Ruutu pimeänä

Nyt on jo keskiviikko, sen viikon keskiviikko, jonka lopussa oletin saavani kirjallisuustieteen perusteet -kurssin valmiiksi. Aika on tärkki, kuten A.Kallas sanoisi.

Kirjoitin äsken osaa, jossa kerroin kirjallisuustieteen historiasta. On hauska ajatella, miten noin sata vuotta sitten Englannissa hienoin mahdollinen opiskeluala oli englantilainen kirjallisuus. Kuvitella! Mitä, jos meillä kotimainen kirjallisuus nousisi nyt tuollaiseen arvoon: kotimaisen kirjallisuuden opiskelijat omistaisivat himotuimmat haalarit ja legendaarisimmat nimikkoravintolat, olisivat huippuhaluttuja seurustelukumppaneita ja älyllisesti, tietysti, verrattomasti kaikkien muiden yläpuolella. Heillä olisi varaa luoda hitaita, huvittuneita ja salaivallisia silmäyksiä joihinkin rassukoihin oikeustieteilijöihin tai tuleviin lääkäreihin.

Ei hassumpi kuvitelma. Siitäs saisivat, mokomat.

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt kahden viikon draamajakso. Tehtävänä on kirjoittaa noin kolmen sivun mittainen, ehjä katkelma esimerkiksi näytelmää tai elokuvaa.

Näen tapahtumat usein kohtauksina jossakin elokuvassa. Olen monet, monet kerrat kehittänyt päässäni mitä herkullisimman - omasta mielestäni - tosielämään pohjautuvan minisarjan, hekotellutkin sille yksinäni ihan vedet silmissä. Tiedän, että olen.

Mutta nyt, kun minun pitäisi kirjoittaa tuollainen kohtaus, en saa mitään  päähäni saati ulos sieltä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään erikoista eikä hauskaa. Kellekään muullekaan ei ole. En kykene edes kuvittelemaan, että olisi.

Onneksi löysin vanhan opinnäytteeni siltä ajalta, kun opiskelin draamakirjoittamista (toden totta, olen opiskellut sitä!). Huomenna otan sen esiin, luen läpi ja saan toivottavasti taas kosketuksen tuohonkin lajiin.

Tiedän, että dialogin kirjoittaminen on hirmuisen hauskaa. Saa laittaa ihmiset sanomaan ihan mitä haluaa.

- Pirkon uusin näytelmä on valtava suksee.
- Näin on. Liput myytiin vartissa ja Lippupalvelun ovella on vartijat estämässä mellakoita.
- Facebookiin oli tullut satatuhatta tykkäystä päivässä.
- Se on kun sen osaa.

Lehtityöjakson opetukset

Lehtityöjakso loppuu tänään. Katsoin äsken Optimasta, onko sinne tullut uusia arvioita ryhmän jutuista; eilen puuttui vielä joitain. Oli tullut uusia, mutta jotain vielä puuttuikin.

Ei sillä, että tehtävien palauttamisen ajalla olisi jotain väliä. Pääasia, kun tulevat ja sekin on pääasia vain niille, joiden työt ovat vielä tekemättä. Muuten on ihan sama, miten matkan tekee, jos vain on perillä silloin kun pitää.

Nyt, kun lehtityöjakso tosiaan on päättymässä, voin jo miettiä, olenko oppinut jotain.

Olen harjoitellut kirjallisen palautteen antamista. Olen ehtinyt katua sanomisiani ja sitä, mitä en sanonut. Olen mielestäni ollut välillä aika tarkka ja asiallinenkin.

Omasta jutustani olen saanut kohtuullisia arvioita. Asiallisia. Asiallisuus näkyy olevan päivän sana.

Eräs  palautteenannossa vastaan tullut asia on se, kenen asialla jutun kirjoittajan eli toimittajan tulee olla?

Tämähän on selvää kaikille: toimittajan tulee kirjoittaa rehellisesti, puolueettomasti ja analyyttisesti. Haastateltava ei saa päättää, mitä kirjoitetaan eikä toimittaja saa lumoutua haastateltavan kauniista silmistä. Missään tapauksessa lehden ilmoittajat eivät päätä, mitä lehdessä kirjoitetaan.Sensuuri on tuttua vain entisestä Neuvostoliitosta. 

