Auttoiko Aino vai mikä auttoi, pääsin joka tapauksessa tänään työn alkuun. Päätin kirjoittaa vaikka vain muutaman rivin ja kas, pian koossa oli jo kokonainen sivu ja sitten toinen.
Yksi elämän suurimpia mysteerejä, ehkä suurin, on minulle aina ollut se, mikä tekee kirjoittamisesta niin vaikeaa. En laske leikkiä, se on ihan älyttömän vaikeaa heti kun yrittää saada aikaan jotain kunnollista. Sellaista, mikä itsestä tuntuu siltä kuin olisi tehnyt hyvää työtä.
Kirjoittamisen lumo, se on olemassa. Olen varma siitä, ja jos jollekin pahalle haluan antaa pikkusormeni, niin sille.
Voisin tietysti ajatella vain opintopisteitä, kirjoittaa nopeasti jotain ja mennä eteenpäin. Mutta jos sen tekisin, katuisin myöhemmin sitä, etten edes yrittänyt mitään kunnollista silloin, kun edellytykset olivat kaikkein parhaat ja tukea ja apua oli saatavilla.
Opintopisteistä puheen ollen luin Turun Sanomista (9.2.) Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin aliokirjoituksen, jossa hän moitti opiskelijoita laiskoiksi. "Puolet opiskelijoista alittaa opiskelunormin" -otsikon alla Wiberg sanoo, että aivan liian moni opiskelija ei keskity opintoihinsa riittävästi. Tilanne on huolestuttava, hän toteaa; puolet opiskelijoista opiskelee vähemmän kuin olisi kohtuullista olettaa. Kohtuullisuus lienee kirjoittajan mielestä jossakin 45 (vähimmäisvaatimus yhdeksän kuukauden opintotuen saamiselle) ja 60 (ahkera ja tunnollinen opiskelija) pisteen välillä per vuosi.
Professori tietää syyn opiskelijoiden velttoon opiskelutahtiin. Käydään töissä kun ei haluta nostaa opintolainaa. Tämä ei näytä vakuuttavan Wibergiä joka uskoo, että koulutus edelleen takaa paremmat tulot.
"--- veronmaksajien on kohtuullista odottaa nykyistä tiiviimpää sitoutumista opintoihinsa. Ei työelämässä tule kyseeseen, että vain puolet työntekijöistä yltää edes normisuoritukseen. Yliopisto-opiskelija on aikuinen ihminen, joka on itse vastuussa opiskelujensa etenemistä. Eniten opiskeluvauhtiinsa vaikuttaa opiskelija itse."
En oikein tiedä, kuinka paljon olen samaa mieltä. Tuntuu aika kovalta syyttää nuoria ihmisiä, joiden niskassa ovat kaikki mahdolliset paineet vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta. En yhtään ihmettele, etteivät nuoret halua nostaa opintolainaa kun joka puolelta varoitellaan lainarahan vaaroista.
Yhdessä asiassa Wiberg on selkeästi väärässä. Työelämässä juuri tuleekin kyseeseen, että ei vain puolet vaan jopa kaikki työntekijät yltävät vain normisuoritukseen. Uskoakseni monet jopa ajattelevat, että siinä on ihan tarpeeksi.
maanantai 16. helmikuuta 2015
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Lohdutuksen sanoja
Luin eilen Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa. 28.10. 1929 Kallas kirjoitti näin:
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."
Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.
Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.
Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.
Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.
Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.
Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.
Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:
"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."
Siinä se on. Kiitos, Aino.
"Työtä on ollut paljon --- ensi kuun lopulla esitelmöin Lontoon yliopistossa Friedebert Tuglaksesta. --- Koskemattomat käsikirjoitukset huutavat laatikossa kuin laiminlyödyt lapset."
Kuinka sattuikaan, olin itse lähdössä Tuglas-seuran tilaisuuteen kuulemaan virolaisen professorin esitelmää ja laiminlyöty käsikirjoitukseni on samassa surkeassa tilassa kuin Kallaksen aikoinaan.
Kallaksesta saa aina lohdutuksen, luen häntä kuin joku toinen Raamattua, iloon ja murheeseen. Onhan nimittäin sekin lohdutus, että joku niin hyvä kuin Kallas on murehtinut tekemättömiä töitään. Kelpaa tässä sitten huonompienkin.
