Tämä ei ole mikään kuunnelmankirjoitusopas, vaikka otsikosta voi niinkin päätellä. Otsikko on ennemminkin kysymys kuin vastaus.
Sain draamakurssista nelosen ja samalla siunauksen suunnitelmalle, jossa hahmottelin viimeisen kurssin tehtävääni. Aion siis kirjoittaa kuunnelman.
Tehtävä tuntuu juuri nyt mahdottomalta. En kuitenkaan sure sitä sillä tiedän, että pian helpottaa. Kun joku kirjoitustehtävä tuntuu vaikealta lohdutan itseäni ajattelemalla, että koskaan mikään kirjoitustyö ei ole jäänyt tekemättä sen takia, etten olisi keksinyt mitään. Tuskin nytkään jää.
Kuunnelmani on jo nyt ollut prosessi. Kirjoitin proosakurssilla pienen tarinan, josta en aikonut tehdä sen enempää. Työn arvioinut opettaja oli kuitenkin sitä mieltä, että tarina oli kiinnostava ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Niinpä jalostin tarinastani draamakurssilla kuunnelma-aihion ja kirjoitin pari kohtausta.
Kun odotin palautetta draamakurssin tehtävästä luin joitain kuunnelmaselostuksia ja -arvioita. Niissä tunnuttiin puhuttavan niin taidokkaista töistä, että menetin jo uskoni omaan kuunnelmaideaani. Se alkoi tuntua liian yksinkertaiselta ja myös vanhanaikaiselta. Uskoni palasi, kun draamakurssin opettaja nimitti palautteessa ideaani "kiinnostavaksi" ja "herkulliseksi".
Tästä kirjoittamisessa paljolti on kysymys: uskosta omiin ideoihin. Täytyy uskaltaa valita monien, tulevien ja menevien ideoiden joukosta yksi ja sitten uskoa siihen.
En vielä tiedä, voinko kirjoittaa kuunnelmani valmiiksi. Tehtävän sivumäärä on rajattu ja saattaa olla, että sivuja tarvittaisiin enemmän kuin niitä on lupa käyttää. Annetulla määrällä pääsen kuitenkin pitkälle.
Kunhan nyt ensin aloittaisin.
maanantai 17. helmikuuta 2014
perjantai 14. helmikuuta 2014
Asioilla on taipumus järjestyä
Otsikko on yksi lempilauseistani. Uskon siihen lujasti ja olen monta kertaa kokenut sen todeksi. Kuten nyt.
Mietin pari päivää sitten työasioitani. Olen viime kuukausina keskittynyt enemmän opiskeluun kuin työntekoon ja se tietysti näkyy pankkitilillä. Nyt oli aika tehdä asialle jotain.
Siinä pohtiessani päähäni pälkähti soittaa erääseen paikkaan ja kysyä, olisiko heillä minulle käyttöä. Ja kuinka ollakaan, heillä oli käyttöä juuri minunlaiselleni työntekijälle. Ihminen jolle soitin, sanoi, että kysymykseni tuli kuin taivaan lahjana.
Ei hassumpaa olla taivaan lahja jollekin.
Muutenkin on ollut myötätuulta. Anoin Journalistiliitolta apurahaa kesäyliopiston virkamiesruotsin kurssiin ja sain sen. Sinne sitten toukokuussa.
Lasken opintopisteitäni ja suunnittelen tulevaisuutta. Juuri nyt olisi hyvää aikaa suorittaa yhtä ja toista, mutta kirjallisuudessa sen paremmin kuin kirjoittamisessakaan en pääse eteenpäin. Kirjallisuuden verkkokurssi kestää vääjäämättä aikansa enkä vielä ole saanut lupaa aloittaa kirjoittamisen tekstikokoelmaa. "Lupa" tarkoittaa sitä, että opettaja hyväksyy suunnitelmani.
Selasin kurssitarjontaa ja siellä olisi paljon kiinnostavaa. Olen tähän asti pysynyt uskollisesti yhdellä polulla mikä tarkoittaa sitä, että kun olen aloittanut jonkin aineen perusopinnot, olen vienyt ne johdonmukaisesti loppuun mihinkään poikkeamatta. Olisiko nyt poikkeamisen aika?