Meneekö tämä oikeasti näin? Meneekö muka?

Onneksi meillä kuitenkin on blogistania, täällä saa sanoa mitä vaan.

Lehtityöteemasta vielä vähän, vaikka tämä menee nyt hiukan aiheen vierestä.

Näin otsikon, jossa kehuttiin unohtumatonta ulkomaanmatkaa. Jutun alussa todettiin, että jotkut matkat jäävät ikuisesti mieleen, jotkut eivät.

Ehkä näin on. Ehkä joku matkailee niin ahkerasti, ettei edes muista, missä kaikkialla on käynyt. Mutta miksi ne "unohtumattomat" matkat tehdään aina jonnekin mahdollisimman kauas eikä koskaan ihan lähelle? Miksi suomalainen kokee "tulleensa kotiin" jossain Madagaskarilla tai Polynesiassa eikä esimerkiksi  Humppilassa tai Tursunperällä?
Niissäkin on kauniita paikkoja ja kosolti mahdollisuuksia löytää itsensä. Kaiken lisäksi ne ovat aivan älyttömän eksoottisia ja valtavan kaukana melkein kaikkien maailman ihmisten mielestä.

Huomenna kirjoittajakurssilla alkaa draamajakso. Tehtäväksi tulee kirjoittaa pieni katkelma esimerkiksi näytelmästä. Optimassa olisi jotain ohjeita, mutta minä en niitä näe, kun en saa pdf-tiedostoja näkyviin. Pitäisi ladata Adober ja olen sitä yrittänytkin, mutta lataus ei onnistu.

No, kyllä tässä ilman mallejakin selvitään, keksitään ihan itse.

Siitähän luovassa kirjoittamisessa perimmältään on kysymys.

Minun tekstejäni ei muuten sorkita

Olen kirjoittanut palautteita henkilöjutuista sekä pienen kappaleen kirjallisuudentutkimuksesta tieteenalana. Molemmat kurssini ovat siis saaneet tänään osansa.

Vertaispalautteen antaminen on eräänlaista nuorallakävelyä. Olen ensinnäkin ihan varma siitä, ettei kukaan ota mielellään vastaan vertaispalautetta. Tai ottaa, jos vertaiset tyytyvät kehumaan, mutta kuka ikinä haluaisi kuulla joltain vertaiseltaan, että työssä on kehittämisen varaa?

Vertaisten kehitysehdotukset herättävät vain kysymyksen, kuka sinä olet minua neuvomaan, ethän itsekään sen paremmin osaa. Tuskin näinkään hyvin.

Ollaan rehellisiä, näin se menee.

Ja tästä syystä palautteen antaminen on vaativaa; että sanoisi jotain, jolla on merkitystä eikä kuitenkaan liikaa ärsyttäisi saati loukkaisi.

Kirjoittajat, toimittajat ainakin, ovat usein herkkähipiäistä joukkoa. Omat tekstit ovat virheettömiä, eikä niitä tarvitse kenenkään tulla sorkkimaan. Piste.

Joudun nyt selvästi patistelemaan itseäni tuon kirjallisuuden kurssin kanssa. Miten tuntuukin niin hankalalta löytää kurssikirjoista selvää kuvaa siitä, miten ja missä kirjallisuudentutkimus on kehittynyt, mitä se on ja mitkä teoriat ovat tärkeimpiä? Eihän tässä mitään uutta ole sikäli, että tietojen haaliminen eri lähteistä ja niiden yhdistäminen kokonaisuudeksi on kuitenkin ihan arkista työtä. Jonkinlainen haluttomuus väijyy nyt minua.

Sitten, kun saa vähän tehtyä, saa kappaleenkin kirjoitettua, tulee hyvä mieli. Pahinta on, jos ei edes yritä.

En ole nähnyt mitään tilastoja siitä, kuinka moni avoimeen yliopistoon ilmoittautunut saa kurssinsa suoritettua. Olen kuitenkin seurannut mielenkiinnolla, miten moni omilla kursseillani saa työn tehtyä ja vertaan sitä kurssille ilmoittautuneiden määrään. Sen mukaan aika monet jättävät leikin kesken. Jos olen väärässä, saa korjata.

