Hyväksyttiin se, vaikka otsikko jäi tekemättä. Arviointi valmistui nopeasti, kiitos siitä.
Tänään kokosin kaikki todistukseni suoritetuista opinnoista ja yritin sitten selvittää, minne niitä pitää lähettää, jotta yliopiston opintosuoritusotteeni saataisiin ajan tasalle ja pääsisin anomaan tutkintoa.
Skannasin todistukset ja kun löysin mielestäni sopivan osoitteen, pistin menemään. En silti ole yhtään varma, että tein oikein, mutta kaipa vastaanottaja sen kertoo.
Tässä alkaa ihan tosissaan häämöttää yhden opiskelutaipaleen päätepiste. Ei nyt vielä kuitenkaan sanota hyvästejä, odotetaan vielä tutkintoa.
Minulla on muuten edelleen ne kaksi käsikirjoitusta yhdessä kustantamossa, josta en ole saanut vastausta. Kun käsikirjoitusten lähettämisestä on kulunut jo puolitoista vuotta en enää usko, että mitään vastausta edes tulee. Varsinkin nyt, kun luin Hannu Mäkelän oivallisen Otavan aika -kirjan, siinä nimittäin annetaan todella synkkä kuva mitä tulee tavallisten ihmisten mahdollisuuksiin saada kirjoja julki.
tiistai 12. syyskuuta 2017
perjantai 8. syyskuuta 2017
Maturiteetti on tehty -ainakin kertaalleen
Palasin äsken Jyväskylästä, jossa kävin yliopistolla tekemässä maturiteetin eli kypsyyskokeen.
Löysin helposti oikean salin mutta en tietenkään ottanut mitään riskejä asian suhteen: olin oven takana puolitoista tuntia ennen sen aukeamista.
Aihe, jonka omasta kirjekuorestani löysin, kuului. "Kirsti Ellilän kirjailijantie". Kandidaatintyössäni haastattelin Ellilää.
Tehtävä oli helppo ja sain aika nopeasti konseptin täyteen viimeistä ruutua myöten. Harmi vain, että kun sitten lähdin pois ja kävelin taas kohti keskustaa, tajusin, etten laittanut kirjoitelmaani otsikkoa. Maturiteettiohjeiden ensimmäinen kohta taitaa koskea hyvää otsikointia.
Perästä kuuluu. Jyväskylän-reissu oli muutenkin vähän epäonninen, sillä taidan olla hiukan kipeä. Siellä kalliissa hotellihuoneessa, josta aiemmin kerroin, hikoilin, palelin, valvoin ja odotin tuskaisesti aamua päästäkseni pois. Ei ollut yhtään kivaa.
Jyväskylässä on muuten silmiinpistävän paljon katujuoppoja. Aamulla, kymmenen maissa näin esimerkiksi kävelykadulla kolme nuorta miestä tai lähes vielä poikaa selkeästi juovuksissa kaljakantamusten kanssa. Nuorukaiset eivät näyttäneet miltään pitkäksi venähtäneistä opiskelijabileistä tulevilta humanisteilta vaan ihan alan miehiltä.
Löysin helposti oikean salin mutta en tietenkään ottanut mitään riskejä asian suhteen: olin oven takana puolitoista tuntia ennen sen aukeamista.
Aihe, jonka omasta kirjekuorestani löysin, kuului. "Kirsti Ellilän kirjailijantie". Kandidaatintyössäni haastattelin Ellilää.
Tehtävä oli helppo ja sain aika nopeasti konseptin täyteen viimeistä ruutua myöten. Harmi vain, että kun sitten lähdin pois ja kävelin taas kohti keskustaa, tajusin, etten laittanut kirjoitelmaani otsikkoa. Maturiteettiohjeiden ensimmäinen kohta taitaa koskea hyvää otsikointia.
Perästä kuuluu. Jyväskylän-reissu oli muutenkin vähän epäonninen, sillä taidan olla hiukan kipeä. Siellä kalliissa hotellihuoneessa, josta aiemmin kerroin, hikoilin, palelin, valvoin ja odotin tuskaisesti aamua päästäkseni pois. Ei ollut yhtään kivaa.