Seuraavaksi yritän selvittää, miten saisin uutisotsikot ja muut sen semmoiset näkymään näytölläni ruotsiksi. Tuossa yläreunassa vilkkuu nytkin vaihtuvia otsikoita ranskaksi. En muista, minkä takia olen valinnut ranskan mutta huomaan, että olen alkanut ymmärtää noista otsikoista yhtä ja toista.
Mietin pari päivää sitten työasioitani. Olen viime kuukausina keskittynyt enemmän opiskeluun kuin työntekoon ja se tietysti näkyy pankkitilillä. Nyt oli aika tehdä asialle jotain.
Siinä pohtiessani päähäni pälkähti soittaa erääseen paikkaan ja kysyä, olisiko heillä minulle käyttöä. Ja kuinka ollakaan, heillä oli käyttöä juuri minunlaiselleni työntekijälle. Ihminen jolle soitin, sanoi, että kysymykseni tuli kuin taivaan lahjana.
Ei hassumpaa olla taivaan lahja jollekin.
Muutenkin on ollut myötätuulta. Anoin Journalistiliitolta apurahaa kesäyliopiston virkamiesruotsin kurssiin ja sain sen. Sinne sitten toukokuussa.
Lasken opintopisteitäni ja suunnittelen tulevaisuutta. Juuri nyt olisi hyvää aikaa suorittaa yhtä ja toista, mutta kirjallisuudessa sen paremmin kuin kirjoittamisessakaan en pääse eteenpäin. Kirjallisuuden verkkokurssi kestää vääjäämättä aikansa enkä vielä ole saanut lupaa aloittaa kirjoittamisen tekstikokoelmaa. "Lupa" tarkoittaa sitä, että opettaja hyväksyy suunnitelmani.
Selasin kurssitarjontaa ja siellä olisi paljon kiinnostavaa. Olen tähän asti pysynyt uskollisesti yhdellä polulla mikä tarkoittaa sitä, että kun olen aloittanut jonkin aineen perusopinnot, olen vienyt ne johdonmukaisesti loppuun mihinkään poikkeamatta. Olisiko nyt poikkeamisen aika?
Seuraavaksi yritän selvittää, miten saisin uutisotsikot ja muut sen semmoiset näkymään näytölläni ruotsiksi. Tuossa yläreunassa vilkkuu nytkin vaihtuvia otsikoita ranskaksi. En muista, minkä takia olen valinnut ranskan mutta huomaan, että olen alkanut ymmärtää noista otsikoista yhtä ja toista.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Löysä viikko
Nyt en ole voinut tehdä opiskelujen eteen juuri mitään. Lähetin valmiin draamakurssin arvioitavaksi ja heti sen perään suunnitelmani viimeistä kurssia, tekstikokoelmaa varten. Tämä kurssi alkaa siten, että ensin tehdään suunnitelma siitä, mitä aiotaan tehdä ja vasta sitten, kun se on arvioitu ja työlle on osoitettu ohjaaja, pääsee tekemään.
Suunnitelmaani ei ole vielä vastattu mitään. Haluan kirjoittaa kuunnelman, joten draamasta nytkin on kyse.
Kirjallisuuden analyysin verkkokurssi alkoi maanantaina. Olen tehnyt kaikki tehtävät, joten nyt ei tosiaankaan ole mitään opiskeluun liittyvää työn alla.
Verkkokurssit tuntuvat aika helpoilta. Tosin kokemukseni on hyvin pieni kun aikaisemmin olen suorittanut vain yhden verkkokurssin. Tämän toisen verkkokurssin ensimmäisen viikon tehtävänä oli analysoida Sylvia Plathin runo Aamulaulu ja keskustella siitä ryhmässä. Lisäksi piti vastata tehtävään, jossa kysyttiin selitystä kolmeen runoihin liittyvään käsitteeseen. Huomenna näen uudet tehtävät.
Itsenäiseen työskentelyyn eli oppimistehtävien tekemiseen verrattuna verkkokurssilla tuntee pääsevänsä helpolla. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että tehtävien tekemiseen on varattu paljon aikaa; kurssi päättyy vasta vapun tienoilla. Itsenäisten tehtävien kanssa on aina olevinaan kiire.
On ylellistä, että meillä Suomessa on näin paljon vaihtoehtoja opiskella. On päivä- ja iltaopiskelua, lähi-, etä- ja verkko-opetusta. Jos on halua opiskella on vain harvoja syitä, joiden takia se olisi mahdotonta.