Tietenkään ei olisi pitänyt tuhlata aikaa lukemiseen kun olisi voinut kirjoittaa.
Nokkelimmat lukijani jo varmaan arvasivat, miten opiskelutehtäväni ovat edistyneet sitten viime päivityksen.
Tätäkään ei kannattaisi kirjoittaa saati julkaista. Se, että voivottelee saamattomuttaan ja laiskuuttaan, on pelkästään noloa. Kuten myös se, että luettelee koko ajan töitään ja antaa ymmärtää, että on huippuahkera. Mikään ei ole hyvä.
Tai se on, että elämä on hallinnassa. Sekin riittää, että pystyy näyttämään siltä kuin olisi.
Kallaksen ja Tallgrenin kirjeenvaihto on avoinna tuossa vieressäni, päällimmäisenä sekasortoisessa kasassa johon olen kompostoinut tulosteita, vihkoja, lehtiä, kyniä, nenäliinoja ja ainakin yhden puhelimen ja jonka alaosa taitaa jo kohta olla ravinteikasta multaa valmiina puutarhaan. Vilkaisin kirjaa äsken ja kas, mitä näen:
"Alan aivan tietoisesti karsia tyhjänpäiväistä puuhaa ja pikkuaskartelun vesaikkoa, joka vaarallisesti uhkaa varjostaa olennaisintani."
Siinä se on. Kiitos, Aino.
lauantai 31. tammikuuta 2015
Kirjavinkki
Pienessä kiireessä, silmien jo lupsahdellessa kirjoitan vielä tämän:
luin hyvän kirjan. Kristìn Steinsdòttirin Omaa tietä. Kirjailija on islantilainen ja kirja on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007.
Romaani kertoo omaperäisestä Siegtrudista, joka käy vieraiden ihmisten hautajaisissa ja haikailee ranskalaisten sukujuuriensa perään. En kerro enempää, sillä kirja kannattaa ilman muuta lukea, se on kaunis, eleetön, erittäin hyvin tehty.
Osaisinpa kirjoittaa yhtä hyvin.
Muuten olen taas tänään ajanut autoa räntäsateessa. Sitä on tullut tehtyä aika lailla viime aikoina. Ajan ja hoilaan Juicea: "Räääntä lentää, voi kuinka räntä lentääkään, ei ole mitään muuta niin masentavaa, kuin Danny-show tiellä Kälviän..."
Ajamisen päälle kirjoitin vielä yhden jutun kun olin ensin aikani seilannut eri nettisaiteilla. Juttujen kirjoittaminen väsyneenä ei tuota parasta lopputulosta, mutta on se kuitenkin parempi kuin jättää huomiseen. Huomenna on siksi toisekseen se kulttuuriseura sekä yhteen toiseen kulttuurihankkeeseen liittyvä tapaaminen.
Ja vielä tämä:
ihmettelen (ja olen kiitollinen), miten mutkattomasti jotkut suostuvat haastateltaviksi. Soitin eräälle miehelle ja pyysin saada tehdä hänestä ja hänen vaimostaan jutun. Juu, kyllä se vaan sopii, mies vastasi. Mahtaako vaimollekin sopia, minä kysyin. Sopii sille, sanoi mies.
Kai hän sitten vaimonsa tuntee.
Toisilta taas ei saa sanaakaan edes pieneen gallupkysymykseen, tämä on koettu monta kertaa.
- Ai mihin tämä tulee? Miksi minä sanoisin yhtään mitään tällaisiin kyselyihin? Saako sen oikolukea ennen julkaisua? Kuviin en suostu, en missään tapauksessa.
Kysymys voi olla niinkin julkea kuin "Oletko käynyt jo sienessä tänä syksynä?".
luin hyvän kirjan. Kristìn Steinsdòttirin Omaa tietä. Kirjailija on islantilainen ja kirja on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007.
Romaani kertoo omaperäisestä Siegtrudista, joka käy vieraiden ihmisten hautajaisissa ja haikailee ranskalaisten sukujuuriensa perään. En kerro enempää, sillä kirja kannattaa ilman muuta lukea, se on kaunis, eleetön, erittäin hyvin tehty.
Osaisinpa kirjoittaa yhtä hyvin.
