Nyt on Academic and Professional -kurssin suullinen esitys pidetty.
En oikeastaan jännittänyt yhtään eikä ollut mitään syytäkään. Valmistauduin huolellisesti ja vaikka viime päivityksessä annoinkin itselleni arvosanaksi kökkendaalin niin nyt olen valmis vähän korottamaan sitä. Esitykseni oli ihan hyvä ja sujui ihan hyvin - eiköhän tuo kolmosen arvoinen ainakin olisi?
Tänään oli toiseksi viimeinen kurssikerta ja meitä oli paikalla peräti kuusi opiskelijaa. Näköjään kaikki, jotka eivät vielä olleet käyttäneet kahta luvallista poissaoloaan, käyttivät nyt sen toisen. Ei se silti pelasta heitä suulliselta esitykseltä, sen he joutuvat tekemään ensi kerralla.
Aika monet ovat jo saaneet portfolionsa valmiiksi. Minulla on vielä pahasti kesken, mutta aion korjata vahingon viikonloppuna.
Ensi torstaina tähän aikaan voin toivon mukaan kertoa, että olen saanut kandidaattitaipaleeni viimeisen kurssin valmiiksi.
torstai 10. marraskuuta 2016
maanantai 7. marraskuuta 2016
Luottamukseni ei horju vaikka tosiasiat puhuvat vastaan
Olen keksinyt uuden arvosanan: kökkendaali. Saan sen varmasti englanninkurssilla pitämästäni suullisesta esityksestä. Ja ehkä koko kurssista.
Kurssi ei muuten lopukaan vielä tällä viikolla vaan vasta 17.11. Sillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen, että kurssi on liian lyhyt eikä edistä oppimista juuri lainkaan. Se ei ole opettajan vika vaan sen, joka on a)päättänyt lyhentää kurssia ja b)lisätä kurssin sisältöä. Lopputulos tästä on se, että aikaa on liian vähän kaikelle.
Rehellisesti sanoen minulle on nyt tärkeintä saada tästä kurssista suoritusmerkintä vaikka sitten kökkendaalilla joka ei siis ole mikään korkea arvosana.
Nyt, kun kurssin päättyminen joka tapauksessa on jo kovin lähellä, olen yhä petollisen levollinen portfolioni valmistumisen suhteen. Tosin olen kirjoittanut suurimman osan mutta aika huolettomasti ja ihan varmasti vain sinne päin. Vaativin osuus, tieteellinen "tutkielma" on tekemättä. Tai on siinä jo otsikko.
Niin ja ensin on se suullinen esitys. En tietenkään pysty tuosta vaan heittämään jotain akateemista esitelmää kun turistienglantikin teettää töitä. Kirjoitin ensin pienen tekstin suomeksi ja käänsin sen sitten englanniksi parhaani mukaan. Juonesta saa selvän, mutta virheitä voi olla ja onkin. Yleisilmeeltään teksti on kuin peruskoulun kolmasluokkalaisten ryhmätyö, jonka aiheena on Paras kouluruoka. Vaikka aiheena ei olekaan ruoka.
Eipä mitään. Sitä, että läpäisen Academic and Professional English -kurssin puoltaa ainakin ja erityisesti se, että opettajamme tekee ylipitkiä työpäiviä ja horjuu burnoutin partaalla (anteeksi jos olen väärässä). Hän tuskin tahtoo piinata meitä lisätehtävillä, tuskinpa haluaa nähdä minua toista kertaa kurssillaan. Se, että läpäisen, koituu meidän molempien parhaaksi.
Siihen luottaen.
Kurssi ei muuten lopukaan vielä tällä viikolla vaan vasta 17.11. Sillä ei ole mitään merkitystä sen suhteen, että kurssi on liian lyhyt eikä edistä oppimista juuri lainkaan. Se ei ole opettajan vika vaan sen, joka on a)päättänyt lyhentää kurssia ja b)lisätä kurssin sisältöä. Lopputulos tästä on se, että aikaa on liian vähän kaikelle.
Rehellisesti sanoen minulle on nyt tärkeintä saada tästä kurssista suoritusmerkintä vaikka sitten kökkendaalilla joka ei siis ole mikään korkea arvosana.
Nyt, kun kurssin päättyminen joka tapauksessa on jo kovin lähellä, olen yhä petollisen levollinen portfolioni valmistumisen suhteen. Tosin olen kirjoittanut suurimman osan mutta aika huolettomasti ja ihan varmasti vain sinne päin. Vaativin osuus, tieteellinen "tutkielma" on tekemättä. Tai on siinä jo otsikko.