Toinen asia onkin sitten se, mitä varten tässä opiskellaan, kun kenelläkään ei kohta ole töitä.
Suunnitelmaani ei ole vielä vastattu mitään. Haluan kirjoittaa kuunnelman, joten draamasta nytkin on kyse.
Kirjallisuuden analyysin verkkokurssi alkoi maanantaina. Olen tehnyt kaikki tehtävät, joten nyt ei tosiaankaan ole mitään opiskeluun liittyvää työn alla.
Verkkokurssit tuntuvat aika helpoilta. Tosin kokemukseni on hyvin pieni kun aikaisemmin olen suorittanut vain yhden verkkokurssin. Tämän toisen verkkokurssin ensimmäisen viikon tehtävänä oli analysoida Sylvia Plathin runo Aamulaulu ja keskustella siitä ryhmässä. Lisäksi piti vastata tehtävään, jossa kysyttiin selitystä kolmeen runoihin liittyvään käsitteeseen. Huomenna näen uudet tehtävät.
Itsenäiseen työskentelyyn eli oppimistehtävien tekemiseen verrattuna verkkokurssilla tuntee pääsevänsä helpolla. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että tehtävien tekemiseen on varattu paljon aikaa; kurssi päättyy vasta vapun tienoilla. Itsenäisten tehtävien kanssa on aina olevinaan kiire.
On ylellistä, että meillä Suomessa on näin paljon vaihtoehtoja opiskella. On päivä- ja iltaopiskelua, lähi-, etä- ja verkko-opetusta. Jos on halua opiskella on vain harvoja syitä, joiden takia se olisi mahdotonta.
Toinen asia onkin sitten se, mitä varten tässä opiskellaan, kun kenelläkään ei kohta ole töitä.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Entinen kriitikko muistelee
Draamakurssi on valmis. Kaksikymmentä sivua ja noin 40 000 merkkiä lähti arvioitavaksi.
Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.
Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.
En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.
Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.
Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.
Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.
Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.
Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.
Kaikista kirjoittamisen perusopintojen kursseista tämä tuntui hankalimmalta. En sano, että se oli vaikea sillä sellaiselle, joka harrastaa elokuvien katsomista tai käy ahkerasti teatterissa, kurssi on varmasti helppo. Minä vain en ole mikään elokuvaharrastaja.
Teatteriharrastaja sen sijaan olen ollut. Nuoruudestani meni parikymmentä vuotta erilaisilla näyttämöillä. Teatteriuran huipensi surkuhupaisa, muutaman vuoden jakso kaupunkilehden teatterikriitikkona.
En todellakaan tunkenut itseäni siihen hommaan. Tein muita juttuja lehteen ja kun siellä tiedettiin, että harrastan näyttelemistä, minusta päätettiin tehdä lehden uusi kriitikko. Entinen oli jo vähän vanha ja kirjoitti samalla kaavalla joten minä edustin jonkinmoista uudistumista.
Tiesin, etten ole yhtään pätevä arvostelemaan kenenkään esityksiä. Tosin olin itse näytellyt paljon, mutta en ollut edes kovin kiinnostunut teatterista, näyttelemisestä ainoastaan. En ollut edes niin kiinnostunut teatterista, että olisin haaveillut teatterikouluun pyrkimisestä niin kuin sentään melkein kaikki muut nuoret näyttelijänalut ymmärtääkseni tekevät.
Kriitikonurani sai katastrofaalisen alun. Arvostelin Turun Kaupunginteatterin esityksen - en muista yhtään, minkä - ja sain teatterilaisten vihat päälleni. Lisäksi pahoitin syvästi sen entisen kriitikon mielen, jopa niin syvästi, että hän kirjoitti lehden yleisönosastoon pitkän valituskirjeen, jossa ihmetteli itsensä ja pitkän uransa vaihtamista johonkin torveloon harrastajatyttöön. En kiistänyt asiaa silloin enkä nytkään kiistä.
Olin siis saanut aikaiseksi pienen kulttuuriskandaalin, jonka sovittelemiseen tarvittiin päätoimittajaa ja teatterinjohtajaa ja ties keitä. Vanha kriitikko otettiin takaisin riveihin ja minä sain jatkossa arvostella vain harrastajateattereiden esityksiä. Mikä sekin oli taitoihini nähden aivan liikaa.
