Ihmettelen, jos en ole jo kirjoittanut tästä. Tämä on nimittäin jatkuva huolen aihe ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän freelancerilla on töitä.
(Tämä koskee myös muita liikkuvan työn tekijöitä. Toim. huom.)
Tämä on vessaan pääsemisen vaikeus. Koskee erityisesti haja-asutusalueilla ja maaseudulla työskenteleviä freelancereita.
Lähdin aamulla kahdeksalta jutuntekoon. Olin perillä haastattelupaikassa puoli kymmeneltä. Vastassa oli iso mukillinen kahvia. En minä siitä kieltäydy, tietenkään, kun kerran laitettu on.
Yhdeltätoista olin seuraavassa haastattelupaikassa. Jo mennessä oli kova hätä, tullessa kahta kauheampi; täälläkin tarjottiin kahvia.
Paikkakunta, jolla olin, oli pieni maaseutupaikka, jonka ainoalla huoltoasemalla ei ollut kahvilaa. Paikkakunnalla ei ollut myöskään kirjastoa tai jos oli, en löytänyt sitä. Etsin kyllä, ajelin hädissäni kylänraittia edestakaisin ja etsin oikeaa ovea. Ei kai tarvitse selventää, etten minä kirjoja ollut vailla vaan vessaa?
Lopulta oli nöyrryttävä ja mentävä kysymään pizzeriasta - sellainen siellä sentään oli - josko saisin käydä vessassa. Sain eikä edes maksanut mitään. Hirmuisen kilttejä ihmisiä.
Helpottuneena olin valmis kohtaamaan päivän kolmannet haastateltavat. Tarjolla oli, kuinkas muuten, kahvia.
Ihmisellä on oltava periaatteita. Minulla on: en koskaan juo työtilanteissa viinaa enkä käy puskapissalla.
Toinen oli lähellä tänään.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Teen vaan vaikken osaakaan
Harvinainen sunnuntai, sain tehdä kurssitehtäviäni koko päivän ihan rauhassa.
Englanninkurssi on nyt siinä vaiheessa, että aika moni näkyy jääneen kesken pois. En ihmettele, jos tarkoitus olikin vain parantaa kielitaitoa ja kurssi osoittautui liian vaativaksi. Toivottavasti joukossa ei nyt kuitenkaan ole ketään, joka tarvitsee tämän suorituksen ja on silti keskeyttänyt. Kyllä tästä selvitään - jos minä selviän, kuka vaan selviää.
Academic and Professional English on ihan helppo, jos osaa englantia hyvin. Mikäpä ei olisi helppoa, jos osaa.
En tiedä, millainen oma kielitaitoni on keskimääräisesti ottaen, omassa ikäluokassani, tällä koulutaustalla. Virallinen luokitus sille on muistaakseni B 2.1 tai toisinpäin, kohtuullinen joka tapauksessa.
Olen valmistellut tänään portfoliota, joka meidän pitää kurssilla tehdä. Siihen kuuluu muun muassa lyhyt tieteellinen tutkielma jostain itse valitusta aiheesta. Siihen nähden miten surkeasti kirjoitan englantia, suhtaudun tutkielman tekoon varsin luottavaisesti. Opiskelussa, myös vieraskielisessä, on ihan uskomattoman paljon apua siitä, että osaa kirjoittaa suomeksi ilman tuskaa.
Vähän vielä kun jaksaa painaa niin se on sitten siinä. Kurssi loppuu 10.11. Sehän on ihan kohta.
Englanninkurssi on nyt siinä vaiheessa, että aika moni näkyy jääneen kesken pois. En ihmettele, jos tarkoitus olikin vain parantaa kielitaitoa ja kurssi osoittautui liian vaativaksi. Toivottavasti joukossa ei nyt kuitenkaan ole ketään, joka tarvitsee tämän suorituksen ja on silti keskeyttänyt. Kyllä tästä selvitään - jos minä selviän, kuka vaan selviää.
Academic and Professional English on ihan helppo, jos osaa englantia hyvin. Mikäpä ei olisi helppoa, jos osaa.
En tiedä, millainen oma kielitaitoni on keskimääräisesti ottaen, omassa ikäluokassani, tällä koulutaustalla. Virallinen luokitus sille on muistaakseni B 2.1 tai toisinpäin, kohtuullinen joka tapauksessa.
Olen valmistellut tänään portfoliota, joka meidän pitää kurssilla tehdä. Siihen kuuluu muun muassa lyhyt tieteellinen tutkielma jostain itse valitusta aiheesta. Siihen nähden miten surkeasti kirjoitan englantia, suhtaudun tutkielman tekoon varsin luottavaisesti. Opiskelussa, myös vieraskielisessä, on ihan uskomattoman paljon apua siitä, että osaa kirjoittaa suomeksi ilman tuskaa.