Pienistä hankaluuksista huolimatta en ole kertaakaan ajatellut, etten suorittaisi jotain kurssia. Luovuttamisen ansaan en lankea enää ikinä, en, jos se suinkin minusta riippuu.

Töitä ja opiskeluja ei saa jättää tekemättä, kirjan sen sijaan voi huoletta sulkea, jos se ei miellytä. En ollenkaan ymmärrä mitään niin überluterilaista kuin että kaikki kerran aloitetut kirjat on pakko lukea loppuun. Puhun siis kaunokirjllisuudesta tai mistä tahansa, mitä joku lukee huvikseen.

Viimeksi jätin kesken Miina Supisen Orvokki Leukaluun Urakirjan. Kun ei naurattanut niin ei naurattanut.
Nyt luen kertomusta Albiinasta, Aleksis Kiven suuresta rakkaudesta.

Ei sekään naurata, mutta on sentään muuten mielenkiintoinen.  

Henkilöjuttu ei kerro koskaan totuutta

Lehtityöjakson haastatteluparini lähetti kirjoittamansa jutun minulle tarkistettavaksi. Tehtävämme siis oli haastatella pareittain toisiamme ja kirjoittaa toisistamme henkilöjuttu. Seuraavaksi annamme palautetta muutamista jutuista ja tämä jakso on siinä.

Parini oli onnistunut tosi hyvin. Olin ihan ihmeissäni siitä, miten tarkkaan hän oli lukenut muistiinpanot ja kirjoittanut kaiken kertomani juuri sellaisena, kuin sen kirjoitin chattiin. Olin mielissäni, lähes imarreltu, sillä antoihan juttu minusta sellaisen kuvan kuin olin halunnut.

Tässä tullaankin jutunteon sudenkuoppaan. Miten toimittaja voi huolehtia siitä, ettei haastateltava vedätä häntä ja lasketa luikuria ja palturia ja pidä pilkkanaan reportterirukkaa?

Ei oikein mitenkään. Sen tähden ei kannata ottaa henkilöjuttuja kovin vakavasti eikä tosissaan.

En tarkoita, etteikö se juttu jonka juuri luin ja joka kertoi minusta, olisi totta. On se. Mutta ei se silti minusta paljon mitään kerro kuten ei kerro sekään juttu, jonka minä kirjoitin paristani. Juttu on aina vain osa totuutta, yksi näkökulma ja sekin totta vain parhaassa tapauksessa.

Ja vaikka tiedän tämän, menin taas lankaan kun erehdyin ostamaan perjantain Iltalehden. Siihen minut houkutti kannen kuva Sofi Oksasesta ja lupaus, jonka mukaan kirjailija paljastaa menestyksensä salaisuuden. Vihdoinkin, riemastuin minä ja kiiruhdin kassalle.

Itse juttu oli suurimmaksi osaksi puhetta sananvapaudesta (tärkeää, kyllä) sekä pieni mainospala  Oksasen uusimmasta aluevaltauksesta, huonekalujen suunnittelusta. Luin jutun kahteen kertaa löytääkseni paikan, jossa menestyksen salaisuus paljastetaan, mutta turhaan. Ehkä sillä tarkoitettiin kohtaa, jossa väitettiin jotain sellaista kuin että Oksanen kirjoittaa sitä mitä ihmiset haluavat lukea.

Kumma juttu. Minäkin olen aina, ilman sanottavampaa menestystä, yrittänyt kirjoittaa vain sellaista, mitä kuvittelen jonkun haluavan lukea.

Oksanen kirjoittaa erittäin hyvin. Osa hänen menestyksestään johtuu kuitenkin erikoisesta ulkonäöstä ja persoonallisuudesta. Miten keski-ikäinen perheenäiti siis voi edes kuvitella kisaavansa samoilla areenoilla tuonkaltaisten ilmestysten kanssa? Ei mitenkään.

Kirjallisuuskurssi edistyy. Olen saanut kirjallisuusteorioita selvittävän käsitekartan valmiiksi, seuraavaksi syvennän muutamia keskeisiä teorioita. Uskon, että kurssi valmistuu viimeistään kahden viikon päästä.