Tällaisia muistoja nousi mieleeni, kun kirjoitin draamakurssin tehtäviä. Nyt ei sitten olekaan jäljellä kuin perusopintojen viimeinen kurssi, tekstikokoelma. Nimestään huolimatta se voi sisältää ainoastaan yhden tekstin, mutta se onkin sitten vähän pitempi kuin tähänastiset.
Olen tämän vuoden puolella palauttanut tehtäviä kolmentoista opintopisteen edestä. Se on hyvä tahti.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Romaanin kirjoittamisesta
Sain eilen illalla palautteen kirjoittamisen proosakurssista. Numeroksi tuli nelonen, kiitettävä vaan ei erinomainen.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.
Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.
Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.
Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.
Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.
Tämä on se Juttu.
Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.
Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.
Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.
Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.
Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.
Proosakurssi oli minulle tärkein tähänastisista, tein sen eteen tosi paljon työtä. Siksi tuntui hyvältä, että palautteen antanut opettaja oli paneutunut asiaan tai ainakin antoi sen vaikutelman; palaute oli viisi sivua pitkä ja sain siitä tärkeitä vinkkejä ja uusia näkökulmia kirjoittamiseen.
Yksi osa proosakurssin oppimistehtävästä oli hahmotella romaani ja kirjoittaa siitä muutaman sivun aloitus.
Suhtaudun romaanin kirjoittamiseen äärimmäisellä kunnioituksella. Olen ajatellut, että jos sellaiseen suurhankkeeseen kuin kirjan kirjoittaminen ryhtyisin, suunnittelu- ja valmistelutyöhön menisi tosi paljon aikaa. Kuka sitä nyt kylmiltään mitään romaaneja kirjoittaa.
Olikin sitten huojentavaa lukea opettajan palautteesta, että tärkeintä kirjan kirjoittamisessa ei ole saada heti valmista aikaiseksi vaan ylipäätään kirjoitettua koko juttu kerran. Vasta sitten on aika katsoa, mitä lisätään tai otetaan pois tai muokataan jotenkin muuten. Eikä haittaa, vaikka ei itse olisi heti tyytyväinen omaan tekstiinsä.
Romaanin kirjoittaminen vaatii saman (tai lähes saman) romaanin kirjoittamista moneen kertaan. Se on vaivalloista työtä ja vie paljon aikaa.
Tämä on se Juttu.
Romaanin kirjoittaminen on prosessi, johon kuuluu paitsi kirjoittamista, myös taustatyötä, muokkaamista ja kypsyttelyä.Oma esimerkkiromaanini sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sitä varten - jos sen todella kirjoittaisin - minun pitäisi opetella muun muassa entisajan maanviljelystä ja karjanhoitoa, jotta voisin uskottavasti kirjoittaa niistä.
Toinen hyvä ja herättävä asia eilisessä palautteessa koski oppimistehtävään kuulunutta kertomusta. Kirjoitin siis kertomuksen, johon olin aika tyytyväinen enkä nähnyt siinä juuri mitään korjaamisen varaa. Opettaja puolestaan ehdotti yhtä ja toista muutosta ja kun ajattelin asiaa huomasin, että sillä tavalla kertomuksestani tulisikin paljon kiinnostavampi.
Tämä on paljon sanottu, siis minulta. Tätä ei ehkä pitäisi tunnustaa, mutta eihän toisaalta ole mikään salaisuus, että kirjoittajat ja toimittajat eritoten voivat olla aika ärhäköitä tekstiensä päältä. "Sen kirjoitin minkä kirjoitin," lienee melko yleinen ajatus ainakin vanhemman toimittajapolven keskuudessa. Nuoret ovatkin jo tehneet enemmän ryhmätöitä ja opiskelleet prosessikirjoittamista.
Nykyään on muotia sanoa, että mennään nöyrällä asenteella jonnekin. Se on enimmäkseen ihan höpönhöpöä, sillä yrittäminen ja uhmakkuus kantavat paljon pidemmälle kuin nöyristely.
Nyt olen kuitenkin itse valmis yhtymään tähän nöyrästi menevien joukkoon. Kirjoittamisen opiskelusta saa ymmärtääkseni eniten irti, jos on valmis vähän nöyrtymään ja ottamaan opit kiltisti vastaan.