Vähän vielä kun jaksaa painaa niin se on sitten siinä. Kurssi loppuu 10.11. Sehän on ihan kohta.
torstai 13. lokakuuta 2016
Käsikirjoituksista ei kuulu mitään ja kohta on vuosi mennyt
Pian tulee vuosi siitä, kun lähetin lastenkirjani käsikirjoituksen kustantamoihin. Viime helmikuussa puolestaan lähti kuvakirjan käsikirjoitus kiertueelle. Molemmista on vielä muutama vastaus saamatta. Välillä mietin, pitäisikö soittaa ja kysyä, mitä niille kuuluu.
Viimeksi, yli 20 vuotta sitten kun olin samoissa, odottavissa tunnelmissa ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka paljon, soitin.
- Juu, muistan hämärästi. Teemme vielä viimeisiä tarkistuksia, kustannustoimittaja sanoi.
Kyllä kai. "Viimeinen tarkistus" lie ollut se, että tarkistettiin, missä käsikirjoitukseni ylipäätään makaa ja lähetettiin se takaisin.
Ihmisiä nekin siellä kustannustaloissa ovat. Ehkä heillä on stressiä, ehkä suorastaan työuupumusta. Työpaikan tai uran vaihto mielessä kaiken aikaa.
Tällä puolella, toiveikkaana kirjoittajana, kuvitellaan, miten kustannustoimittajat silmät säihkyen, uupumatta, etsivät timantteja.
Kustantajan saaminen kirjalle on kamalan vaikeaa, sen tietävät ymmärtääkseni kaikki. Sitä enemmän ihmettelen, että myös selkeästi huonoja kirjoja kustannetaan. Isot ja arvostetut kustantajat eivät kai niinkään, sillä heillä on varaa valita parhaat, muuten kyllä. Niin että vaikka kustantamoihin lähetetään tuhansittain käsikirjoituksia joka vuosi, läheskään kaikki eivät ole hyviä.
En soita vielä. Kuvittelen vielä hetken, että käsikirjoitukseni on kustannustoimittajan pöydällä siinä pinossa, missä todennäköisiä ja pikapuoliin päätettäviä tapauksia säilytetään.
Viimeksi, yli 20 vuotta sitten kun olin samoissa, odottavissa tunnelmissa ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka paljon, soitin.
- Juu, muistan hämärästi. Teemme vielä viimeisiä tarkistuksia, kustannustoimittaja sanoi.
Kyllä kai. "Viimeinen tarkistus" lie ollut se, että tarkistettiin, missä käsikirjoitukseni ylipäätään makaa ja lähetettiin se takaisin.
Ihmisiä nekin siellä kustannustaloissa ovat. Ehkä heillä on stressiä, ehkä suorastaan työuupumusta. Työpaikan tai uran vaihto mielessä kaiken aikaa.
Tällä puolella, toiveikkaana kirjoittajana, kuvitellaan, miten kustannustoimittajat silmät säihkyen, uupumatta, etsivät timantteja.
Kustantajan saaminen kirjalle on kamalan vaikeaa, sen tietävät ymmärtääkseni kaikki. Sitä enemmän ihmettelen, että myös selkeästi huonoja kirjoja kustannetaan. Isot ja arvostetut kustantajat eivät kai niinkään, sillä heillä on varaa valita parhaat, muuten kyllä. Niin että vaikka kustantamoihin lähetetään tuhansittain käsikirjoituksia joka vuosi, läheskään kaikki eivät ole hyviä.
En soita vielä. Kuvittelen vielä hetken, että käsikirjoitukseni on kustannustoimittajan pöydällä siinä pinossa, missä todennäköisiä ja pikapuoliin päätettäviä tapauksia säilytetään.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Joskus töiden jälkeen itken
Kuten tänään.
- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.
Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.
Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.
Sitä minä itkin.
Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.
On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.
Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.
- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.
Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.
Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.
Sitä minä itkin.
Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.
On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.
Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.
perjantai 30. syyskuuta 2016
Aino Kallaksen kaulaketju
Syksyn odotettu lomapäivä on vietetty. Olin eilen Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Aino Kallas -seuran 10-vuotisjuhlaseminaarissa. Meitä oli siellä muutamia kymmeniä - enimmäkseen tällaisia kypsähköjä naisia.