Muuten olen taas tänään ajanut autoa räntäsateessa. Sitä on tullut tehtyä aika lailla viime aikoina. Ajan ja hoilaan Juicea: "Räääntä lentää, voi kuinka räntä lentääkään, ei ole mitään muuta niin masentavaa, kuin Danny-show tiellä Kälviän..."
Ajamisen päälle kirjoitin vielä yhden jutun kun olin ensin aikani seilannut eri nettisaiteilla. Juttujen kirjoittaminen väsyneenä ei tuota parasta lopputulosta, mutta on se kuitenkin parempi kuin jättää huomiseen. Huomenna on siksi toisekseen se kulttuuriseura sekä yhteen toiseen kulttuurihankkeeseen liittyvä tapaaminen.
Ja vielä tämä:
ihmettelen (ja olen kiitollinen), miten mutkattomasti jotkut suostuvat haastateltaviksi. Soitin eräälle miehelle ja pyysin saada tehdä hänestä ja hänen vaimostaan jutun. Juu, kyllä se vaan sopii, mies vastasi. Mahtaako vaimollekin sopia, minä kysyin. Sopii sille, sanoi mies.
Kai hän sitten vaimonsa tuntee.
Toisilta taas ei saa sanaakaan edes pieneen gallupkysymykseen, tämä on koettu monta kertaa.
- Ai mihin tämä tulee? Miksi minä sanoisin yhtään mitään tällaisiin kyselyihin? Saako sen oikolukea ennen julkaisua? Kuviin en suostu, en missään tapauksessa.
Kysymys voi olla niinkin julkea kuin "Oletko käynyt jo sienessä tänä syksynä?".
perjantai 30. tammikuuta 2015
Soita minulle, Annabella
Opinnoista ei ole mitään uutta kerrottavaa, en ole tehnyt niiden eteen mitään. Syy on se, että minulla on ollut niin paljon muuta hommaa, mutta myös se, että minua vaivaa rimakauhu. Nyt vain ollaan siinä kohtaa ja se on hyväksyttävä. Kyllä tämä tästä.
Hain äsken R-kioskilta uuden passini. Muistutan passikuvaani elävästi. Ja viime yönä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti sopia haastattelua Annabellan kanssa.
Se meni jotenkin näin:
olin kylpylähotellin respassa ja yritin soittaa lankapuhelimella, mutta minulla ei ollut kolikkoa. Otin puhelimen mukaani kaupungille, mutta kuuluvuus ei parantunut. Deadline oli lauantaina eikä Annabella tiennyt koko asiasta. Toimitus oli toisessa kerroksessa, ovi lukossa eikä minulla edelleenkään ollut kolikoita. Jos haastattelu ei onnistu, menetän maineeni ja kaikki olevat ja tulevat työni.
Lankapuhelin oli valkoinen.
Tällaisten kauheiden öiden vastapainona on ollut kiireisiä, mutta hauskoja päiviä. Olen saanut viettää paljon aikaa pienen tyttärentyttäreni kanssa jolle elämisen huippua edustaa seisominen ilman tukea ja kaikenlainen sydäntäsärkevän soma veikistely. Siinä sivussa olen myös tehnyt juttuja ja pitänyt kursseja - ymmärtäähän sen, että koulutöihin ei riitä aikaa?
Huomenna on töitä ja sunnuntaina olen - onneton minä! - luvannut mennä erään kulttuuriseuran kokoukseen. "Vain katsomaan", kuten puheenjohtaja sanoi kun houkutteli minua mukaan. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa.
Mutta sihteeriksi en rupea.
Hain äsken R-kioskilta uuden passini. Muistutan passikuvaani elävästi. Ja viime yönä näin unta, jossa yritin epätoivoisesti sopia haastattelua Annabellan kanssa.
Se meni jotenkin näin:
olin kylpylähotellin respassa ja yritin soittaa lankapuhelimella, mutta minulla ei ollut kolikkoa. Otin puhelimen mukaani kaupungille, mutta kuuluvuus ei parantunut. Deadline oli lauantaina eikä Annabella tiennyt koko asiasta. Toimitus oli toisessa kerroksessa, ovi lukossa eikä minulla edelleenkään ollut kolikoita. Jos haastattelu ei onnistu, menetän maineeni ja kaikki olevat ja tulevat työni.
Lankapuhelin oli valkoinen.
