalla olleen haastateltavan puolesta, olimme hänen kotonaan ja tiedän, että siellä oli valmisteltu meidän tuloamme.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut unohdettiin. Olen tullut unohdetuksi milloin minnekin eikä unohduksia aina edes pyydetä anteeksi. Yksi toimittaja sinne tai tänne ei muutamille paljon paina. Vuosien mittaan itsellekin on kehittynyt jonkunmoinen vaisto sen suhteen, milloin on parasta varmistaa tapaaminen ihan viime hetkillä. Ihmiset ovat nykyään sellaisia, että jos vaikka kolme viikkoa aikaisemmin sopii tapaamisen, voi olla jokseenkin varma, että toinen on jo unohtanut sen kun hetki koittaa. Tällä kertaa tosin vaistostakaan ei ollut apua.

Mönkään mennyt juttukeikka oli vielä siinä mielessä onneton, että jutulle oli varattu paikka tietystä paikallislehden numerosta ja jutun piti olla valmis torstaiaamuna. Ei auttanut muu, kuin keksiä äkkiä uusi aihe. Keksin aiheen, mutta siihenkin tarvittiin asiantuntijaa. Asiantuntijoiden keskuudessa jyllää nyt oikein tautiaalto, sillä tämäkin asiantuntija oli sairaana. Hän sentään kuntoutui torstaiaamuksi ja minä hyökkäsin miesparan kimppuun heti aamuvarhaisella. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nyt taidan vielä kirjoittaa vähän oppimistehtävääni. Seuraavaksi pitää suunnitella luovan kirjoittamisen oppitunti.