Miten kirjoitukset syntyvät

Sain kutsun kirjoittaa yliopiston blogiin http://kirjoittajanmatkassa.blog.jyu.fi/.
Lupasin, tietysti, ja odotan nyt, milloin sopiva aihe putkahtaa päähäni. Tästä sainkin aiheen pohtia sitä, miten kirjoitukset syntyvät.

Sattumalta luin juuri aiheeseen liittyvän tekstin, Enid Blytonin 2006 ilmestyneen elämäkerran liitteissä olevan kirjeen. Sen Blyton lähetti 1953 psykologian professorille, joka tutki kirjailijoiden luovia prosesseja. Blyton kirjoittaa: "Aivan ensimmäiseksi teidän on ymmärrettävä, että kun aloitan uuden kirjan, jossa on uudet henkilöhahmot, minulla ei ole aavistustakaan, millaisia näistä hahmoista tulee, mikä on kirjan näyttämönä tai millaisia seikkailuja ja tapahtumia siinä on.--- Tarina alkaa kehittyä melkein kuin minulla olisi edessäni oma yksityinen valkokangas.--- Minä näen ja kuulen kaiken ja kirjoitan muistiin kirjoituskoneella.--- En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.--- Toinen outo juttu on se, että "piilomieleni" ilmeisesti kykenee vastaanottamaan sellaisia ohjeita kuin esimerkiksi "tarinan on oltava 40 000 sanan pituinen". Ja totta tosiaan, on aivan sama, kuinka pitkä kirjasta pitäisi tulla (pituudet vaihtelevat valtavasti), sillä tarinan päättyessä kirja on oikean pituinen - melkeinpä yhden sanan tarkkuudella." (Barbara Stoney 2006, Enid Blyton, 205-206, Ajatus Kirjat).

Tässä on jotain tuttua. Käytän itse samaa menetelmää silloin, kun pitää keksiä jotain; annan sen tehtäväksi itselleni ja jätän sitten hautumaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että kun alitajunta saa työn valmiiksi, idea kyllä tulee.

Toimittajan työssä tällaista voi soveltaa vain harvoin. Siinä työskennellään rutiinien voimalla, kerätään ainekset, syötetään myllyyn, pyöräytetään ja tarkastetaan valmis tuote. Jälki on kelvollista, mutta ei erinomaista.

En olekaan aikaisemmin tarkemmin miettinyt tätä asiaa, sitä, miten kirjoitukset syntyvät ennen kuin niistä tulee näkyviä merkkejä. Olisi hauska tietää, miten muut menettelevät, kun kirjoittavat vaikkapa novelleja, romaaneja tai blogeja? Pidän itseäni kurinalaisena kirjoittajana, joka pystyy tarvittaessa kirjoittamaan mistä tahansa määräpäivään mennessä tarvitsematta mitään inspiraatiota. Mutta onko se sittenkään totta?  Jospa se idea onkin yhtä kuin inspiraatio? Olen kuvitellut inspiraatiota jonkinlaiseksi innoituksen ja kirkkauden korkeaksi hetkeksi, mutta ehkä se onkin vain arkinen idea.

Sen olen ainakin oppinut, että kylmiltään on turha yrittää keksiä mitään omaa. Lehtijuttu on eri asia, se on työtä ja siinä, kuten jo sanoin, pelataan paljon rutiineilla. Mutta jos yrittäisin kirjoittaa vaikka novellin, istuisin tähän ja päättäisin, etten nouse, ennen kuin novelli on valmis, saisin istua hamaan kuolemaan saakka jos minulla ei jo istuutuessani olisi mitään tietoa sitä, mitä olen aikeissa kirjoittaa.

Tuo Blyton-elämäkerta on muuten oikein mielenkiintoinen. En tiennytkään, miten valtavan tuottelias kirjailija Blyton oli. En tiennyt hänestä ennetään juuri mitään. Lapsena rakastin Viisikko-sarjaa, mutta luulin, että kirjoittaja on mies.