Tällaisten kauheiden öiden vastapainona on ollut kiireisiä, mutta hauskoja päiviä. Olen saanut viettää paljon aikaa pienen tyttärentyttäreni kanssa jolle elämisen huippua edustaa seisominen ilman tukea ja kaikenlainen sydäntäsärkevän soma veikistely. Siinä sivussa olen myös tehnyt juttuja ja pitänyt kursseja - ymmärtäähän sen, että koulutöihin ei riitä aikaa?
Huomenna on töitä ja sunnuntaina olen - onneton minä! - luvannut mennä erään kulttuuriseuran kokoukseen. "Vain katsomaan", kuten puheenjohtaja sanoi kun houkutteli minua mukaan. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa.
Mutta sihteeriksi en rupea.
lauantai 10. tammikuuta 2015
Haastattelu sai äkkilopun
Tämä on pakko kertoa, kun niin tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen.
Minulla oli tänään lapsenlapsi hoidossa, ihana pieni tyttö, melkein vuoden vanha. Meillä sujui oikein hyvin. Leikimme, söimme, ulkoilimme, leikimme ja söimme taas.
Kun kaikki kerran sujui niin hyvin, ajattelin, että voin hoitaa yhden työasian, soittaa puhelun jonka olin luvannut tänään jossain vaiheessa tehdä.
Tyttö istui syöttötuolissa pöydän päässä, oli tyytyväinen ja rauhallinen. Minä otin kynän, lehtiön ja puhelimen ja soitin. Toisesta päästä vastattiin ja aloin kysellä ja tehdä muistiinpanoja
kunnes
nostin hetkeksi katseeni lehtiöstä
ja mitä tekee lapsi, joka juuri oli tyytyväinen ja rauhallinen
OKSENTAA
valtaisaa, haisevaa, kaikkialle ryöppyävää oksennusta.
Se haastattelu loppui vähän töksähtäen nopeisiin kiitoksiin ja hyvän viikonlopun toivotuksiin.
Tilanteessa oli yksi iloinenkin osapuoli: koira, joka vallan mielellään olisi auttanut jälkien siivoamisessa ja joka ehti jo vähän aloittaa ennen kuin pääsin väliin.
Mutta näin siis tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen, ne, jolloin lapset sairastuivat heti kun se oli äärimmäisen sopimatonta.
Lapsella ei ollut mitään hätää. Oksentamisen, vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen hän oli taas mitä hyväntuulisin pikku tyttö.
Tämän pikku kullanmurun äiti oli vain neljän kuukauden, kun minä aloitin työt. Avustin paikallista kaupunkilehteä ja tein muistaakseni aika paljon juttuja. Vauva oli monta kertaa mukana, siihen aikaan kukaan ei paheksunut sitä, ei ainakaan sanonut. Luulin silloin tekeväni oikein, kun pidin lapset kotona ja osana tavallista arkea.
Nyt en enää ole ihan varma. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kasvattaa heidät totuudessa, jossa äidit lähtevät aamuisin pois kotoa, vievät lapset päiväkotiin ja hakevat illalla pois. Ehkä se olisi antanut heille realistisemman kuvan siitä, miten ihmisten useimmiten on täällä elettävä.
Minulla oli tänään lapsenlapsi hoidossa, ihana pieni tyttö, melkein vuoden vanha. Meillä sujui oikein hyvin. Leikimme, söimme, ulkoilimme, leikimme ja söimme taas.
Kun kaikki kerran sujui niin hyvin, ajattelin, että voin hoitaa yhden työasian, soittaa puhelun jonka olin luvannut tänään jossain vaiheessa tehdä.
Tyttö istui syöttötuolissa pöydän päässä, oli tyytyväinen ja rauhallinen. Minä otin kynän, lehtiön ja puhelimen ja soitin. Toisesta päästä vastattiin ja aloin kysellä ja tehdä muistiinpanoja
kunnes
nostin hetkeksi katseeni lehtiöstä
ja mitä tekee lapsi, joka juuri oli tyytyväinen ja rauhallinen
OKSENTAA
valtaisaa, haisevaa, kaikkialle ryöppyävää oksennusta.
Se haastattelu loppui vähän töksähtäen nopeisiin kiitoksiin ja hyvän viikonlopun toivotuksiin.