Jyväskylässä on muuten silmiinpistävän paljon katujuoppoja. Aamulla, kymmenen maissa näin esimerkiksi kävelykadulla kolme nuorta miestä tai lähes vielä poikaa selkeästi juovuksissa kaljakantamusten kanssa. Nuorukaiset eivät näyttäneet miltään pitkäksi venähtäneistä opiskelijabileistä tulevilta humanisteilta vaan ihan alan miehiltä.
keskiviikko 26. heinäkuuta 2017
Jyväskylän yöt ovat kalliita
Viimeiset puolitoista tuntia yritin varata itselleni hotellihuonetta Jyväskylästä syyskuussa. Lopulta onnistuin - kai - ja varasin huoneen, jota ensin pidin ihan liian kalliina ja sitten olin onnellinen, kun sain sentään sen enkä niitä muita ihan hirveän kalliita.
Miten niin jotkut muutkin haluavat jyväskyläläishotelliin juuri tuolloin?
Menen nyt lopultakin suorittamaan puuttuvan maturiteetin. Sain toimeksi ottaa selvää, miten se tapahtuu ja vaikka en vielä ole onnistunut ilmoittautumaan ko. tilaisuuteen, olen kuitenkin varmistanut mahdollisuuteni olla ajoissa paikalla. Ai niin, junaliput...
On kulunut reilusti yli vuosi siitä, kun kandidaatintyöni hyväksyttiin. En silti olisi voinut tehdä mitään nopeammin kun kerran viimeinen kielikurssi oli vuosi sitten suorittamatta. Suunnitelkaa, ihmiset, huolellisesti opintojenne aikataulu jos teillä on joku tavoitepäivämäärä!
En siis ole myöhästynyt enkä ollut saamaton, tiedekunnan syksyn ensimmäinen tenttipäivä todella on ensimmäinen mahdollinen ajankohta maturiteettini suorittamiseen. Sitä varten oli nyt varattava sänky, jossa makaaminen maksaa minulle 143 euroa. Toivottavasti tulee uni.
Miten niin jotkut muutkin haluavat jyväskyläläishotelliin juuri tuolloin?
Menen nyt lopultakin suorittamaan puuttuvan maturiteetin. Sain toimeksi ottaa selvää, miten se tapahtuu ja vaikka en vielä ole onnistunut ilmoittautumaan ko. tilaisuuteen, olen kuitenkin varmistanut mahdollisuuteni olla ajoissa paikalla. Ai niin, junaliput...
On kulunut reilusti yli vuosi siitä, kun kandidaatintyöni hyväksyttiin. En silti olisi voinut tehdä mitään nopeammin kun kerran viimeinen kielikurssi oli vuosi sitten suorittamatta. Suunnitelkaa, ihmiset, huolellisesti opintojenne aikataulu jos teillä on joku tavoitepäivämäärä!
En siis ole myöhästynyt enkä ollut saamaton, tiedekunnan syksyn ensimmäinen tenttipäivä todella on ensimmäinen mahdollinen ajankohta maturiteettini suorittamiseen. Sitä varten oli nyt varattava sänky, jossa makaaminen maksaa minulle 143 euroa. Toivottavasti tulee uni.
tiistai 27. kesäkuuta 2017
Pääsin yliopistoon
Vahvistin hetki sitten, että otan vastaan opiskelupaikan Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, kirjoittamisen kandidaattiohjelmassa. Nyt olen vihdoin "oikea" yliopisto-opiskelija. Tosin opinnot on jo tehty, eikä iloiseen opiskelijaelämääni kuulune muuta kuin maturiteetin suorittaminen. Odotan seuraavaksi ohjeita sen suhteen.
En osannut edes jännittää opiskelijavalintojen tuloksia, niin varma olin omasta pääsystäni. Miksi minua ei olisi hyväksytty, kun kerran olen jo kaiken tehnyt parhaani mukaan enkä edes ihan huonosti?