Viisikoista tulee aina mieleen ruoka. Kirjoissa eväillä ja syömisellä on näkyvä osuus. Elämäkerrassakin viitataan siihen, liiteosuudessa. Siellä psykologi Michael Woods sanoo sivulla 222: "Ruuat tuovat enemmän mieleen orgiat edvardiaanisessa tavaratalossa kuin vastaavat nykyaikaisten lasten käsitystä kunnon kekkereistä".

Muistan hyvin, miten ihmettelin Viisikon runsaita eväitä ja erityisesti sitä, että he joivat inkivääriolutta. Kaikki kinkut, piirakat, keitetyt kananmunat ja eksoottiset juotavat toivat veden kielelle 60-luvun lapselle, jonka tyypillinen retkieväs oli siivu setsuurilimppua ja pullo mustaa viinimarjamehua. Limpunsiivu ja hapan mehukaan ei ollut ihan sitä, miten "nykyaikainen lapsi" mielsi kunnon kekkerit.

Blyton oli muuten vankasti sen puolesta, että lapsille ei saa kirjoittaa mitään liian pelottavaa. Valitettavasti hän epäonnistui ainakin minun kohdallani. Nimittäin vieläkin, kun ajattelen noita rakkaita Viisikoita, muista aina myös Morganin.

Morgan edustaa minulle kaikkea pahaa, mustaa ja pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei tämä ole totta, minusta tuntuu, että kaikissa Viisikko-kirjoissa oli Morgan, valtava, tumma hahmo, joka halusi tappaa kaikki lapset. En ikipäivinä voisi luottaa kehenkään Morgan-nimiseen.

Turhan jyrkkää ja tarpeetonta

Kirjallisuuden oppimistehtävä edistyi taas vähän. Listasin kirjallisuusteorioita ja löysin niitä kolmetoista. Siis kolmetoista erilaista tapaa tarkastella kirjallisuutta. Mestari se, joka kaikki taitaa.

En vielä perehtynyt  teorioihin tarkemmin. Entuudestaan minulle ovat jotenkin tuttuja vain biografinen ja feministinen kirjallisuudentutkimus.

Biografinen teoria tarkastelee kirjallisuutta kirjailijan kautta. Tämä on helppo teoria, sillä kirjasta kuin kirjasta löytää yhtymäkohtia kirjailijan elämään. Teorialla on kuitenkin ankaria vastustajia, jotka eivät halua tietää kirjailijasta yhtään mitään, tahtovat häivyttää hänet kokonaan pois ja tarkastella kirjaa tietämättä sen tekijästä vähääkään.

Minusta tuo on turhan jyrkkää ja sitä paitsi tarpeetonta. On teoksia, jossa kirjailijan elämä kummittelee taustalla aivan varmasti, ei puhettakaan muusta. Tällainen on esimerkiksi Aino Kallaksen Reigin pappi. Siitä kirjailija on itse sanonut, ettei mikään muu hänen teoksistaan ole niin hänen omasta elämästään kuin se. Miksi siis pitäisi yrittää unohtaa se rakkaustarina, joka Reigin papin innoituksena on ollut?

Mutta.

Ei kaikkea voi selittää näin yksioikoisesti. En halua, että jos kirjoitan tarinan, jossa seikkaillee juoppo ja väkivaltainen aviomies, omaa miestäni aletaan katsoa kieroon ja ihmetellään, miksi minä suostun olemaan juopon ja väkivaltaisen miehen kanssa naimisissa. Ei se niin mene. Eikä minun mieheni ole sellainen.

Kirjoittajakurssilla luin tänään palautekeskustelusta saamaamme palautetta. Opettaja kiitti monipuolista keskustelua, mutta kritisoi toisaalta muun muassa joitain liian lyhyitä palautteita. Hän pyysi ajattelemaan, miltä muutaman lauseen mittainen palaute sen saajasta tuntuu.
Sitä onkin hyvä miettiä. Miltä tosiaan tuntuu, jos on tosissaan kirjoittanut jotain, tehnyt parhaansa kaikin tavoin ja sitten joku sanoo "ihan kiva".