Tilanteessa oli yksi iloinenkin osapuoli: koira, joka vallan mielellään olisi auttanut jälkien siivoamisessa ja joka ehti jo vähän aloittaa ennen kuin pääsin väliin.
Mutta näin siis tulivat vanhat, hyvät ajat mieleen, ne, jolloin lapset sairastuivat heti kun se oli äärimmäisen sopimatonta.
Lapsella ei ollut mitään hätää. Oksentamisen, vaatteiden vaihdon ja pesun jälkeen hän oli taas mitä hyväntuulisin pikku tyttö.
Tämän pikku kullanmurun äiti oli vain neljän kuukauden, kun minä aloitin työt. Avustin paikallista kaupunkilehteä ja tein muistaakseni aika paljon juttuja. Vauva oli monta kertaa mukana, siihen aikaan kukaan ei paheksunut sitä, ei ainakaan sanonut. Luulin silloin tekeväni oikein, kun pidin lapset kotona ja osana tavallista arkea.
Nyt en enää ole ihan varma. Ehkä olisi kuitenkin ollut parempi kasvattaa heidät totuudessa, jossa äidit lähtevät aamuisin pois kotoa, vievät lapset päiväkotiin ja hakevat illalla pois. Ehkä se olisi antanut heille realistisemman kuvan siitä, miten ihmisten useimmiten on täällä elettävä.
perjantai 9. tammikuuta 2015
Runouskurssin palaute ei kannusta jatkamaan
Sain tänään palautteen lyriikkakurssista. Arvosanaksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Palaute oli 11 sivua pitkä, mutta kertoi vain vähän siitä, millaista minun työni oli, enemmän runoudesta ja runouden analyysista yleensä. Jos nyt jotain ymmärsin, niin ei minua rivien välissäkään kehotettu jatkamaan runoiluharrastustani.
En ole vielä saanut mitään konkreettista aikaan tekstikokoelmakurssitehtävässä, en siis saamani palautteen jälkeen. Mietin kyllä asiaa joka välissä, mutta nyt on ollut kaikkea muuta puuhaa aika paljon. Ihan mukavia asioita tosin.
Ajoin tänään juttukeikalle, kahdellekin ja mietin siinä pimeää maantietä tuijotellessani, että on tämäkin yksi tapa elää. Elämäntapa nimen omaan. Ja sitten kun hetken tuntui, ettei tämä ehkä olekaan niin mukavaa niin muistutin itseäni, että kohta taas on. Kuten olikin.
Se on taikaa. Se, että menipä minne tahansa ottamaan selvää jostain asiasta, mistä vain, siitä innostuu. Vähän kuin laittaisi uuden vaihteen päälle siksi aikaa, kun esiintyy toimittajana jossain. Sitten kun pistää oven perässään kiinni voi taas olla oma murjottava itsensä.
Ihmisessä on monta puolta.
Vanhemmiten eri ominaisuudet kärjistyvät, sanotaan. Olen huomannut. Varsinkin toisten ihmisten puheet tulee kuunneltua tarkemmin korvin kuin ennen. Tämä tuli nyt siitä, kun tapasin erään tuttavan ja seisoin hänen kanssaan vähän aikaa juttelemassa vaikka tajusin jo kohta, ettei siinä mitään juteltu vaan kuunneltiin selostusta. Lasten erinomaiset arvosanat, tutkinnot, hyvissä asemissa olevat vävypojat ja poikkeuksellisen ihanat lastenlapset. Eikä mikään näistä ollut siinä kohtaa minun.
En minä tykkää tuommoisesta, ei se ole mitään keskustelua.
Palaute oli 11 sivua pitkä, mutta kertoi vain vähän siitä, millaista minun työni oli, enemmän runoudesta ja runouden analyysista yleensä. Jos nyt jotain ymmärsin, niin ei minua rivien välissäkään kehotettu jatkamaan runoiluharrastustani.
En ole vielä saanut mitään konkreettista aikaan tekstikokoelmakurssitehtävässä, en siis saamani palautteen jälkeen. Mietin kyllä asiaa joka välissä, mutta nyt on ollut kaikkea muuta puuhaa aika paljon. Ihan mukavia asioita tosin.