Edes sen verran, että ottaa vakavasti huomioon sen mahdollisuuden, ettei olekaan aina oikeassa.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Isänperintö, hämmennys ja jotain uutta
Elämä ilman muistilappuja olisi kohtalaisen hankalaa. Pidän eniten kirkkaanvärisistä lapuista, joissa on reunassa liimaa.
Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.
Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.
Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.
Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.
Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.
Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.
Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.
Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.
Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.
Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.
Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.
Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen. Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.
Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).
Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.
Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.
Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.
Isäni kuoli 2004. Hän oli köyhä mies, jolta ei jäänyt paljon mitään, mutta jäipä muistilappuja. Se meille oli yhteistä, rakkaus erilaisiin papereihin ja kyniin ja kirjoituskoneisiin. Otin pinon kirkkaanvärisiä muistilappuja isänperintönä ja seuraavina vuosina kirjoitin niistä jokaiseen. Hiljattain pino tuli käytetyksi, isänperintö on tuhlattu. Ostin omia.
Keltaisessa lapussa lukee: Muista kirjasto! Mitä siitä pitää muistaa? Ei mitään, kannattaa vain yleensä muistaa kirjasto ja miettiä kaikkea siihen liittyvää koska silloin voi muistaa myös ne tärkeät kirjastoon liittyvät asiat jotka voisivat muuten unohtua.
Oranssissa lapussa lukee: Aloita KIKP218 -suunnitelma! Mitä suunnitellaan, en muista, mutta aloitan pian.
Toisessa oranssissa lukee: Reitala, Heinonen, Dramaturgioita. Se on kai joku kirja.
Samassa lapussa lukee tämäkin: 5.5. - 28.5. 5 op 60 h 260. Tarkoittaa sitä, että on muistettava ilmoittautua Turun kesäyliopiston järjestämälle, 260 euroa maksavalle virkamiesruotsin kurssille. Se pidetään toukokuussa.
Kolmannessa oranssissa lapussa lukee: Mäkikalli, Steinby, Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Varattu. Se on kirja eikä se enää ole varattu sillä hain sen tänään.
Tällaista on elämä muistilappujen varassa. Menettelee.
Länsimaisen kirjallisuuden historian kurssi on valmis, palautin tehtävän jo tiistaina. 3.2. alkaa viimeinen kirjallisuuden perusopintojen kurssi, verkkokurssina suoritettava Kirjallisuuden analyysi.
Kirjoittamisen draamakurssi on edistynyt hitaammin kuin kuvittelin. Kurssilla on kolme tehtävää plus oppimispäiväkirja: elokuva-analyysi, näytelmäanalyysi ja oma draamateksti. Olen tehnyt vasta elokuva-analyysin ja osan näytelmäanalyysista.
Nyt viikonloppuna en ole tehnyt mitään opintojen eteen, en muuta kuin hakenut sen yhden kirjan.
Oma muistelukirjoittamiskurssini kansalaisopistossa alkoi torstaina. Siellä olikin oikein yleisöennätys, paljon enemmän kuin odotin. Mukava, kun kurssi kiinnostaa.
Hiukan hämmentävän torstai-illan jälkeen minua odottikin sitten kirjaimellinen omalta mukavuusalueeltani poistuminen. Kerroin entisessä blogissani Ruusupensaan takaa, miten halusin kokeilla, selviäisinkö vielä terveydenhuoltoalan töistä. Minulla on vähän (todella vähän ja todella vanhaa) koulutusta alalle, sen verran kuitenkin, että asiaa kysyttyäni minut hyväksyttiin Turun kaupungin sijaislistalle. Olinkin edellisvuoden lopulla tekemässä yhden sijaisuuden kaupunginsairaalassa. Sitten sattui yhtä ja toista minkä takia en enää seurannut sijaismarkkinoita. Nyt sijaisviestejä on taas jostain syystä alkanut tulla ja viime viikolla päätin hetken mielijohteesta vastata yhteen. Koska ehätin ensimmäisenä vastaamaan, sain sijaisuuden.
Perjantaiaamuna minulla oli kello soimassa viideltä. Se oli tosin turhaa, sillä en uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, etten herää ajoissa. Aikaiset herätykset ovat lähes kauheinta mitä tiedän (nyt vähän liioittelen).