Niin ja ensin on se suullinen esitys. En tietenkään pysty tuosta vaan heittämään jotain akateemista esitelmää kun turistienglantikin teettää töitä. Kirjoitin ensin pienen tekstin suomeksi ja käänsin sen sitten englanniksi parhaani mukaan. Juonesta saa selvän, mutta virheitä voi olla ja onkin. Yleisilmeeltään teksti on kuin peruskoulun kolmasluokkalaisten ryhmätyö, jonka aiheena on Paras kouluruoka. Vaikka aiheena ei olekaan ruoka.
Eipä mitään. Sitä, että läpäisen Academic and Professional English -kurssin puoltaa ainakin ja erityisesti se, että opettajamme tekee ylipitkiä työpäiviä ja horjuu burnoutin partaalla (anteeksi jos olen väärässä). Hän tuskin tahtoo piinata meitä lisätehtävillä, tuskinpa haluaa nähdä minua toista kertaa kurssillaan. Se, että läpäisen, koituu meidän molempien parhaaksi.
Siihen luottaen.
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
Sosiaalisesti kyvytön, muuten hyvä
Kyllä minulla on sitten mukava työ. Olkoon vaikeaa päästä vessaan ja painakoot deadlinet, mutta muuten - toimittajan työ on älyttömän hienoa.
Tunsin sen vahvasti taas tänään, kun istuin todella mielenkiintoisessa paikassa tekemässä juttua. Itse asiassa kahdessakin. On mukava tuntea, että osaa hommansa ja vaikka se kuulostaa itsekehulta niin sanon silti, että minä osaan. Olen hyvä haastattelemaan.
Hyvä haastattelija ei tarkoita samaa kuin hyvä seuraihminen, kaikkea vielä. Olen sopivasti myötäelävä, teen sopivia kysymyksiä, saan ihmiset kertomaan asioistaan ja teen riittäviä vaan en liian pitkiä välihuomautuksia. Kun varsinainen haastattelu sitten päättyy ja siirrymme kahvipöytään (näin se usein tapahtuu), en enää tiedä, mitä sanoisin.
Olen aivan onneton seuraihminen. En kerta kaikkiaan tiedä, kuinka ihmisten kanssa keskustellaan luontevasti. Tämänkin asian kanssa painiskelin taas tänään, sitten, kun ensin olin harjoittanut tätä maailman toiseksi parasta ammattia menestyksellä (parasta on tietysti kirjailijan työ).
- Jaa-ah, sanoin minä ja sekoitin olematonta sokeria kahvikupissani.
- Se on sitten joulu ihan kohta, jatkoin samalla säkenöivällä tyylillä.
Surkea esitys.
Olisin ehkä oppinut olemaan ihmisten kanssa, jos olisin päässyt pienenä päiväkotiin. Mutta tällainen yksinäinen, äidin kanssa kotona kasvanut lapsi on aikuisena sosiaalisesti kyvytön. Äidin syytä siis.
Toimittajana pärjää, vaikka olisi omituinen. Toimittajissa on itse asiassa aika paljon omituisia tyyppejä. Hyvinkin omituisia.
Eräskin kollega kertoi muinoin, ettei hän koskaan haastatellessaan kysy mitään. En tiedä, miten haastattelut etenivät, mutta ihan hyviä juttuja hän kirjoitti.
Tunsin sen vahvasti taas tänään, kun istuin todella mielenkiintoisessa paikassa tekemässä juttua. Itse asiassa kahdessakin. On mukava tuntea, että osaa hommansa ja vaikka se kuulostaa itsekehulta niin sanon silti, että minä osaan. Olen hyvä haastattelemaan.
Hyvä haastattelija ei tarkoita samaa kuin hyvä seuraihminen, kaikkea vielä. Olen sopivasti myötäelävä, teen sopivia kysymyksiä, saan ihmiset kertomaan asioistaan ja teen riittäviä vaan en liian pitkiä välihuomautuksia. Kun varsinainen haastattelu sitten päättyy ja siirrymme kahvipöytään (näin se usein tapahtuu), en enää tiedä, mitä sanoisin.
Olen aivan onneton seuraihminen. En kerta kaikkiaan tiedä, kuinka ihmisten kanssa keskustellaan luontevasti. Tämänkin asian kanssa painiskelin taas tänään, sitten, kun ensin olin harjoittanut tätä maailman toiseksi parasta ammattia menestyksellä (parasta on tietysti kirjailijan työ).