En tiedä, miksi juuri Kallas vetoaa minuun niin kovasti. Olen lukenut paljon muitakin hyviä kirjoja ja kiinnostavia elämäkertoja, mutta kukaan ei ole herättänyt niin suurta ja pysyvää innostusta ja ihailua kuin hän. En ole koskaan fanittanut yhtäkään pop-tähteä tai jääkiekkojoukkuetta, mutta Kallas-ihailuani voi kai nimittää fanitukseksi, joskaan tuollainen sana ei tunnu sopivalta niin hienon naisen yhteydessä lausuttavaksi.
SKS:n juhlasalin ikkunoiden takana valui vuolas sade, me sisälläolijat kuulimme esitelmiä. FT Silja Vuorikuru kertoi tekeillä olevasta Aino Kallaksen elämäkerrasta, dosentti Maarit Leskelä-Kärki puolestaan tekeillä olevasta Ainon äidin Minna Krohnin elämäkerrasta. FT Hanna Karhu kertoi Pentti Lylyn arkistoista, mitkä liittyvät Aino Kallakseen sikäli, että 1952 Kallasta haastateltiin hänen ystävyydestään Otto Manniseen. Haastattelu tehtiin NNKY:n tiloissa Pohjoisella Rautatiekadulla numerossa 23, huoneessa 611. Haastattelu löytyy Lylyn arkistoista.
Seminaarin lopuksi lausuja ja Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita esitti Kallaksen novellin Vieras ja Hilkka Oksama-Valtonen näytti kuvia matkoiltaan Kallakseen liittyvissä paikoissa.
Ohjelma oli mielenkiintoinen, mutta minulle kohokohta oli se, että pääsin näkemään ja jopa koskemaan kaulaketjua, joka on kuulunut Kallakselle ja joka on tuttu useista hänen kuvistaan. Ketjun nykyinen omistaja saattoi ehkä pitää minua vähän tunkeilevana, ketju kun oli hänen kaulassaan, mutta suokoon anteeksi.
En tiedä, miksi juuri Kallas vetoaa minuun niin kovasti. Olen lukenut paljon muitakin hyviä kirjoja ja kiinnostavia elämäkertoja, mutta kukaan ei ole herättänyt niin suurta ja pysyvää innostusta ja ihailua kuin hän. En ole koskaan fanittanut yhtäkään pop-tähteä tai jääkiekkojoukkuetta, mutta Kallas-ihailuani voi kai nimittää fanitukseksi, joskaan tuollainen sana ei tunnu sopivalta niin hienon naisen yhteydessä lausuttavaksi.
SKS:n juhlasalin ikkunoiden takana valui vuolas sade, me sisälläolijat kuulimme esitelmiä. FT Silja Vuorikuru kertoi tekeillä olevasta Aino Kallaksen elämäkerrasta, dosentti Maarit Leskelä-Kärki puolestaan tekeillä olevasta Ainon äidin Minna Krohnin elämäkerrasta. FT Hanna Karhu kertoi Pentti Lylyn arkistoista, mitkä liittyvät Aino Kallakseen sikäli, että 1952 Kallasta haastateltiin hänen ystävyydestään Otto Manniseen. Haastattelu tehtiin NNKY:n tiloissa Pohjoisella Rautatiekadulla numerossa 23, huoneessa 611. Haastattelu löytyy Lylyn arkistoista.
Seminaarin lopuksi lausuja ja Lopen Syrjä-seuran puheenjohtaja Erja Noroviita esitti Kallaksen novellin Vieras ja Hilkka Oksama-Valtonen näytti kuvia matkoiltaan Kallakseen liittyvissä paikoissa.
Ohjelma oli mielenkiintoinen, mutta minulle kohokohta oli se, että pääsin näkemään ja jopa koskemaan kaulaketjua, joka on kuulunut Kallakselle ja joka on tuttu useista hänen kuvistaan. Ketjun nykyinen omistaja saattoi ehkä pitää minua vähän tunkeilevana, ketju kun oli hänen kaulassaan, mutta suokoon anteeksi.
torstai 15. syyskuuta 2016
Naisen monet roolit
Eilinen päivä, torstai, kului ensin toimittajana yhdellä paikkakunnalla, sitten opettajana toisella ja opiskelijana kolmannella. Monessa roolissa tuli taas oltua eivätkä tuossa kaikki vielä edes olleet.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
Oma kirjoittajakurssini alkoi siis Uudessakaupungissa. Toivon aina, että voisin antaa kurssilaisilleni jotain uutta ja innostavaa, mutta tämä taitaa jäädä enemmän haaveiluksi. Ohjaan muistelukirjoittamiskurssia ja vuosi vuodelta huomaan, miten minun tekisi aina enemmän mieli puhua kirjoittamisesta yleensä. Harmittaa, kun en voi käyttää kallista aikaamme kertomalla kaikkia hyviä juttuja, joita olen taas löytänyt. Ennen muuta tahtoisin innostaa ihmisiä tekemään sitä, mitä he haluavat ilman, että kukaan enää olisi vanhojen uskomustensa vanki. Tarkoitan nyt jotain "minulla on onneton matikkapää" -tapaisia ajatuksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ehdin Uudestakaupungista Turkuun englanninkurssille juuri ja juuri. En varmasti ollut terävimmilläni siinä kohtaa, mutta kolmetuntinen vierähti silti ilman suurempaa tuskaa. Teimme tehtäviä pareittain ja pakko taas kerran sanoa, että se ei ole paras tapa minulle. En kehdannut sanoa mukavalle parilleni, että tekisin tehtävät mieluummin yksin. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä me aikuiset ihmiset saamme siitä, että istumme vieretysten ja yritämme tehdä samaa tehtävää yhtä aikaa. Ehkä parini ajatteli samaa, taidan kysyä ensi kerralla.