Heräsin siis viideltä ja vähän seitsemän jälkeen olin eräässä palvelutalossa ilmoittautumassa kotiavustajaksi. Ja niin sitten sain listan päivän töistä ja vähän hyviä neuvoja joiden turvin lähdin kolkuttelemaan ihmisten ovia.
Työpäivä oli mielenkiintoinen ja tunsin, että apuani todella tarvittiin. Menen toisenkin kerran, jos huolitaan.
Jokaisen kannattaisi joskus tehdä jotain aivan muuta. Erityisen hyvää se tekee niille, joiden pitää joskus keksiä jotain uutta.
Kuten vaikka joillekin kirjoittajille.
maanantai 20. tammikuuta 2014
Motivaatio ratkaisee opiskelijavalinnassa
Sovin kansalaisopiston rehtorin kanssa, että aloitan ensi syksynä luovan kirjoittamisen opettamisen. Nyt ohjaan muistelukirjoittajien ryhmää, joka sekin jatkuu.
36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.
Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.
Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.
"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).
Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.
Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.
Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:
"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne."
Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.
36 tuntia luovalle kirjoittamiselle on hirveän vähän, mutta tositosi paljon, kun tunnit pitää suunnitella. Siispä aloitin jo nyt ja kävin taas kerran mainiossa Turun pääkirjastossa.
Yksi lainaamistani kirjoista on Nora Ekströmin väitöskirja Kirjoittamisen opettajan kertomus. Ekström työskentelee Jyväskylän yliopistossa ja on nyt yksi kirjoittajaopiskelijoiden opettajista, siis myös minun. Hän oli ensimmäinen kirjoittamisen oppiaineen väittelijä, joka suoritti kirjoittamisen opinnot perusopinnoista alkaen. Jos olen ymmärtänyt oikein, vuonna 2011, jolloin hän väitteli, kirjoittaminen oli Jyväskylässä oma oppiaineensa, nythän se kuuluu kirjallisuuden opintoihin.
Selasin väitöskirjasta vasta kiinnostavimmat kohdat. Kaikkein kiinnostavin oli luku Keitä koulutuksessa opiskelee ja opettaa? Tämä kiinnostanee myös niitä, jotka harkitsevat kirjoittajakoulutukseen pyrkimistä.
"---Jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutukseen valittiin alkuvuosina ensisijaisesti opiskelijoita, joilla oli jo kokemusta tai "näyttöä kirjoittajantaidoistaan". Myöhemmin valintaperusteita on painotettu toisin ja annettu aiempaa enemmän arvoa perustellulle motivaatiolle opiskella kirjoittamista" (s. 79-80).
Tulkitsen tämän niin, että hyvä ja kokenut kirjoittaja ei välttämättä pääse opiskelemaan kirjoittamista, ellei hän osaa vakuuttavasti perustella haluaan opiskella kirjoittamista. On eri asia haluta opintoihin, joista taidon ja kokemuksen perusteella kuvittelee selviävänsä helposti ja saavansa mukavasti suorituksia, kuin haluta todella kehittyä kirjoittajana.
Tärkeimpiä syitä Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen hakeutumiselle kirjan mukaan ovat opiskelu harrastuksen vuoksi, halu lisätä ammatillista pätevyyttä, kirjoittamisen opintojen liittäminen osaksi korkeakoulututkintoa ja tavoite elättää itsensä kirjoittamalla.
Itse allekirjoitan nuo kaikki, erityisesti tuon viimeisen.
Ekströmin väitöskirjassa on monta muutakin kiinnostavaa lukua. Toinen, jota pikaisesti silmäilin on otsikoitu: Tehokas palaute voi tappaa. Kuten arvata saattaa, siinä puhutaan palautteen antamisen vaikeudesta ja herkkyydestä. Luvusta löytyy mainio esimerkki tavasta, jolla palautetta ei ainakaan kannata kirjoittaa. Tämän palautteen jollekin kirjailijanurasta haaveilevalle on aikanaan antanut kirjailija Hannu Salama ja se kuuluu näin:
"Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset --- Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne."
Nyt naurattaa, mutta kuinka hirvittävän musertavalta käsikirjoituksen tekijästä on mahtanut tuntua? Toivottavasti hän kuitenkin otti opikseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)