- Jaa-ah, sanoin minä ja sekoitin olematonta sokeria kahvikupissani.
- Se on sitten joulu ihan kohta, jatkoin samalla säkenöivällä tyylillä.
Surkea esitys.
Olisin ehkä oppinut olemaan ihmisten kanssa, jos olisin päässyt pienenä päiväkotiin. Mutta tällainen yksinäinen, äidin kanssa kotona kasvanut lapsi on aikuisena sosiaalisesti kyvytön. Äidin syytä siis.
Toimittajana pärjää, vaikka olisi omituinen. Toimittajissa on itse asiassa aika paljon omituisia tyyppejä. Hyvinkin omituisia.
Eräskin kollega kertoi muinoin, ettei hän koskaan haastatellessaan kysy mitään. En tiedä, miten haastattelut etenivät, mutta ihan hyviä juttuja hän kirjoitti.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Freelancerin kitupiste
Ihmettelen, jos en ole jo kirjoittanut tästä. Tämä on nimittäin jatkuva huolen aihe ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän freelancerilla on töitä.
(Tämä koskee myös muita liikkuvan työn tekijöitä. Toim. huom.)
Tämä on vessaan pääsemisen vaikeus. Koskee erityisesti haja-asutusalueilla ja maaseudulla työskenteleviä freelancereita.
Lähdin aamulla kahdeksalta jutuntekoon. Olin perillä haastattelupaikassa puoli kymmeneltä. Vastassa oli iso mukillinen kahvia. En minä siitä kieltäydy, tietenkään, kun kerran laitettu on.
Yhdeltätoista olin seuraavassa haastattelupaikassa. Jo mennessä oli kova hätä, tullessa kahta kauheampi; täälläkin tarjottiin kahvia.
Paikkakunta, jolla olin, oli pieni maaseutupaikka, jonka ainoalla huoltoasemalla ei ollut kahvilaa. Paikkakunnalla ei ollut myöskään kirjastoa tai jos oli, en löytänyt sitä. Etsin kyllä, ajelin hädissäni kylänraittia edestakaisin ja etsin oikeaa ovea. Ei kai tarvitse selventää, etten minä kirjoja ollut vailla vaan vessaa?
Lopulta oli nöyrryttävä ja mentävä kysymään pizzeriasta - sellainen siellä sentään oli - josko saisin käydä vessassa. Sain eikä edes maksanut mitään. Hirmuisen kilttejä ihmisiä.
Helpottuneena olin valmis kohtaamaan päivän kolmannet haastateltavat. Tarjolla oli, kuinkas muuten, kahvia.
Ihmisellä on oltava periaatteita. Minulla on: en koskaan juo työtilanteissa viinaa enkä käy puskapissalla.
Toinen oli lähellä tänään.
(Tämä koskee myös muita liikkuvan työn tekijöitä. Toim. huom.)
Tämä on vessaan pääsemisen vaikeus. Koskee erityisesti haja-asutusalueilla ja maaseudulla työskenteleviä freelancereita.
Lähdin aamulla kahdeksalta jutuntekoon. Olin perillä haastattelupaikassa puoli kymmeneltä. Vastassa oli iso mukillinen kahvia. En minä siitä kieltäydy, tietenkään, kun kerran laitettu on.
Yhdeltätoista olin seuraavassa haastattelupaikassa. Jo mennessä oli kova hätä, tullessa kahta kauheampi; täälläkin tarjottiin kahvia.
Paikkakunta, jolla olin, oli pieni maaseutupaikka, jonka ainoalla huoltoasemalla ei ollut kahvilaa. Paikkakunnalla ei ollut myöskään kirjastoa tai jos oli, en löytänyt sitä. Etsin kyllä, ajelin hädissäni kylänraittia edestakaisin ja etsin oikeaa ovea. Ei kai tarvitse selventää, etten minä kirjoja ollut vailla vaan vessaa?
Lopulta oli nöyrryttävä ja mentävä kysymään pizzeriasta - sellainen siellä sentään oli - josko saisin käydä vessassa. Sain eikä edes maksanut mitään. Hirmuisen kilttejä ihmisiä.
Helpottuneena olin valmis kohtaamaan päivän kolmannet haastateltavat. Tarjolla oli, kuinkas muuten, kahvia.