Onnea kaikille muille uusille yliopisto-opiskelijoille! Ja jos paikka ei auennut, niin ei muuta kuin yritätte sisukkaasti uudestaan ensi vuonna.
En osannut edes jännittää opiskelijavalintojen tuloksia, niin varma olin omasta pääsystäni. Miksi minua ei olisi hyväksytty, kun kerran olen jo kaiken tehnyt parhaani mukaan enkä edes ihan huonosti?
Onnea kaikille muille uusille yliopisto-opiskelijoille! Ja jos paikka ei auennut, niin ei muuta kuin yritätte sisukkaasti uudestaan ensi vuonna.
tiistai 30. toukokuuta 2017
Eino Leinon elämäkerta
Sain tänään loppuun Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran. Ostin kirjan itselleni samoin kuin vähän aikaisemmin Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerran. Hassua, että noista kahdesta ilmestyi elämäkerta samana vuonna, lähes samaan aikaan.
Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.
Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.
Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.
Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.
Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.
Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?
Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?
Rajalan kirjaa luki mielikseen, pidän hänen tavastaan kirjoittaa vaikka olenkin pariin otteeseen häntä täällä piikitellyt. Ehkä ne vaimon tarjoilemat lounaat ja muut mukavuudet kuitenkin edesauttavat rennontuntuisen ja hyvin elävän tekstin syntymistä.
Rajalan kuvaama Leino on ihminen kaikin puolin, hyvässä ja pahassa ja varsinkin siinä. Outo, nerokas, valtavalla tulella palava poikkeusyksilö. Yhtenä hetkenä säkenöivän älykäs ja charmantti, toisena housut nilkoissa vessanpytylle nukahtanut säälittävä, hoidettava juoppo.Kaiken aikaa hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan, kaikissa tilanteissa. Se minua hämmästyttää. Leinon valtava tuotanto ei ole laadultaan tasaista, mutta jo se, että kirjoittaminen ylipäätään sujuu, tapahtuipa mitä tahansa, on minusta ihme.
Leinon ja Kallaksen suhde on tietysti varsin kiinnostava. Miten Rajala sen kuvaa, kun esimerkiksi Leinosta aiemmin kirjoittanut L.Onerva ohitti Kallaksen kokonaan ja Hannu Mäkelä, jonka Leino-tietämystä ei voi aliarvioida, vähätteli koko asiaa.
Ei Rajalakaan väitä, että suhde olisi Leinon puolelta ollut kaikkien aikojen rakkausjuttu. Leino oli vähintään hyvin ihastunut, mutta ei niin syvästi Kallaksen lumoissa kuin Kallas puolestaan häneen. Leinolle naissuhteet näyttivät tuottaneen pääasiassa ongelmia, vain paperilla ne hehkuivat. Täytyy muistaa, että Leino oli alkoholisti ja alkoholisteille terveet ihmissuhteet eivät edes ole mahdollisia.
Kallaksen ja Leinon suhde kiehtoo minua ja varmasti monia muitakin siksi, että nämä kaksi olivat ulkoisesti eri maailmoista. Hieno, arvokas, päällisin puolin ja oikeastikin säädyllinen ja muodoista kiinni pitävä seurapiirirouva ja suuren perheen äiti ja sitten tämä kodittomana milloin missäkin asustava, enemmän tai vähemmän homssuinen, kuppatautinen ja pahennusta jos kohta ihailuakin herättävä runoilija. Sen on täytynyt olla todellista sielujen yhteyttä.
Luulen, että Kallas löysi Leinosta lajitoverin. Vapaan hengen.
Rajala on tehnyt perusteellista työtä ja kaivanut Leinosta sellaistakin tietoa, jota aikaisemmin ei ole kerrottu. Yhtä asiaa jäin kuitenkin miettimään: miten Leino kustansi elämänsä? Kun rahaa tuli, se myös meni nopeasti. Leino asui kuukausimääriä ystäviensä luona - nämäkö siis myös elättivät häntä?