Ajoin tänään juttukeikalle, kahdellekin ja mietin siinä pimeää maantietä tuijotellessani, että on tämäkin yksi tapa elää. Elämäntapa nimen omaan. Ja sitten kun hetken tuntui, ettei tämä ehkä olekaan niin mukavaa niin muistutin itseäni, että kohta taas on. Kuten olikin.
Se on taikaa. Se, että menipä minne tahansa ottamaan selvää jostain asiasta, mistä vain, siitä innostuu. Vähän kuin laittaisi uuden vaihteen päälle siksi aikaa, kun esiintyy toimittajana jossain. Sitten kun pistää oven perässään kiinni voi taas olla oma murjottava itsensä.
Ihmisessä on monta puolta.
Vanhemmiten eri ominaisuudet kärjistyvät, sanotaan. Olen huomannut. Varsinkin toisten ihmisten puheet tulee kuunneltua tarkemmin korvin kuin ennen. Tämä tuli nyt siitä, kun tapasin erään tuttavan ja seisoin hänen kanssaan vähän aikaa juttelemassa vaikka tajusin jo kohta, ettei siinä mitään juteltu vaan kuunneltiin selostusta. Lasten erinomaiset arvosanat, tutkinnot, hyvissä asemissa olevat vävypojat ja poikkeuksellisen ihanat lastenlapset. Eikä mikään näistä ollut siinä kohtaa minun.
En minä tykkää tuommoisesta, ei se ole mitään keskustelua.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Palaute tuli, nyt töihin!
Sain äsken palautteen suunnitelmastani, jonka tein aineopintojen tekstikokoelmakurssia varten. Palaute oli varsin rohkaiseva ja muutenkin hyvä, sen pohjalta voin nyt suunnitella työtäni tarkemmin.
Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.
Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.
Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.
Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.
Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.
Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.
Tällä kurssilla on siis tarkoitus tehdä jokin isompi työ, vaikkapa romaani, mutta sitä ei vielä kirjoiteta kokonaan. Tekstiä saa tehdä vain 25-35 sivua ja vasta seuraavalla kurssilla työ tehdään valmiiksi.
Olen muutaman kerran törmännyt sellaisiin käsityksiin, että Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opinnoissa "tehdään" kirjailijoita ja että siellä opiskelleet kirjailijat olisi tungettu samaan muottiin. Tällaisten käsitysten takana lienevät ne, jotka eivät ole pyrkineet tai päässeet ko. opintoihin. Voin vilpittömästi sanoa, etten tähän mennessä ole huomannut pienimpiäkään yrityksiä vaikuttaa tapaani kirjoittaa sen paremmin kuin siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittamisen opetus on tähdännyt siihen, että kirjoittaja ymmärtää paremmin, mistä teksti rakentuu ja mitä kaikkea on otettava huomioon, kun kirjoitetaan. Tämä ei toden totta ole ollut mitään kädestä pitelemistä ja yhteistä kirjoittamista enkä usko, että tulevaisuudessakaan on.
Yritän nyt olla sortumatta helmasyntiini eli liikaan hätäilyyn. Täytyy malttaa suunnitella kunnolla. Tätä olen joutunut opettelemaan koko elämäni ja vielä vaan se on vaikeaa. Kun saan jonkun idean, syöksyn päätä pahkaa tekemään ja tietäähän sen, ettei lopputulos - jos siihen saakka koskaan pääsen - ikinä vastaa mielikuvia. Tämä koskee ihan kaikkea tekemistä, ei pelkästään kirjoittamista.
Muuten vuosi on lähtenyt käyntiin alakuloisissa merkeissä. Tässä aivan lähellä päättyi uudenvuodenyönä erään nuoren ihmisen elämä ja se tuntuu todella pahalta. Se herätti taas kerran ajattelemaan elämän haurautta ja sitä, miten mitään sitten-kun -tulevaisuutta ei ole. Kaikki, mitä haluaa, on tehtävä heti, kun pystyy.
Ajattelen taas myös sitä, miten turhaa pelko on. Pelkäämisen tai parempien aikojen odottamisen takia on helppo jättää asioita tekemättä ja sitten haikailla niiden perään: tekisin jos ei pelottaisi tai viimeistään sitten, kun aika on otollisempi.
Asiat tapahtuvat joka tapauksessa, pelkää tai ei. Ja ajat taas, ne nyt ovat mitä ovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)