Ei semmoinen käy. Lapset saavat sanoa "ihan kiva" kun äiti kysyy millainen tarhapäivä, koulupäivä, leiripäivä, kesätyöpäivä, opiskelupäivä, työpäivä ja ensimmäinen hääpäivä oli, mutta palautteenantajan täytyy pystyä parempaan. Täytyy pystyä sanomaan, miten niin ihan kiva.

Toivon, että opin tällä kurssilla antamaan kunnollista palautetta. Sellaista, josta oikeasti on hyötyä vastaanottajalle. Ja siksi minun on syytä suhtautua kaikella vakavuudella kaikkiin kolmeentoista kirjallisuusteoriaankin, vaikka valehtelisin jos sanoisin, että aihe kiinnostaa ihan älyttömästi.

Mainitsin muuten pari päivää sitten Arne Nevanlinnan Varman, jota olin aloittamassa. Ikävä kyllä kirja oli pettymys. Ei huono, mutta en oikein pysynyt kärryillä. Nyt menossa oleva Enid Blytonin elämäkerta on verrattomasti kiinnostavampi. 

Henkilöhaastattelupäivä

Kirjoituskurssilla on menossa lehtityöjakso. Siinä tehtävämme on haastatella toista kurssilaista ja kirjoittaa hänestä kolmentuhannen merkin juttu. Teimme haastattelun eilen chatissa, jutun kirjoitin tänään.

Tietääkseni kurssilla ei arvostella näitä juttuja vaan palautetta, jota annamme niistä toisillemme; kun kaikkien jutut ovat valmiita, ruodimme niitä ryhmissä.

Minulla on varmasti kotikenttäetu jutun kirjoittajana, mutta palautteen antajana olen yhtä noviisi kuin muutkin. Miksi sitä sitten pitää harjoitella? Koska se on todella tärkeää ja hyvän palautteen, siis rakentavan, antaminen ei ole ihan yksinkertaista.

Jokainen vähänkin näppärästi kirjoittava on varmasti saanut joskus kuulla jotain sellaista kuin: "Sinun pitäisi kirjoittaa romaani!" tai "Kyllä oli taas hyvä kirjoitus". Tällaisia löysiä heittoja on helppo päästää suustaan vaikka se tosiasiassa on vastuutonta ja julmaa. Kehujen kohteeksi joutunut voi tosissaan alkaa kuvitella, että hänestä tulee kirjailija ja hautoo sitten tätä unelmaansa mitään järkevää yrittämättä. Tästä taidan itsekin jotain tietää.

En ole koskaan ennen tehnyt chat-haastattelua enkä mitään muutakaan haastattelua, jossa kaksi ihmistä haastattelee samaan aikaan toisiaan. Aina ennen se on mennyt niin, että minä kysyn ja toinen vastaa. Ihan hyvin se meiltä kuitenkin sujui ja oli hauska tutustua paremmin edes yhteen kurssikaveriin. Ja vaikka meillä on 20 vuotta ikäeroa löysimme ällistyttävän paljon yhteistä haaveita ja unelmia myöten.

Kirjallisuuskurssi puolestaan ei ole tänäänkään edistynyt. Eilen yritin sen verran, että latasin netistä mind-mapin, jota en kuitenkaan saanut auki. Siihen mindmapiin eli käsitekarttaan minun pitäisi listata kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoriat.

Tämä taas kerran hankalaksi ylitettäväksi osoittautunut tekninen kynnys sai minut miettimään sitä, ettei opiskelu sittenkään ole kaikkien ulottuvilla. Teoriassa kuka tahansa voi ilmoittautua esimerkiksi avoimen yliopiston kursseille, mutta mitä sitten, jos ei omista tietokonetta? Ei kirjaston koneisiin voi ladata mitään ohjelmia eikä tallettaa omia tiedostoja. Vapaa opiskeluoikeus on vain niillä, joilla on oma tietokone.

Joten siinä mielessä vanhat kunnon kirjekurssit olivat tasa-arvoisia. Kuten sekin, johon en sentään ottanut osaa, mutta jota muistelen aina yhtä huvittuneena. Kurssia mainostettiin näin: "Säästä tuhansia markkoja! Maalaa omat taulusi!".

Onhan tuossa järkeä, kieltämättä. Ja hyvät raamitkin pelastavat paljon.