Löytyisikö nykypäivinä sellaisia ystäviä, edes hyvälle runoilijalle?
torstai 18. toukokuuta 2017
En ymmärrä
Tunnen itseni usein tyhmäksi. Asialle on perusteita, en ymmärrä asioita, vaikka yritän kovin. Pelkään, että jonain päiväni tyhmyyteni paljastuu vaikka voi olla, että se on jo kaikkien tiedossa.
Erikoisen tyhmäksi koen itseni silloin kun yritän ymmärtää lehdistötiedotteita. Ei aina, usein tiedotteet ovat ammattilaisen tekemiä, selkeästi kirjoitettuja. Mutta toisinaan ne kertovat asioista, joilla ei tunnu olevan kovin paljon tekemistä niiden asioiden kanssa joiden pariin olen luullut joutuneeni.
Esimerkki. Olin muutama päivä sitten tiedotustilaisuudessa. Tilaisuutta edelsi saamani tiedote. Siinä kerrottiin, että po. tilaisuus on, mutta ei varsinaisesti sitä, mitä tilaisuudessa tehdään. Kun nyt ajattelen asiaa ymmärrän - hitaasti - että tiedottaja itse tiesi hyvin, mistä on kyse ja oletti muidenkin tietävän. Ehkä hän sen takia jätti myös yhteystietonsa pois tiedotteesta, ettei kukaan kysele.
Olin siis infossa vaikka en tiennyt, miksi. Lähtiessäni en ollut juuri viisaampi. Tunsin itseni kovin tyhmäksi. Hävetti.
Kyllä minä siitä jutun kirjoitin, siitä asiasta. Vähäisellä ymmärryksellä.
En ole koskaan halunnut tiedottajaksi. En pystyisi nukkumaan, pelkäisin yökaudet, etten kykene kertomaan oikeita tietoja. Tiedottajaan pitää voida luottaa.
Luovien kirjoittajien ei varmaan pitäisi ryhtyä tiedottajiksi. Se työ sopinee enemmän kirjanpitäjäihmisille, tarkoille ja säntillisille. Tiedotteisiin ei kaivata kielikuvia.
Mutta mitä tehdään tyhmyyden kanssa?
Erikoisen tyhmäksi koen itseni silloin kun yritän ymmärtää lehdistötiedotteita. Ei aina, usein tiedotteet ovat ammattilaisen tekemiä, selkeästi kirjoitettuja. Mutta toisinaan ne kertovat asioista, joilla ei tunnu olevan kovin paljon tekemistä niiden asioiden kanssa joiden pariin olen luullut joutuneeni.
Esimerkki. Olin muutama päivä sitten tiedotustilaisuudessa. Tilaisuutta edelsi saamani tiedote. Siinä kerrottiin, että po. tilaisuus on, mutta ei varsinaisesti sitä, mitä tilaisuudessa tehdään. Kun nyt ajattelen asiaa ymmärrän - hitaasti - että tiedottaja itse tiesi hyvin, mistä on kyse ja oletti muidenkin tietävän. Ehkä hän sen takia jätti myös yhteystietonsa pois tiedotteesta, ettei kukaan kysele.
Olin siis infossa vaikka en tiennyt, miksi. Lähtiessäni en ollut juuri viisaampi. Tunsin itseni kovin tyhmäksi. Hävetti.
Kyllä minä siitä jutun kirjoitin, siitä asiasta. Vähäisellä ymmärryksellä.
En ole koskaan halunnut tiedottajaksi. En pystyisi nukkumaan, pelkäisin yökaudet, etten kykene kertomaan oikeita tietoja. Tiedottajaan pitää voida luottaa.
Luovien kirjoittajien ei varmaan pitäisi ryhtyä tiedottajiksi. Se työ sopinee enemmän kirjanpitäjäihmisille, tarkoille ja säntillisille. Tiedotteisiin ei kaivata kielikuvia.
Mutta mitä tehdään tyhmyyden kanssa?
tiistai 9. toukokuuta 2017
Kallas-elämäkerta on luettu
Sain Aino Kallaksen elämäkerran luettua jo monta päivää sitten, mutta en ole saanut kirjoitettua ajatuksiani, ainakin osittain sen takia, että on ollut muuta puuhaa niin julmetun paljon.
Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.
En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.
Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.
Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.
Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.
Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.
Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.
Silja Vuorikuru on tehnyt hyvää työtä. Hän on tutkinut uutterasti ja tarkasti arkistoja ja tehnyt hienon ja hyvin koossa pysyvän kokonaisuuden.
En osaa arvioida mitä sellainen lukija, jolle Kallas on uusi tuttavuus, saa elämäkerrasta irti. Tuottaako se Kallas-ummikolle samanlaisen elämyksen kuin minulle aikoinaan Riitta Kallaksen Kolme naista, kolme kohtaloa -kirjat, joista oma Kallas-suhteeni alkoi? Minusta tuntuu vähän siltä, että Vuorikurun maltillinen, ehdottoman ammattimainen tapa esittää asioita ei ehkä liikuta. Se, tarvitaanko liikutusta jotta voisi syntyä pysyvä vaikutus, on eri juttu. Mikä asiantuntija minä sitä paitsi olen.
Vuorikurun kirjassa on jonkun verran uutta tietoa sillekin, joka minun laillani on lukenut Kai Laitisen Kallas-teokset ja paljon muuta aiheeseen tavalla tai toisella liittyvää viimeistä lähdeviitettä ja selitystä myöten. Hellyttävin tieto oli se, että Oskar Kallas käytti vaimostaan lempinimeä Pipsu. Paras anti oli kuitenkin Kallaksen kirjailijakutsumuksen piirtyminen esiin selvemmin kuin ennen. Nyt vasta ainakin minä näin, miten tärkeää kirjoittaminen ja kirjailijana onnistuminen Kallakselle todella oli.
Kallaksen kohutut avioliiton aikaiset rakkaussuhteet, eritoten suhde Eino Leinoon, eivät nykypäivänä olisi muuta kuin Seiska-lehden otsikoita. Kaksi muuta, Juhan Luiga ja Janis Rozentalis, taisivat olla elämyksennälkäisen nuoren naisen toiveita ja kuvitelmia enemmän kuin mitään todellisia suhteita. Oma aviomies Oskar oli varmasti miehistä parhaita, suoraselkäinen, kunnollinen, raivoraitis ja vähän tylsä.
Ihailen väkevää kirjailijakutsumusta ja sitkeää työtä onnistumisen eteen. Samalla näen, että Kallaskin kuului siihen joukkoon, jonka kutsumuksen tiellä eivät olleet ainakaan kotityöt. Ainoa taloustyöhön viittaava, josta muistan mainintoja hänen päiväkirjoissaan, on päivällisruoan määrääminen. Sikäli kirjailija oli lähes yhtä vapaa kirjoittamaan kuin vaikka Panu Rajala, jonka päiväkirjamerkintöjä parhaillaan luen. Kirjassaan Nuoruuden neljäs näytös Rajala eräänäkin päivänä luettelee tekemisiään, joihin kuuluu ahkeraa kirjoittamista, vaimon valmistaman lounaan nauttiminen ja sen jälkeen kevyempää kirjallista puuhaa ynnä kulttuuririentoja. Onhan siinä päiväjärjestys, olisi vaan niitä vaimoja jotka tekisivät sen mahdolliseksi.
Yksi asia, joka Kallaksen suhteen on päivänselvää ja joka hyvin tulee esiin myös Vuorikurun kirjassa, on perheen ja kasvatuksen merkitys. Jos on syntynyt sellaiseen sukuun kuin Krohnit ja jos ei tule jotenkin näkyväksi ja merkittäväksi tieteen tai taiteen harjoittajaksi, olisi poikkeus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, mitä kasvatus tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on.
Olisi ehkä liioittelua sanoa, että Vuorikurun teoksen lukeminen oli nautinto. Pitää turvautua vähän vanhahtavaan ilmaukseen ja sanoa, että luin sen suurella mielihyvällä. Hyvin suurella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)