Ihmisellä on oltava periaatteita. Minulla on: en koskaan juo työtilanteissa viinaa enkä käy puskapissalla.
Toinen oli lähellä tänään.
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Teen vaan vaikken osaakaan
Harvinainen sunnuntai, sain tehdä kurssitehtäviäni koko päivän ihan rauhassa.
Englanninkurssi on nyt siinä vaiheessa, että aika moni näkyy jääneen kesken pois. En ihmettele, jos tarkoitus olikin vain parantaa kielitaitoa ja kurssi osoittautui liian vaativaksi. Toivottavasti joukossa ei nyt kuitenkaan ole ketään, joka tarvitsee tämän suorituksen ja on silti keskeyttänyt. Kyllä tästä selvitään - jos minä selviän, kuka vaan selviää.
Academic and Professional English on ihan helppo, jos osaa englantia hyvin. Mikäpä ei olisi helppoa, jos osaa.
En tiedä, millainen oma kielitaitoni on keskimääräisesti ottaen, omassa ikäluokassani, tällä koulutaustalla. Virallinen luokitus sille on muistaakseni B 2.1 tai toisinpäin, kohtuullinen joka tapauksessa.
Olen valmistellut tänään portfoliota, joka meidän pitää kurssilla tehdä. Siihen kuuluu muun muassa lyhyt tieteellinen tutkielma jostain itse valitusta aiheesta. Siihen nähden miten surkeasti kirjoitan englantia, suhtaudun tutkielman tekoon varsin luottavaisesti. Opiskelussa, myös vieraskielisessä, on ihan uskomattoman paljon apua siitä, että osaa kirjoittaa suomeksi ilman tuskaa.
Vähän vielä kun jaksaa painaa niin se on sitten siinä. Kurssi loppuu 10.11. Sehän on ihan kohta.
Englanninkurssi on nyt siinä vaiheessa, että aika moni näkyy jääneen kesken pois. En ihmettele, jos tarkoitus olikin vain parantaa kielitaitoa ja kurssi osoittautui liian vaativaksi. Toivottavasti joukossa ei nyt kuitenkaan ole ketään, joka tarvitsee tämän suorituksen ja on silti keskeyttänyt. Kyllä tästä selvitään - jos minä selviän, kuka vaan selviää.
Academic and Professional English on ihan helppo, jos osaa englantia hyvin. Mikäpä ei olisi helppoa, jos osaa.
En tiedä, millainen oma kielitaitoni on keskimääräisesti ottaen, omassa ikäluokassani, tällä koulutaustalla. Virallinen luokitus sille on muistaakseni B 2.1 tai toisinpäin, kohtuullinen joka tapauksessa.
Olen valmistellut tänään portfoliota, joka meidän pitää kurssilla tehdä. Siihen kuuluu muun muassa lyhyt tieteellinen tutkielma jostain itse valitusta aiheesta. Siihen nähden miten surkeasti kirjoitan englantia, suhtaudun tutkielman tekoon varsin luottavaisesti. Opiskelussa, myös vieraskielisessä, on ihan uskomattoman paljon apua siitä, että osaa kirjoittaa suomeksi ilman tuskaa.
Vähän vielä kun jaksaa painaa niin se on sitten siinä. Kurssi loppuu 10.11. Sehän on ihan kohta.
torstai 13. lokakuuta 2016
Käsikirjoituksista ei kuulu mitään ja kohta on vuosi mennyt
Pian tulee vuosi siitä, kun lähetin lastenkirjani käsikirjoituksen kustantamoihin. Viime helmikuussa puolestaan lähti kuvakirjan käsikirjoitus kiertueelle. Molemmista on vielä muutama vastaus saamatta. Välillä mietin, pitäisikö soittaa ja kysyä, mitä niille kuuluu.
Viimeksi, yli 20 vuotta sitten kun olin samoissa, odottavissa tunnelmissa ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka paljon, soitin.
- Juu, muistan hämärästi. Teemme vielä viimeisiä tarkistuksia, kustannustoimittaja sanoi.
Kyllä kai. "Viimeinen tarkistus" lie ollut se, että tarkistettiin, missä käsikirjoitukseni ylipäätään makaa ja lähetettiin se takaisin.
Ihmisiä nekin siellä kustannustaloissa ovat. Ehkä heillä on stressiä, ehkä suorastaan työuupumusta. Työpaikan tai uran vaihto mielessä kaiken aikaa.