Seuraavan kerran menen englanninkurssille vasta lokakuun puolella. Ensi viikolla opettajallamme on jokin force majoure eikä kurssia pidetä ja sitä seuraavana torstaina minä menen Helsinkiin Aino Kallas -juhlaseminaariin. Odotan sitä innolla! Junaliput ovat olleet työpöydälläni jo monta viikkoa etten varmasti jää kyydistä. Koska päivä on torstai, jouduin järjestämään myös kansalaisopiston aikatauluni siltä osin uusiksi. Mutta mitäpä en tekisi Kallaksen vuoksi.
Nyt pitäisi jaksaa olla oikein ponteva ja opiskella englantia vaikka kotiläksyjen tekemiseen on viikkokausia aikaa. Laiskottelu tulee aivan varmasti kostautumaan kurssin loppupuolella.
Pitäisi. Tuo sana jo sisältää option siihen, ettei mitään tule tapahtumaan.
torstai 8. syyskuuta 2016
Entistä vaikeampi kielikurssi alkoi
Englannin tekstinymmärtämiskurssi alkoi eilen. Tai se, minkä piti olla tekstinymmärtämiskurssi mutta onkin nyt Academic and Professional English.
Aivan aluksi selvisi se, että kurssin tuntimäärää on vähennetty ja vaatimuksia nostettu. Sain jopa sen käsityksen, että ihmeitä tarvitaan, jos selviämme kaikesta. Tämä rohkaisi.
Kurssi on lähes täynnä ja siellä on varmaan enemmän meitä varttuneita aikuisia kuin nuoria opiskelijoita. Se kai on selvää kun ollaan avoimessa yliopistossa.
Marraskuun alkupuolelle mennessä meidän on tehtävä myös englanninkielinen portfolio johon tulee kaksi opettajalle kirjoitettua kirjettä, pieni selvitys oman alan sanastosta, parin-kolmen sivun tutkielma itse valitusta aiheesta, tiivistelmä tieteellisestä tekstistä ja muistiinpanot esimerkiksi luennosta. Tämä kaikki tulee kirjoittaa mahdollisimman akateemisella englannilla.
Jos osaisin kieltä sujuvasti, portfolio olisi yhden illan homma. Nyt on kuitenkin paras aloittaa työ heti, sillä tiedän, että joudun hiomaan ja korjaamaan ja anelemaan vielä apuakin taitavammilta.
En silti pelkää, ettenkö pääse tästä kurssista läpi. Se ei ole mikään vaihtoehto.
Torstait tulevat nyt syksyllä kulumaan siten, että ajan ensin Uuteenkaupunkiin, jossa pidän oman kirjoittajakurssini kansalaisopistossa ja sitten suoraan sieltä Turkuun yliopistolle. Eilen saatoin vielä kävellä kaupungin halki ja nauttia Tuomiokirkon ympäristön maisemista kaikessa rauhassa, kansalaisopisto alkaa osaltani vasta ensi viikolla.
Illalla, kun taivalsin kohti kotia, jouduin keskelle opiskelijarientoja. Alkaneen lukukauden ryhmäytyminen vaatii runsaasti olutta ja siideriä, mikä näkyi ja kuului kun nousuhumalainen haalarikansa remusi jokivarressa. Hämeenkadulla sain melkein syliini venäläisiä kansanlauluja hoilottavan ja kömpelöitä tanssiaskeleita ottavan nuoren miehen.
Kai tuo sitten on sitä parasta nuoruutta? Itse en välitä muistella nuoruuden juopotteluja, mutta ehkä tilanne olisi toinen, jos reissut olisivat liittyneet opiskeluun.
Olen saanut uuden lukijan, hienoa ja tervetuloa! Aloitin myös uuden blogin uusille seikkailuille täällä. Molempia päivitellään sitä mukaa kun asiaa on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)