Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.
Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.
Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.
Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.
Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.
Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.
Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?
Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?
Leinolla ja muillakin tuon ajan taitelijoilla oli mesenaatteja, joista ehkä merkittävin oli varakas liikemies ja kauppias August H. Soini, sukulaiseni, josta olen kirjoittanut Soinisten sukulehteen ja luennoinut. Hän oli 1919 lahjoittamassa Leinolle Suvisaaaristosta saarta ja huvilaa, mutta hanke raukesi Augustin yllätävään kuolemaan maaliskuussa 1919. Leino kirjoitti anteliaan August Heikin muistoiksi kauniin runon, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa hautajaispäivänä.
VastaaPoista