Tällä puolella, toiveikkaana kirjoittajana, kuvitellaan, miten kustannustoimittajat silmät säihkyen, uupumatta, etsivät timantteja.
Kustantajan saaminen kirjalle on kamalan vaikeaa, sen tietävät ymmärtääkseni kaikki. Sitä enemmän ihmettelen, että myös selkeästi huonoja kirjoja kustannetaan. Isot ja arvostetut kustantajat eivät kai niinkään, sillä heillä on varaa valita parhaat, muuten kyllä. Niin että vaikka kustantamoihin lähetetään tuhansittain käsikirjoituksia joka vuosi, läheskään kaikki eivät ole hyviä.
En soita vielä. Kuvittelen vielä hetken, että käsikirjoitukseni on kustannustoimittajan pöydällä siinä pinossa, missä todennäköisiä ja pikapuoliin päätettäviä tapauksia säilytetään.
Viimeksi, yli 20 vuotta sitten kun olin samoissa, odottavissa tunnelmissa ja aikaa oli kulunut vaikka kuinka paljon, soitin.
- Juu, muistan hämärästi. Teemme vielä viimeisiä tarkistuksia, kustannustoimittaja sanoi.
Kyllä kai. "Viimeinen tarkistus" lie ollut se, että tarkistettiin, missä käsikirjoitukseni ylipäätään makaa ja lähetettiin se takaisin.
Ihmisiä nekin siellä kustannustaloissa ovat. Ehkä heillä on stressiä, ehkä suorastaan työuupumusta. Työpaikan tai uran vaihto mielessä kaiken aikaa.
Tällä puolella, toiveikkaana kirjoittajana, kuvitellaan, miten kustannustoimittajat silmät säihkyen, uupumatta, etsivät timantteja.
Kustantajan saaminen kirjalle on kamalan vaikeaa, sen tietävät ymmärtääkseni kaikki. Sitä enemmän ihmettelen, että myös selkeästi huonoja kirjoja kustannetaan. Isot ja arvostetut kustantajat eivät kai niinkään, sillä heillä on varaa valita parhaat, muuten kyllä. Niin että vaikka kustantamoihin lähetetään tuhansittain käsikirjoituksia joka vuosi, läheskään kaikki eivät ole hyviä.
En soita vielä. Kuvittelen vielä hetken, että käsikirjoitukseni on kustannustoimittajan pöydällä siinä pinossa, missä todennäköisiä ja pikapuoliin päätettäviä tapauksia säilytetään.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Joskus töiden jälkeen itken
Kuten tänään.
- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.
Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.
Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.
Sitä minä itkin.
Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.
On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.
Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.
- En saa mitään selvää sinun puheestasi, mies sanoi.
Minä istuin nojatuolissa voileipä kädessäni parkumassa. En voinut syödä enkä puhua enkä ainakaan hillitä itseäni. Se, että maailma on epäoikeudenmukainen ja toisin paikoin todella paska paikka, ei ole yllätys minulle, mutta välillä, kun se paskamaisuus oikein tulee lähelle, en tahdo millään kestää.
Tapasin juttukeikalla naisen, jolla on kolme suloista lasta, ihan kuin minulla. Hän ja minä olemme naisia ja äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä, mutta muuta yhteistä meillä ei ole. Minun mieheni makaa sohvalla katsomassa televisiota, hänen miehensä makaa sairaalassa itsemurhapommittajan uhrina. Naisella ja hänen lapsillaan ei ole mitään paikkaa, minne mennä, sillä Suomi on lähettämässä heidät pois täältä. Jonkun käsittämättömän säännön tai ohjeen perusteella he eivät ole turvapaikkaa vailla.
Sitä minä itkin.
Ei minusta ole toimittajaksi. Ei olekaan, olen aina tiennyt sen. Olen ehdottomasti enemmän kirjoittaja, se, joka ryömii tyytyväisenä koloonsa, sulkee oven ja mielikuvittelee kaiket päivät. Jos joutuisin jatkuvasti kohtaamaan todella kovia ja julmia asioita, olisin pian henkisesti täysi raunio.
On sietämätöntä nähdä kärsiviä ihmisiä ja tietää, ettei pysty auttamaan. Kynä on maailman tehokkain ase, sanotaan, ja varmaan onkin. Mutta tässä asiassa kynällä ei tee mitään, pommeilla vielä vähemmän.
Miksi hyvä on joskus niin vaikean takana, mahdotonta? Pahaan sen sijaan pystyy kuka ja koska vaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)